lauantai 3. toukokuuta 2014

Anarkismi Suomessa nyt.

Olen tässä nyt pari päivää miettinyt pienessä ja näemmä ahtaassa mielessäni tätä suomalaisen anarkismin meininkiä. Tässä on nyt kaikenlaiset internetin sananvapaus-taistelijat kerenneet syytellä poliisia vaikka minkälaisesta mielivaltaisesta toiminnasta ja propagandasta, mutta nähdäkseni (perustuen vaikkapa Tampereella ihan niihin havaintoihin, joita itse tein) syyllistyvät itse myös vähintäänkin melkoiseen liioitteluun. Tuntuu, että vihollisia tahdotaan nähdä sielläkin, missä niitä ei ole, jotta saadaan oikeutus omalle ideologiselle toiminnalle.

Minun maailmankuvassani poliisi ei ole lähtökohtaisesti sika. Työ tai työttömyys ei määritä yhtäkään ihmistä, vaikka saattaakin kertoa jotain tämän kiinnostuksista, mutta tavallisimmin se ei ole oikein niinkään. Minulle anarkismi (sanon mieluummin anarkia, koska ismit on aina ismejä) on ollut rauhan ja passiivisen vastarinnan tie, kansalaistottelemattomuuden, aktiivisen rauhan ajamisen ja kulloisenkin ymmärrykseni mukaan hyvän tekemisen aate. Tästä syystä en oikein voi kunnioittaa älykkäinä yksilöinä väkeä, jotka käyttäytyvät aivan samalla tavalla ja tekevät aivan samoja asioita, kuin vaikkapa paljon kritisoimansa fasistiset uusnatsit: huutelevat kännissä isona laumana. Jos nuo ihmiset uskaltavat heittää vaikkapa poliisiautoa kivellä yksin ja selvinpäin, minä kunnioitan sittä tekoa. Se on harkittu turhautumisen purkukanava, jotakin aktiivista tekemistä toimettomalle mielelle. Mutta humaltuminen ja joukkotautisuus pyyhkivät kaiken tuon pelkästään humalaiseksi uhoamiseksi. Ja se taas ei eroa mitenkään mistään perisuomalaisesta, se ei ole mikään älyllinen vaihtoehto, siinä tarkoitus on vain vaihtaa nykyinen systeemi aivan samanlaiseen, mutta oman tilanteen kannalta suotuisampaan systeemiin.

Tästä syystä en myöskään pidä siitä elitismistä, joka ideologian pohjalta toimivien ihmisten keskuuteen usein latautuu. Koska saaranataan koko ajan käännytetyille, tullaan yhä vain vakuuttuneimmaksi siitä, että oma asia on oikea. Se ei kohtaa vastaväitteitä, kyseenalaistusta tai minkäänlaista analyyttistä tutkiskelua, ja siitä tulee uskontoa, kiihkoilua ja ikävä kyllä monesti myös väkivaltaa. Tämä ei ole sitä anarkiaa, vapautta, kliseettömyyttä, sopeutumista ja järjen käyttöä, jota minä olen aina sanonut kannattavani. Tämä on kai sitten nimenomaan sitä anarkismia. Vain yksi ismi lisää, maailmassa, jossa tarvittaisiin jo jotain muuta. En tiedä mikä tämän tekstin varsinainen tarkoitus oli, luultavasti saada tämä ajatus pois mielestä. Siksi toivonkin, ettei tämä liiaksi kerää huomiota näiltä internetiin Mad Maxeilta, jotka osaavat kirjoittaa äärettömän paljon sanomatta  yhtään mitään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti