uni 31.5.

Kone alkoi asennella service packeja, joten valmista ei taida tulla enää tänä vuonna. Tästä syystä päätän kertoa psykedeelisestä unestani taas tällä älyttömällä puhelimella, istuen tietokoneen edessä. Modern times!

Talo, jossa olimme tyttöystäväni kanssa oli ikään kuin Jalkala (entinen mummola, nykyinen tätilä ja serkkula). Alakerta oli aivan kuten siinä talossa onkin, mutta yläkerta oli jotenkin vääristynyt ja mutkalla. Jokin vanha pariskunta piti siinä majataloa, ja saatiin olla halvalla kaksi yötä. Majataloa pitävällä mummolla oli nariseva ääni, mies oli yksi enoistani suoraan ysäriltä, mutten tietenkään tunnistanut häntä siksi. Ensimmäisenä yönä huomasimme sängyn olevan taivasalla, jonkun epämääräisen joen rannalla. Jostain puskista juoksi vertahyytävästi kiljuvia alkuasukkaita, joita tapoin miekalla.  Se olisi kai voinut näyttää vähän joltain Skyrimiltä, ellei olisi ollut niin pimeää, ettei nähnyt yhtään mitään. Tiesin kyllä, että se kuumottavasti nariseva mummo oli tällaisten noituuksien takana, mutta en tahtonut säikyttää tyttöystävääni.

Seuraavan aamuna heräsimme sängystä melko normaalisti. Majataloon oli tullut muutama muukin ja keskustelimme heidän kanssaan. Kaikki tuntuivat nähneen jonkin sortin painajaisia edellisyönä. Seuraavan yön tullessa  seurasin narisevan mummon miestä johonkin epämääräiseen todellisuuteen, joka näytti lähinnä Silent hill ykkösen käytäviltä, joita näin vain taskulampun valossa.  Mies oli susi, joka juoksenteli käytävillä minua kohti. Jotenkin ilmeisesti voitin ötökän siinä unessani. Seuraavana aamuna oli lähtö. Olimme kuulema olleet hieman yli check out-ajan, mutta he eivät veloittaisi maksua. Maksu tapahtuisi kuulema vasta seuraavana aamuna, ja tiesin jo ennalta, että kun menisimme paikalle, niin ei siellä mitään mummoa tai majataloa olisi, wuppiduu miten pelottavaa! Taas en silti sanonut yttöystävälleni mitään, ettei hän suotta säikähtäisi haamumummelia.

Mitä tämä uni sitten meinaa? Paha sanoa. Siinä oli paljon ikäänkuin pelien tavalla avautuvia juttuja, enkä ole pelannut oikein mitään pariin vuoteen. Jossain vaiheessa sutta pakoon juokseminen oli itseasiassa aivan suoraan Resident evil ykkösen alkuvideosta. Tokalta luokalta asti mielessä olevat asiat näköjään muistuvat tajuntaan yhä. Jalkala nyt on melko loogisesti minun mieltäni, persoonaani ja minääni kuvava asia, talo on niin klassinen ihmisen arkkityyppi, kuin vain voi olla. Ehkä tuo yläkerran vääristymä oli jonkinlainen humoristinen reflektio, kun eilen katsottiin The Other Guys, jossa Will Ferrelin parittajamenneisyys kasasi paljon pimeyttä sisään. Pedon kanssa taistelua en tässä unessa silti pidä niin merkittävänä, kuin mitä se voisi olla, sillä se tuntui enemmän sivujuonteelta tai joltain väliosiolta.. Yksi merkittävämpi elementti oli selkeästi halu suojella tyttöystävääni pelolta. Sen pohja ainakin on aivan suoraan siinä, että muutamia iltoja sitten katsoimme aika kuumottavaksi tehdyn dokumentin, jonka jälkeen sitä sai itsekin esittää vähän rauhallisempaa, kuin mitä olikaan, ettei kumpikin näkisi painajaisia sängyn vierellä möllöttävistä tyypeistä. Muuten unessa oli vähän epämääräinen tunnelma, se ehkä yritti olla painajainen, mutta kun on täysin tietoinen toimija unissaan, osaa suhtautua niihinkin vähän eri tavalla ja tarkkailla omaa mieltään niiden aikana.

Lisää yllätyksiä.

Eipä ne viimeyön seikkailut siihen loppuneet. Odotin pääseväni kotiin ajoissa, koska lähdin junalla, joka lähti Helsingistä kello 23.06 ja oli Tampereella 00.50. Normaalisti yöbussi lähtee torilta aina 10 yli tasan, joten ajattelin siinä olevan sitten kaksikymmentä minuuttia hyvää aikaa käpsiä jonnekin ja ehkä syödä jotain ja siinä samalla rikkoa rahaa yömaksua varten. Kävelin yhden valotaulun ohi, joka näytti seuraavan bussin tulevan 3.40, mutta en tahtonut uskoa sitä todeksi, joten kävelin torille odottelemaan. Siinähän sitten odottelin, ja pikkuhiljaa minulle valkeni, ettei seuraava bussi tulisi melkein kolmeen tuntiin. No, eipä siinä mitään ihmeempiä. Kaikki paikat olivat kiinni, paitsi baarit, jotka eivät inspiroineet tuossa olotilassa, ja McDonald's. Menin sinne istumaan, ja koska jotain piti ostaa, join euron kahvia siinä pari tuntia. Siihen mahtuu varmaan vähiten myrkkyjä ja murhaa ja rasvaa. Siinä sitten istuskelin, piirtelin, kuuntelin musiikkia ja observoin taas päihtyneitä ihmisiä. Ei minulla toisaalta ollut yhtään mitään tuota vastaan, ei pidä ymmärtää, että valittaisin, tai se olisi ollut ankeaa. Se oli taas vain yllättävää. Bussissa kohti kotia istuessa mietin, että saapahan kuunnella musiikkia ja kävellä kilometrin. Yllättävän lämmin oli joka tapauksessa, en tarvinnut olematonta takkia ylipäätään, eikä nytkään ole olo mitenkään erityisen kipeä. Eli kaikki hyvin. Onneksi tosin otin perjantain töistä vapaaksi, koska olin kotona joskus neljältä.

Tänään tuntuu taas siltä, että musiikki virtaa vapaana ja raikkaana kuin voima Luke Skywalkerin moraalisesti puhtaissa sormissa! Pitäisi vain osata päättää, että mihin suuntaan nyt lähtee tätä kaikkea viemään, ettei vain sinkoile edes takaisin liian innoissaan saamatta oikein mitään aikaan. Eli rajaus on päivän sana. Yhden bluesin ainakin teen, No Redemption Bluesin. Päänvaivaa aiheuttaa vain se, että meikällä on nyt tuossa raiturissa ilmeisesti plugi menossa paskaksi, ja se välillä hukkaa kaiken basson signaalista, mikä on helvetin hauska huomata esim. kesken rumpujen tai basson nauhoituksen. Suhteettoman perseestä. Onneksi on toinenkin raituri, mutta sitten menee vähän kikkailuksi taas kun pitää nauhoittaa kahdella eri värkillä asioita ja ei siitä mitään tule. Tai siis tulisi, mutta teen asioita liian nopealla tahdilla, että jaksaisin odotella sellaista.

Aurinkokin näkyy pilkistelevän huomattavasti innokkaammin, kuin parina viime päivänä, joten kai sitä voisi olla jotain motivaatiota käydä pihallakin jossain vaiheessa. Vaikka näyttääkin siltä, että juuri kun mainitsin asiasta, valo pihalla alkaa himmetä ja pilvet peittävät taivaan. Fuck. Sinne meni kesä päivä. Aivan kuin vesi, joka valuu viemäristä alas, voit vain katsella, kun se menee, eikä mitään ole tehtävissä. Elikkäs uusi kuppi kahvia, ja musiikin pariin vaan

pappa hyppää teknologian rattaisiin.

nyt istun junassa ja kokeilen, kestääkö hermot tällaisella kirjoittamista. Eli kirjoitusvirheitä odotettavissa melko paljon.  Brad Warner kirjoittaa yhä uudelleen ja uudelleen siitä, miten mikään tulevaisuudessanei koskaan kuitenkaan ole niin kuin ajattelemme sen olevan. koska tänään sitten kiinnitin siihen enemmän huomiota, panin kaikki pienetkin poikkeamat odotuksista merkille. Mitä odotin? Kaikki odotukseni pohjasivat viimenkertaan kyseisessä ravintolassa. odotin, että kun saavun paikalle, kaikki muut soundcheckit on tehty ja on meidän vuoromme. Sen jälkeen syömme ravintolan hyvät hampurilaiset ja kohta onkin jo aika soittaa. Yleisöä olisi paikalla koitakin kymmeniä ja keikka menisi hyvin. Mutta mikään ei koskaan ole niinluin ajatuksissamme, koska tämä on todellisuus.

Selvisin paikalle suhteellisen hyvin aikataulussa. Raxi istuu yläkerrassa yksin piirtämässä. Se on muuten oppinut siinä hommassa aivan saatanan hyväksi. Istumme ja ihmettelemme. Muut lähtivät syömään, baarilla ei kai olekaan enää omaa keittiötä. Ruoat olisi pitänyttulla läjeisestä Kokomosta, joka oli kiinni. En itse syönyt ollenkaan, kun ajattwlin, että kotiin jäi kuitenkin helvetin hyvää lihamureketta, josta eroon joutuminen oli kammottava kokemus. Selvisi, ettei kukaan ollut checkannut vielä mitään, paitsi Miro rummut. Tehtiin checkki ja sitten jäätiin vain odottelemaan. Norjalaiset tekivät omansa. Siinä bändissä oli juuri sellainen rumpali, joista pidän. Simppeliä ja läskiä groovea ja helvetisti voimaa.

Yhdeksän aikaan aloiteltiin, eikä paikalla ollut ketään muita, kuin meidän ja Ratfacen porukka.  ei sillä tietysti ole mitään väliä, kuinka paljon keikalla on yleisöä, mutta kerrankin kaikki kuulosti aivan helvetin hyvälle, niin harmitti, ettei lähes tulkoon kukaan ollut jakamasa sitä kanssamme. Mutta aikainen soittoaika ja kiire aikataulu tekevät sitä bändeille. Ja siihenkin tottuu. Niihin keikkoihin tulee ihan oma fiiliksensä. Mutta taas syyllistyin siihen virheeseen, että menneisyyden perusteella odotti tulevaisuudelta jotain, mitä nykyisyys ei sitten kyennytkään täyttämään. Onneksi sentään Ratfacen ja Barren Wombin keikoille tuli jo enemmänkin porukkaa, meillähän nyt toisaalta on tässä ihan parin viikon sisällä niin monta keikkaa Helsingissä, ettei juuri voi syyttää, jos tulee vähän ähky. Mieluummin mekin soitettaisiin siellä tasaisemmin, eikä aina tuollaisissa ryppäissä. ensi viikon ja seuraavan välillä on sentään kuukauden tauko Ja sitten Vili onkin taas täällä. Sitäkin karvapäätä alkaa olla jomelko kova ikävä.

Juna on nyt Riihimäellä. onneksi ei sentään tarvitse vaihtaa junaa. Nyt aion nauttia vääryydellä ja vieccaudella anastamani batteryn ja vaihtaa levyä. tätä kirjoittaessa loppui juuri Heroin & Your Veinsin Regret, ja nyt lähtee luultavasti Neurosiksen Through Silver In Blood.

Loosen keikka tänään.

Tänään siis soitellaan Cut To Fitin kanssa grindcorea Helsingissä, Loosessa, aina yhtä loistavan Ratfacen ja norjalaisen Barren Wombin kanssa. Odotukset ovat ristiriitaiset, koska kaksi edellistä Helsingin keikkaa ovat menneet vähän miten sattuu, mutta toisaalta viime keikka Oulussa oli jo aivan helvetin hyvä, koska vaihdettiin aloitusbiisiä. Monesti kaikki on kiinni aloitusbiisistä. Jos siinä jo lähtee, niin koko keikka lähtee. Opeteltiin viimeksi tässä meillä aamulla sellainen vanha biisi, kuin Kuolinhuuto, jota ei myös oltu soitettu ollenkaan joskus 2009 jälkeen. Siksi on hauskaa huomata, että kaikki biisit on kuitenkin palautettavissa mieleen melko nopeasti. Eihän ne nyt mitään rakettitiedettä kuitenkaan ole.

Ongelmia tätä tulevaa odysseiaa ajatellen on kaksi. Numero yksi niistä on se, että minulla on vain 15 euroa rahaa tälle retkelle. Ruoat onneksi saa Loosesta, ja meillä on nytkin tässä lihamureke uunissa, eli kaikki tulee siltä osin kääntymään kai parhain päin. Seuraava murheenkryyni tätä ajatellen on paluumatka. Meidän täytyy myydä ainakin kaksi paitaa, että pääsen takaisin himaan vielä tänä yönä. Tai jonkun täytyy antaa minulle rahaa. Mieluiten veljeni, joka on kiertueesta vielä koko ylläpitonsa pystyssä. Mutta en luota tähän. Paitojen myyminen on plan numero uno, ja toivon, ettei veljeni jätä niitä treeniksen lattialle ajatellessaan, ettei niitä Helsingissä kukaan kuitenkaan osta. Vaikka se onkin todennäköistä. Ongelma numero kaksi on se, että takkini jäi paikkaan Ö, enkä kykene hakemaan sitä sieltä, ja ulkona sataa vettä aika hyvin. Minun pitää lisäksi pööpöillä jossakin pihalla kuitenkin taas koko ilta, kun ei aikataulut natsaa välttämättä mitenkään täydellisesti taas julkisten osalta. Oma auto helpottaisi tätä suuresti. Luultavasti tulen siis taas kipeäksi, juuri kun olin alkanut parantua edes vähän kai jotenkin päin. Tässä vaiheessa on myös hyvä huomata, että omistan vain yhden takin.

Mutta en pelkää tällaisia pieniä mahdollisia hidasteita. Olen varma, että keikan endorfiini/adrenaliini/dopamiinimyllytys heilauttaa meikäläisen vastustuskyvyn hetkellisesti pilviin ja pitää huolen siitä, etten tule kipeäksi seuraavan yön aikana. I hope. Eiköhän tämä ihan hyvin mene. Ensi viikolla on kuitenkin kolme keikkaa, että siinä saa jo vähän skarpatakin, että saa hoidettua työnsä ja kaiken niinkuin pitää. Kyllähän tämä elämä nyt taas vaan maistuu, ainakin kohta, kun saa lihamurekkeen ulos uunista. Jos nyt satutte asumaan tai pyörimään jossain Loosen nurkilla, niin tulkaa pällistelemään, niin saa norjalaiset jotain bensarahaa, se oli ihan kovaa melurokkia, mitä muutamia biisejä kuuntelin!

Erilaisuudesta.

Vaikka ajattelin Warnerin jäävän kohdallani yhden kirjan ihmeeksi, niin vain huomasin tänään käveleväni kirjastosta ulos toisen kirjan kanssa. Sen lisäksi huomasin suosittelevani sitä kirjaa lähes jokaiselle, jonka kanssa keskustelin tänään. Miksi? Siksi, että se on mielestäni melko hyvä, avartava ja selittävä perusteos zenbuddhismiin, kirjoitettuna sen verran viihtellisesti ja selkokielisesti, että sitä kykenee seuraamaan ongelmitta. Toki, jos et tajua, mistä koko hommassa on kyse, niin Kaikki on yhtä kuulostaa joka suusta aivan yhtä absurdilta ja järjettömältä. Mutta mietin tätä tänään melko paljonkin, kuuntelin ihmisten juttuja bussissa, ja mietin miten nämä ihmiset tässä toimivat täysin omilla tavoillaan, keskustelevat asioista, joista minulla ei välttämättä ole pienintäkään kokemusta tai ymmärrystä, ja silti me kaikki olemme mitä suuremmissa määrin yhtä. Kaikki universumin elämän randomisaation tuloksia, erilaisia elämiä, jotka tekevät täysin erilaisia, toistemme perspektiivistä muka järjettömiä asioita. Se on hienoa! Miten monimuotoisia ihmisten kiinnostukset ja osaamiset voivatkaan olla, miten laajan alueen käsite nimeltä "Ihminen" pystyy kattamaan!

Se tuntuu monesti toimivan välillämme erottavana tekijänä: ajattelemme, että koska meillä ei ole yhteisiä kiinnostuksen kohteita, tai maailmankuvamme ovat erilaiset, meillä ei voi olla mitään yhteisiä näkemyksiä. Koen, että puljatessani tällä pallolla ihmisten kanssa, olen oppinut näkemään ihmisestä, mikäli jaamme jotain sellaista merkittävää yhteistä aluetta, jota kautta voimme muodostaa jonkinlaisen inhimmillisen yhteyden. Esimerkiksi  lapsena leikin mustalaislasten kanssa ja ala- sekä yläasteella parhaaksi kaverikseni kutsumani ihminen oli sellainen jätkä, joka suuntautui jo siinä vaiheessa aika vahvasti jonnekin uusnatsin ja lyhytnäköisen rasistin välimaastoon. Silti koin, että tulimme hyvin toimeen keskenämme, vaikka minun maailmankuvani oli aivan täysin erilainen. Helppoa sellainen ei tietenkään ole, mutta ei kaiken aina tarvitse helppoa ollakaan. Sinun täytyy vain oppia tunnistamaan ne "omat ihmisesi", olivat he sitten millaisia hyvänsä. Sinun tulee myös hyväksyä heidät sellaisenaan. Ei ole kenenkään homma käännyttää toista, tai kääntää tälle selkäänsäkään vain siksi, että jostain asiasta ollaan eri mieltä. Lukiossa ainoat kaverini uskoivat jumalaan (tai ainakin johonkin korkeampaan voimaan) ja minä en. Sekään ei aiheuttanut ainakaan minun puolestani minkäänlaista skismaa. Olen toki aina jaksanut nauraa erilaisuuksille, ehkä juuri siitä syystä, että olen aina ollut tekemisissä melko erilaisten ihmisten kanssa. Niitä samanlaisiakaan kun ei toisaalta ole ennen paria viime vuotta ollut löytynytkään, ja epäilin jo nuorempana, ettei niitä olisikaan. Mutta on niitäkin. Aina on. Ja ne pitää osata tunnistaa erityisellä tarkkuudella, ja niistä täytyy pitää kiinni.

Tänään vihdoin ja viimein vaihdoin tuon vanhan, hidasta aivokuolemaa tekevän XP-koneen vähän paremmin toimivaan Vista-koneeseen. Eniten tässä ärsyttää vainoharhaisuus, se on koko ajan kyselemässä lupaa ihan joka helvetin asiaan, ja se on väsyttävää. Mutta ei voi minkään, pakko vaihtaa. Kaipa tuon toisen voisi alistaa miksailukoneeksi edellisen tilalle. Meikäläistä vain ahdistaa ja ärsyttää heittää jotain tuollaista ongelmajätettä menemään, siksi noita koneen raatoja onkin kaikki nurkat pullollaan, kun mitään ei tahdo dumpata vaan jätteeksi. Kai niitä voisi availla ja kierrättää sieltä kaikki sellainen, mikä vaan kierrätettävissä on. Kun vaan tajuaisi noiden päälle jotain..

Hardcore Zen, osa 2

Luin tuon Brad Warnerin teoksen nyt loppuun. Vaikka en näekään aivan kaikkia asioita samalla tavalla, kuin hän, pääpiirteittäin olen täysin samaa mieltä kaikesta keskeisestä tuossa kirjassa. Se on melko hyvä kirja, jos ajatellaan nimenomaan vaikeaselkoista Zen-buddhismia, josta on kirjoitettu helvetin paljon huonoja kirjoja. Joskus lainasin esimerkiksi jotain Oshon kamaa, ja laitoin sen jo parin sivun jälkeen pois, koska tiesin, että tässä ei nyt kuitenkaan ihan olla niiden asioiden äärellä. Siinä keskeisemmässä asemassa oli nimenomaan hänen tunnustamisensa zen mestariksi, kuin todellisuuden luonnon pohtiminen. Brad Warner on selkeästi introvertimpää, auktoriteettiepäluuloisempaa ja jollakin tavalla rationaalisempaa sorttia, ja tekee omat vaikuttimensa, arvonsa ja asenteensa selviksi lähes kaikissa muissa, paitsi huumeisiin liittyvissä kysymyksissä. Niitä hän vastustaa juuri sellaisella intensiteetillä, jonka tunnistan toisinaan omassa äänessänikin. Hänellä on toisaalta siihen syy, sillä niin monet huuhaamestarit ja buddhalaisuuden myyjät ovat verranneet huumekokemuksiaan valaistumisiin. Warner oli aikanaan kokeillut myös psykedeelejä, minkä lisäksi hän on harjoittanut zazen-meditaatiota vuosikymmeniä, ja on melko varma siitä, ettei huumevalaistuminen ja meditaation tuoma mielenselkeys ole samoja asioita. Siihen en varsinaisesti itse ota kantaa, kun ei ole huumekokemuksiakaan, mutta ihan puhtaasti psykologian ja psykiatrian ja lääkehoidon kannalta uskon vaikkapa LSDllä olevan vielä tulevaisuudessa merkittäviä lääkinnällisiä sovellutuksia. Mutta ehkä silloin ei puhutakaan enää huumekulttuurista, joka käytännössä tarkoittaa vain "mahdollisimman sekaisin, mahdollisimman nopeasti"-ajattelua valitettavan monille. Muttei todellakaan kaikille.

Sain kirjan loppupuolen aikana yhden lievän paniikkikohtauksen alun ja yhden ylitsepyyhkivän surun aallon. Minä jopa hieman yllätyin siitä toteamuksesta, että zen buddhismissakaan ei uskota kuolemanjälkeiseen elämään. Ymmärrän kyllä, ettei siinä, ainakaan soto-koulukunnassa, nähdä niin suurta arvoa valaistumisilla ja tulevaisuuden kuvioilla, koska kaikki on OIKEASTI aina vain ja ainoastaan tässä ja nyt. Mitään ei ole olemassa myöhemmin, se on vain idea tai kuvitelma, jokin sellainen ajatusmaailma, jota pidämme yllä. Voimme elää vain tätä hetkeä. Kuoleman jälkeinen elämä on aina vain tästä hetkestä harhauttava fantasia, ikuinen "sitten, kun-". En jostain syystä ollut tullut ajatelleeksi tätä siltä kannalta. Olen aina ajatellut, että juuri se on itseäni eniten buddhismista erottava tekijä, etten usko syntyväni enää koskaan missään muodossa tämän maallisen elämäni jälkeen. Mutta sekin lipsahti näemmä tuohon maailmankuvaan, kuin itsestään. Minä kuolen, ja se on siinä. Se on vieläkin ajatus, joka herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta juuri se on kauneinta, mitä elämässä on, suurin, tärkein ja oleellisin oppitunti, joka opettaa pysymään koko ajan ja jatkuvasti juurikin tässä hetkessä, harhailematta jonnekin muualle. Kuolema on tehnyt minun elämästäni kaiken sen, mitä se on. Silti olen niin rakastunut tähän maailmaan, aivan jokaiseen pieneen arkiseen askareeseenkin kusella käymisestä autossa istumiseen, että minä en tahtoisi laskea siitä irti. Itselläni minä en välttämättä tekisi yhtään mitään, mutta tämä kokeva tietoisuus on minusta hieno asia. Joka ikinen hetki olen järjettömän kiitollinen siitä, että saan vielä hengitellä sisään ja ulos, piirtää, kirjoittaa, saada sähköpostissa huomautuksia siitä, että joku on tahtonut keskustella kanssani, nämä kaikki asiat ovat aivan järjettömän valtavia ja järisyttäviä asioita, vaikka niiden skaala on pieni.

Suru tuli esiin siinä kohtaa, kun Warner kuvaili oman isoisänsä poismenoa. Hautajaisissa isoäiti oli kysynyt, uskooko mies, että hänen isoisänsä on vielä jossain täällä, ja hän oli vastannut, että tietenkin on. Hän piti sanomaansa outona, koska se soti hänen uskomuksiaan vastaan, mutta samalla hän ymmärsi ajattelevansa juuri niin. Tiedän kokemuksesta, mitä tuo ristiriitainen ajatus merkitsee. Se ei ole vain klisee. Oman isoisäni hautajaisissa tunsin hänen olevan koko ajan paikalla. Ei vain ruumiina kuopassa, ei vain symbolisessa mielessä, vaan läsnä. Kun adresseja luettiin, näin silmissäni papan selailemassa niitä, kuin vasta tullutta postia, suu vähän raollaan, keskittyneenä, välillä ihmetellen puoliääneen, että "nuokin vielä muistivat!". Se hetki oli niin vahva, että muistan sen lopun ikääni. Sen jälkeen olen nähnyt molemmat isovanhempani unissani, antamassa neuvoja, keittämässä kahvia ja katsomassa minua silmiin, keskustelemassa. Ne eivät ole unia menneistä, ne ovat unia tästä päivästä. Mieleeni on jäänyt niin vahva jälki isovanhemmistani, ettei se kulu pois koskaan. Se tulee ohjaamaan minua tekemisissäni, ja sitä kautta nämä ihmiset elävät vielä kauan minun jälkeenikin.

Ja tässä tullaan siihen kuoleman jälkeiseen elämään, johon minä uskon. Ihmiset ovat vettä.  Ajatelkaa järveä, johon sataa isoja pisaroita taivaalta. Pisaran tuottamat renkaat ovat meidän vaikutuksemme kaikkiin muihin ihmisiin, se on aluksi selkeä ja helposti havaittavissa, vaikutus on voimakkain kaikkein läheisimmissä ihmisissä. Ne ihmiset siirtävät vaikutusta kaikkiin tuntemiinsa ihmisiin, ja aalto liikkuu vesimolekyylien läpi. Tietysti ajan kanssa, vaikutuksen levitessä, se heikkenee. Meidän muistomme meihin vaikuttaneista ihmisistä alkaa haalistua, ja toteutamme omaa ideaamme siitä, miten tämä ihminen olisi saattanut neuvoa meitä tekemään. Mutta pisaroita tulee koko ajan lisää, ja ne kaikki vaikuttavat meihin koko ajan. Ja meidät tuntevat ihmiset luulevat sen olevan meidän omaamme. Mutta ei mikään ole meidän omaamme. Me olemme kaikki vaikuttaneet toisiimme, me olemme kaikki jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenämme. Joku on tässä kohtaa jo sekaisin, olenko minä nyt järvi vai pisara? Sinä olet vesi. Kaikki se vesi, saatat vain luulla olevasi pisara, koska et näe olevasi sitä samaa, kiertävää materiaalia, mitä kaikki muukin täällä on. Kun me kuolemme, me kuolemme. Tietoisuus sammuu siinä hetkessä kokonaan, eikä sen jälkeen luultavasti (varma en voi kuitenkaan olla, kun en koskaan ole kuollut) ole enää mitään. Mutta meidän hiukkasemme jäävät kiertämään tänne kaiken muun materian kanssa ja meidän tietoisuutemme vaikutus tulee näkymään osaltaan kaikissa muissa ihmisissä. Sen näkeminen ja ymmärtäminen jo yksinäänkin riittää pudottamaan leukaa, jos ei nyt lattiaan niin ainakin noin puolitoista senttiä raolleen. Kiltimpi puoleni ehdotti myös, että tajunta voisikin olla suoraan materiaan sidottua, ja atomien siirtyessä muihin asioihin niiden sisältämä tietoisuus kulkisi mukana, ja siksi erilaiset tajunnat olisivat erilaisia variaatioita samoista palikoista. Kyllä sekin minusta ihan järkeenkäyvältä kuulostaa. Ainakin jotain sitten kun-fantasiaa järkevämmältä.

Vaikka en vieläkään ole julistamassa itseäni sen enempää buddhalaiseksi, kuin ennenkään, on minulle jonkinlainen ilo huomata, että nimenomaan zen näyttää istuvan omaan ajatusmaailmaani aina vain paremmin ja sulavammin. Ja parasta on se, ettei meitä kumpaakaan kiinnosta. Zen ei voisi välittää vähääkään siitä, olenko minä kiinnostunut siitä, eikä minua toisaalta kiinnosta yhtään, onko jokin ajatukseni zenin "mukaista" vai ei. Se on kaikki vain tässä ja nyt, ja sitten se meni jo.

Hardcore Zen. Ainakin alku siitä. Aika Zen painotteisia otsikoita viimeaikoina.

Brad Warnerin Hardcore Zen on nyt puolivälissä, joten kai siitä alkaa muodostaa jo jonkinlaista kuvaa. Toki hän popularisoi aihetta melko paljon, heittelee katu-uskottavaa nippelitietoa musiikista ja kirjoittaa niin, että siitä saa kuka tahansa tolkun. En näe näitä oikeastaan mitenkään huonoina asioina, koska samastumisaste on tässäkin tapauksessa melko vahva. Mies soitti  punkkibändissä, mutta kyllästyi melko äkkiä sen "anarkismiin", joka ei oikeastaan ollut mitään muuta, kuin perinteisten sääntöjen ja järjestelmien korvaamista omilla. Juuri samasta kirjoitin viimeksi tuossa vapun korvilla, ja olen kirjoittanut siitä lähes aina ennenkin, kun olen soittanut isommissa punkkareitten kokoontumisajoissa. Mielestäni paikkojen sotkeminen, asioiden hajottaminen, kyttien sioittelu ja kännissä porukalla huutelu eivät ole mitenkään päin anarkistista toimintaa. Se on aivan samaa paskaa, mitä jokainen humalainen tekee ideologiaansa katsomatta. Minulle anarkia on aina ollut järjen käyttöä, kaiken kyseenalaistamista, omien arvojen ja mielen sisäisten luutumien pilkkomista ja tutkimista. Kiakkovierasjuhlien jälkeen kiteytin sen tähän ja seison sen takana yhä:

"Minä olen aina ollut anarkisti. Se ei ikinä ole ollut minkäänlainen salaisuus, vaikka se herättääkin ihmisissä tiettyjä mielikuvia, etenkin nyt. Minun anarkismini ei ole sitä, että rikotaan kännissä ikkunoita ja hakataan mitä tahansa eteen osuvaa mailalla. Minulle anarkismi on aina ollut vapautta. Vapaus aatesuuntauksista ja poliittisista väreistä (myös punaisesta ja mustasta), ajatuksen vapautta kulkea vähän epätavallisempia polkuja, mitä kaikki muut sitten ovat ympärillä ihastelleet 'luovuutena'. Vapautta olla ristiriidassa oman 'linjansa' kanssa, koska sen pohjalla on rehellisyys itseä kohtaan, pohtia sitä mikä minun päässäni Oikeasti tuntuu oikealta ja väärältä, sen sijaan, että katsoisin jostain puolue-ohjelmasta tai moraalifilosofian kirjasta, mitä muut tällä tavalla ajattelevat ovat olleet mieltä. Aina yritetään tehdä selväksi, ettei anarkismi ole millään tavalla älykkäiden ihmisten aate, mutta kylläpä Leo Tolstoi, George Orwell, Bertrand Russel ja vaikkapa Jung minun lukemani perusteella ihan suhteellisen älykkäiltä ovat vaikuttaneet. Heille kaikille (ja monille muille) ovat olleet keskeisiä samat arvot, kuin itsellenikin. En usko ihmisen hyvyyteen sen enempää, kuin pahuuteenkaan. Ne ovat täysin perspektiivistä riippuvaisia asioita. Minua kiinnostaa asioissa vain se, mitä ne ovat, enkä suostu pitämään itselläni sellaisia dogmaattisia, moraalisia tai systeeminomaisia auktoriteetteja, jotka yrittäisivät pakottaa minut pitämään paskapuhetta totuutena. Olen melko anarkistisesta suvusta, vaikka kaikki siitä eivät sitä ehkä huomaakaan. Minut kasvatettiin jo pienestä siihen, että periaatteita pitää olla. Minulle periaate on se, ettei mikään saa muodostua ehdottomaksi periaatteeksi. Joillekin se on epäjohdonmukaisuutta, minulle se on sopeutumista. Ja muiden mielipide tästä elämästä ei ole koskaan painanut kupissa sielun vertaa."

Minulle anarkismi (tai mieluummin anarkia) ja zen ovat melko pitkälle sama asia. Kumpikin on ajatusjärjestelmä, eräänlainen ajattelun instrumentti, veitsi, eikä niinkään ideologia tai  uskonto, jota pitäisi noudattaa ja seurata. Niiden avulla kykenee näkemään kaiken läpi, läpi ihmisten ideologioiden, dualististen maailmankuvien, sokeiden pisteiden, omien vaikuttimien läpi. Ja viimeisin noista on kaikkein vaikein. Luutumat on helppo huomata muista ihmisistä, mutta itsensä silpominen onkin huomattavasti vaikeampaa, koska siinä on itse liian lähellä. Siihen nimenomaan tarvitaan muita ihmisiä. Ja siinä katson tämän parisuhteenikin olevan ehkä kaikkein täydellisimmillään: toisen ihmisen kanssa eläessä saat joltakin sinun ulkopuoliselta ihmiseltä hänen näkemyksensä omista luutumistasi. Monet eivät varmasti osaa ottaa näitä huomioita muuten, kuin riidan haastamisena tai vittuiluna, mutta itselläni jokainen huomio käynnistää aina valtavan koneiston, joka alkaa pilkkoa minua osiin ja heijastelee palasia esille tuotua asiaa vasten. Se on hieno juttu, ainakin minun nähdäkseni. 

Warner on kirjassaan melko samoilla linjoilla näiden asioiden suhteen. Hän myös toteaa heti alussa, ettei häntä kannata ottaa minään auktoriteettina, vaikka hänet onkin vihitty samalle "valaistumisasteelle" Siddharthan kanssa. Kyseinen titteli on varsin yleinen. Hän sanoo melko heti, ettei ole kokenut valaistumista, eikä usko sellaista koskaan kokevansakaan. Minulla on tästä kaikesta melko samanlainen tunne. En usko, että tämä tie tulee koskaan tuomaan minulle välttämättä mitään todellista päämäärää tai mielenrauhaa tai suurta loppua. Minä vain pidän kävelystä niin kovin, kovin paljon. 

Houses of Zen

Tämä päivä meni melkolailla levyä tehdessä. Nopeasti laskeskelin, että n. 20 minuuttinen tuosta tuli, tuo minuutin biisi oli valmiina ennestään ja pariin muuhun oli pohjille raitoja, mutta suurimmaksi osaksi kaikki tuli tehtyä tänään. Musiikin tekeminen on itselleni ainakin parasta mahdollista meditaatiota, jonka aikana ei tee yhtään mitään muuta, kuin sitä mitä on tekemässä. Mieli on täysin kiinnittynyt siihen asiaan, eikä haahuile missään muualla. Tämä on tavallaan kolmas "Houses of Voodoo"-levy, mutta kun tuo toinenkin oli eri nimellä, niin laitoin sitten tämänkin, kun tuo Zen nyt on pyörinyt tässä taas ainakin viimeisen viikon verran melko tehokkaasti kuvioissa. Näitä tehdessä löysin myös itselleni uuden vireen, DADGAD, joka oli todella sopiva tuollaisiin ambienttiraitoihin. Ongelmia meinasi tulla lähinnä siitä, että jotkut kitarat oli nauhoitettu tuolla makuuhuoneessa, jossa tulee niin paljon kaikkea ylimääräistä kuminaa seinistä, ettei sitä saa miksattua oikein mitenkään pois. Vieläkin vituttaa, etten tajunnut sitä tuon Voodoo in C-Minorin aikaan, menee ihan hyvät improvisoinnit hukkaan paskan miksauksen takia. Eipä sillä, että uskoisin tätäkään juuri kenenkään kuuntelevan. Kyllä tällainen musiikki taitaa olla vielä enemmän prosenttikerhokamaa, kuin grindcore.

Tässä täytyy nostaa esille Heroin & Your Veinsin tykittelyn (pun intented) vaikutus sen verran, että viimeistä biisiä lukuunottamatta kaikki on instrumentaalia. Kuuntelin tänään myös joitain vanhempia biisejäni ja mietin, että miksi niissä on ylipäätään laulua. Enkö muka saa laulaa tarpeeksi noissa bändihommissa, pitääkö sitä vielä tunkea biiseihin, joiden tunnelma vain voimistuisi, kun sanat jätettäisiin pois? No, nyt saan laulaa tarpeeksi bänditouhuissa, mutta eihän tilanne ollut sama vaikkapa viime kesänä. Ehkä nyt teen hetken aikaa pääasiallisesti instrumentaalimusiikkia, pakottamatta sanoja biiseihin, jotka eivät niitä välttämättä kaipaa. Tai sitten innostun kirjoittamaan ensi viikolla niin paljon, että kaikille niille teksteille on saatava biisit alle. Kuka tietää. Mitä väliä. Flow määrää tahdin kuitenkin.

Pääasia kuitenkin on, että saan tehdä musiikkia ja olla olemassa ainakin toistaiseksi. Molemmat ovat melko hienoja asioita näin puoli kolmelta aamuyöllä. Huomenna voisi sitten olla vaikka ulkoilupäivä. Tässä on nyt kuitenkin tämä levy, jos ei playeri toimi.

Dhammapada

Minussa kai jonkinlaista potentiaalia havaitseva zen-diilerini tyrkkäsi lainaan Brad Warnerin Hardcore Zenin ja Dhammapadan, ensimmäisen lähinnä siksi, että Warnerkin soittelee punkkia, toisen siksi, että se on buddhalaisuuden perushommia. Sen olenkin lukenut jo joskus yläasteella, mutta oli äärimmäisen mielenkiintoista lukea se nyt, nykyisen elämäntilanteen ja kokemuksen valossa. Lukeminen, etenkin buddhalaisten tekstien ja ajatusten lukeminen kun on aika hyvä väline reflektiolle. Tietyt asiat kiinnittävät huomiosi enemmän, kuin muut, koska ne ovat jollakin tavalla keskeisiä omassa elämässäsi.

Sen lisäksi, että puolet noista mantroista olisi jo sellaisenaan aika väkevää grindailu- tai sludgeilu-lyriikkaa, huomasin vahvasti keskittyväni askeesin teemoihin. Siihen, miten epäkypsien ihmisten keskeltä ei voi löytää viisautta ja rääsyihin pukeutunut ja mietiskelylle omistautunut ihminen on onnellisin yksin, tai samanhenkisen kumppanin kanssa. Lisäksi naureskelin buddhalaisuuden maanisdepressiiviselle passiivisaggressiivisuudelle. Länsimaissa voi olla vaikea käsittää nirvanaa sen todellisessa muodossa, joka ei ole taivas, vaan tila, joka ei ole. Se tarkoittaa, sammuksiin puhaltamista, syntymien loppua, ikuista kuolemaa. Buddhalaisuuden mukaan, näin karkeasti sanottuna, elämä on pelkkää paskaa ja kurjuutta, ja lopullinen kuolema on tavoiteltava asia. Kukas nyt on ankea nihilisti, hä!? Toki se sanoma on onneksi ainakin pääasiassa paljon positiivisempi. Vaikkakin aluksi vetäytyminen on tietenkin keskittymisen kannalta olennaista, ei itse valaistus olisi minkään arvoinen, jos sen kokija vain jäisi itsekseen mähimään sen kanssa jonnekin luolaan, vaan se on todellista vain, kun se on jaettu muiden kanssakuolevaisten kanssa. Elämä on kurjuutta, ja me olemme universumin mittakaavoissa melko mitättömiä tähtipölyhiukkasia, parhaimmillaankin merkityksettömiä. Mutta se ei minusta ole mitenkään negatiivinen, masentava tai murskaava ajatus. Se on vapauttava ajatus. Se vapauttaa meidät jostakin luomakunnan kruunun vastuusta, vapauttaa meidät toimimaan inhimmillisesti ja myötätuntoisesti kaikkia muitakin eläviä olentoja kohtaan. Se on nöyryyttä opettava ajatus.

Sain oppia nämä ajatukset pyöriessäni kuoleman pelossa pienen omakotitalon pihalla Pertunmaalla, vähän päälle kolmenkymmenen asteen talvipakkasessa, tähtitaivaan alla. Makasin lumihangessa ja kuuntelin kaikkea, katselin avaruutta. Sillä hetkellä olin aivan varma, että kykenin muka näkemään ja kuulemaan maapallon liikkeen ja avaruuden ja kaiken muun. Luultavasti kuulin vain tuulen metsässä, mutta se oli silti riittävän hieno ja järisyttävä kokemus, maata siinä tähtitaivaan alla, katsoa ylös, nähdä kaikki ne järjettömän isot asiat jossain siellä järjettömän kaukana. Ei se kuolemanpelkoa parantanut, pikemminkin päin vastoin, mutta se opetti minulle silti paljon keskeisiä asioita ihmisyydestä. Ihmisten pitäisi nähdä enemmän tähtiä. Omat mittasuhteet tuppaavat unohtumaan, jos ei ole mitään, mihin verrata itseään. Huomaa sen itsestäänkin aina välillä. Ei tässä mitään valaistuneita olla, vain kuolevainen, joka välillä unohtaa oman paikkansa, mutta ainakin vielä onneksi osaan myöntää olevani väärässä, ottaa pari askelta taaksepäin ja yrittää jotain toista tietä. Se on melko olennainen taito, siinä missä eksyminenkin. Kaikki vie kuitenkin aina eteenpäin.

Ehkä juuri siksi sanoisin ajatteluni olevan lähempänä zeniläistä koulukuntaa, etten usko välttämättä johonkin äkilliseen, läpi elämän kantavaan valaistumiseen, vaan pieniin oivalluksiin, hetkiin, jotka väläyttävät sinulle aivan yhtäkkiä jotain helvetin suurta ja hienoa. Se voi olla musiikkia, kuva, pelkkä ajatusleikki tai jotain muuta, jokin sellainen oivallus, jonka aikana koet sen pienen minättömyyden, täydellisen läsnäolemisen hetken. Ne ovat jo itsessään riittävän mielenkiintoisia ja hienoja hetkiä tehdäkseen tästä kuolemasta kaiken vaivan arvoisen. Vaikka välillä mietinkin, mitä helvetin järkeä on maailmankaikkeudessa, joka tulee rusentumaan kasaan ja venymään äärettömiin.

Mutta ei kai sille mitään mahda, tätä tämä on ja näillä mennään. Voihan tämä olla simulaatiokin, jossa kaiken takana on pii, kuten Nistikon Joonas viime syksynä saunoessamme spekuloi. Siinä on melko skarppi jätkä kyllä, itse vähättelin asiaa, tai lähinnä sanoin, että hänen pitäisi laajentaa perspektiiviään sen suhteen, mihin koittaa ko. numeroa tunkea. Mutta jäljillä hän siitä huolimatta taisi olla. Hieno ihminen.

Tänään näin, kuinka mormonit pysäyttelivät ihmisiä, kerkesin jo innostua, että pääsen taas keskustelemaan jostakin uskonnosta, ja odottelin innolla omaa vuoroani tulla pysäytetyksi. Kohdallani he säpsähtivät ja sanoivat vaan "moro". Jatkoin matkaani pettyneenä.

Musashi

Ajattelin tehdä jonkinlaisen listan joistakin itseeni vaikuttaneista "suurista ajattelijoista" (voi toki helposti olla, että olen tehnyt parikin sellaista jossakin näiden tuhannenviidensadan postauksen välissä, mutta se on hyvä vähän päivitellä näkemyksiään omista vaikuttimistaankin aina välillä.), mutta se vaatii kuitenkin vähän suurempaa ajatustyötä, kuin mihin olen tänä iltana ehkä valmistautunut. Jotenkin olen vain kuitenkin tullut siihen tulokseen, että sen listan kärkipäähän sijoittuisi japanilainen Väinämöinen - Miyamoto Musashi. Vaikkakin Musashi oli ihan todellinen ihminen, niin hänestä kirjoitettu kirja, joka vaikutti minuun teini-ikäisenä suuresti, maalaa hänestä vähintäänkin Väinämöisen kokoisen kuvan. Sain tuon kirjan yläasteen matikan opettajalta, joka oli opettanut meitä Kilpisiä jo paritkin päät (meikän isän, sedät ja tädit) ja nosti silmänsä nimilistastaan ensimmäisenä päivänä virnistellen: "Kilpinen... teitä ei tässä listassa olekaan pariin vuoteen ollut!" Koko luokka vähän naureskeli ja omia korvia vähän punotti. Vaikka en tajunnut matikasta yhtään mitään, niin tuo opettaja kuitenkin oli melko mukava. Samalla hän jostain minulle käsittämättömästä syystä teki minulle myös yhden pienen, mutta sitäkin merkittävämmän eleen. Yhtenä päivänä hän muistaakseni (muistot ovat kuitenkin aina vain narratiivisen mielen jälkeenpäin kutomia valheitten verkkoja, etenkin kun niistä on kymmenen vuotta aikaa.) pyysi minua jäämään tunnin jälkeen, ja sanoi, että hänellä saattaisi olla minulle kiinnostavaa luettavaa, kun pidin kaikenmaailman samuraihommista ja buddhismista. Seuraavana päivänä hän toi minulle tuon Eiji Yoshikawan kirjoittaman järkäleen, joka tänään saamani tiedon mukaan oli alunperin julkaistu jatkokertomuksena lehdessä. Yllätyksekseni sen etulehdellä luki, ja lukee edelleen "Jerelle -05".  Luulin, että saisin sen lainaksi.

Se mikä minuun arvatenkin kolahti tuossa kirjassa eniten oli Zen. Oma tie. Ja se, miten väkivaltaisesta, impulsiivisestä nuoresta, "menetetystä tapauksesta" voi aivan hyvin tulla jotain suurta, kun on olemassa yksikin ihminen, joka uskoo häneen riittävästi pakottaakseen hänet istumaan tornissa kirjakasan kanssa. Se, näin retrospektiivisesti tutkailtuna, oli luultavasti myös nuorisotyötä ajatellen minun työetiikkani ja tieni ensimmäinen kivi. Jokaiselle on olemassa oma tie, ja jokainen voi itse valita suuntansa. Mutta myös se, miten tuhoisia muiden ihmisten leimat ja tuomiot voivat olla, miten syrjään ne voivat ihmisen omalta tieltään heittää. Se on konkretisoitunut omassa elämässäni, olen löytänyt ainakin jonkinlaisen epämääräisen vainun siitä omasta tiestäni, jota minun tulee kulkea, ja kiitollisuus siitä on auttanut minua ymmärtämään, että minun tehtäväni ei ole pakottaa ketään kulkemaan sitä, vaan löytämään omansa. Vaikka se tarkoittaisikin sitä, että minun tulee auttaa ihmistä kasvamaan ja kehittymään joksikin täysin oman maailmankuvani vastaiseksi. Tahdon vain, ettei kukaan perusta maailmankuvaansa hätäisesti ja huolimattomasti kasaan kootuille olettamuksille, vaan että ihminen on täysin tietoinen oman maailmankuvansa muodostavista palikoista, ja myös siitä, mistä ne ovat hänen tajuntaansa tulleet.

Kiinnostaisi kyllä suuresti käydä nyt yläasteella vähän keskustelemassa siitä, miksi se opettaja aikanaan tuon kirjan antoi. Luultavasti ihan vain, koska "tykkäsin samuraihommista". Kuitenkin uskon, tai haluan uskoa, että sen takana oli joku näkemys siitä, että se saattaisi kolista omaan elämänfilosofiaani noin muutenkin. Olen saanut itseasiassa elämäni aikana suhteellisen paljon kirjoja vähän vastaavanlaisilla omistuksilla, vähän vastaavista syistä. Suhtaudun niihin aina kunnioituksella ja hartaudella, ja luen sellaiset kirjat aina todella paljon tarkemmin, kuin kirjat muuten, yrittäen miettiä, mikä oli se syy, joka sai kyseisen ihmisen antamaan juuri tämän kirjan minulle. Ja monesti se on löytynytkin, kun vähän penkoo. Tämä kirja ja edelleenkin Musashin itsensä kirjoittama Go Rin No Sho on kyllä tarjonnut minulle kaikkea, filosofiasta ammattietiikkaan ja ihan yleiseen pohdiskelumateriaaliin, mutta harvaa kirjaa muistan kertalukeman jälkeen yhä niin hyvin, niin vahvana ja elävänä, kuin nuo 1010 sivua.

Tässä on taas tullut suhailtua vähän kaiken näköistä. Tässä on keikkavideo, jonka teetätin osaavalla kaverilla, etenkin miksaus on aivan helvetin murskaava. Lisäksi tässä on pari piirrustusta, innostuin tässä illasta vielä värittelemään, kun Neurosis kuulosti pitkästä aikaa niin hyvältä.

Atomilammasleijona

Kokemus kosketuksesta

Installaatio

Suuhygienistilla.

Istuin suuhygienistin odotustilassa noin kaksikymmentä minuuttia, mikä oli loistava aika käytettäväksi meditoimiseen, tai siis nyky-yhteiskunnan sivustakatsojan silmin jumittamiseen. Joku on joskus netissä kuulema ehkä spekuloinut, että todellisuus olisi hapen aiheuttama trippi tai muuntunut tajunnantila, aidon tuntuinen kokemus, joka johtuu happimyrkytyksestä. Teoriaa tukee ainakin se, että kun happi ei enää kulje aivoihin, todellisuuskin loppuu aika kätevästi. Meditoidessa hengitys hidastuu, jolloin hapen määrä aivoissakin käsittääkseni vähenee verenkierron rauhoittuessa. Uskoisin tästä johtuvan sen olemisen ja tajunnan tilan, jossa kaikki väistämättä sulautuu yhdeksi. Itselläni kaikki edessä näkyvä alkaa ikään kuin "kohista", aivan kuin todellisuus alkaisi hieman rakoilla, kun sitä ei enää jaksa pitää yllä siirryttäessä sisäisen todellisuuden tutkimiseen. Kaikki on sitä samaa vihreäpunaista (tai väritöntä, mutta itse olen jotenkin nähnyt tämän värittömyden nimenomaan näiden kahden vastavärin yhtäaikaisena olemisena) tyhjää kohinaa, kuin migreenissäkin. Siinä todellisuus alkaa väistämättä muuttua yhdeksi olemiseksi, kaikki aistit vain tuovat tavaraa sisään ja sinä siinä keskellä vain olet osa sitä, täydellisesti havaiten ja ymmärtäen kaiken olennaisen.

Siinä tuli mieleeni sellainen epämääräinen ajatus, että ihmiselämä itsessään on melkolailla kuin ajatus. On hyvin vaikea sanoa, mistä se on oikein alkanut, sinulla vain on ymmärrys siitä, että se on alkanut, ja se on tälläkin hetkellä käynnissä, ja sitten se lakkaa. Joskus se loppuu äkisti, välillä kirjaimellisestikin veitsellä leikaten, joskus taas haipuu hitaasti toisten ajatusten tieltä. Se on luonteeltaan kuitenkin melko samankaltainen, epämääräinen ja vaikea ymmärtää, prosessi, jonka joku kokee. Jos ajatukset ovat prosesseja meidän päässämme, me olemme ajatuksia jonkun toisen päässä (tätä Mark Twainkin taisi Salaperäisessä Vieraassaan tarkoittaa). Joku toinen ei välttämättä, eikä luultavastikaan ole minkäänlainen jumala. Minusta kuulostaisi ainakin kvanttifysiikan ymmärrykseni valossa loogiselta (tai siis niin loogiselta, kuin kvanttifysiikka nyt ylipäätään voi kuulostaa), että me olemme universumin omatunto, jonkinlainen pienen pieni osanen siitä, joka kykenee tutkimaan ja tarkkailemaan ja jopa vaikuttamaan sen omaan toimintaan. Toki todellisuudessa me nyt olemme melkolailla jokin kärpäsen paska tyhjyydessä, mutta John Wheelerkin oli kuitenkin melko varma siitä, että tietoisuus on jollakin tavalla olennaista maailmankaikkeuden olemassaolon kannalta. Siinäkin on tosin tärkeä ymmärtää, että tietoisuus ei tarkoita vaan ihmisen tietoisuutta, vaan kaikkea universumissa mahdollisesti olevaa tietoisuutta. Mutta nyt puhutaan asioista, joita minäkään en vielä välttämättä sisäistä riittävän hyvin selittääkseni niitä muille. Tuollaisia sitä vaan tulee mieleen, kun jumittaa seinää sairaalassa.

Suuhygienistin luona käynti oli ihan positiivinen kokemus. En kuitenkaan ole käynyt hammaslääkärissä kymmeneen vuoteen. Nyt sain sentään rapsuteltua edes vähän hammaskiveä pois ja nieleskeltyä varmaan kaksi desiä verta, ja tästä on hyvä jatkaa elämässään eteenpäin.  Sain toki jatkoajan ja vielä sieltä kai ajan hammasröntgeniinkin. Sain postissa myös lähetteen magneettikuvaukseen, minulle tuli vähän  yllätyksenä, että siellä pöntössä pitää köllötellä puolesta tunnista tuntiin. No, mutta sittenhän sitä sentään selviää kaikenlaista, migreenistä ja toivottavasti muustakin pään toiminnasta. Tahdon kyllä kaikki ne kuvat itselleni, jos sellaiset kerta päästäni otetaan.

Zen ja musiikki

Säät ovat olleet aivan liian hyviä sisällä homehtumiseen, mutta huonona puolena on se, ettei meinaa saada oikein mitään aikaan. Tuntuu, että aloittaa helposti noin miljoona asiaa, joita tehdessä sitten kuitenkin turhautuu kuumuudesta tai jostakin muusta vähän toissijaisesta tekijästä, ja alkaa tehdä jotain muuta. Musiikkia kuunnellessa tämä nyt lähinnä on mennyt. Jesun kaivoin taas naftaliinistä ja tuntuisi siltä, että pitäisi saada nyt jossain vaiheessa sillä lailla aikaa, että kerkeisi oikeasti istua perseelleen ja alkaa soittaa musiikkia. Ideoita kertyy ja kasaantuu jo taas kuitenkin vaikka kuinka paljon, joten tiedän, ettei tässä pitkään tarvitse odotella. Jossain vaiheessa sitä vain istuu alas ja tekee pari biisiä, huomaa, että raiturissa on pari jossain välissä epähuomiossa tehtyä biisiä, jotka eivät ole aivan perseestä, ja sitten sitä onkin taas levy valmiina. Voisin kyllä koittaa seuraavaksi keskittyä, ja duunailla jonkun triphop/kitara/trippailulevyn, jonka kesto olisi about puoli tuntia. Ihan vaan itseäni testatakseni, jos en muuten. Se vaatii vain vähän keskittymistä. Mutta jos alkaisin tehdä sitä heti, se olisi luultavasti viikonloppuun mennessä valmis.

Jos antaisin kaiken luovuuden virrata vapaana, se levy kyllä kestäisi varmaan noin kaksi ja puoli tuntia, mutta rajaaminen on aika tärkeää. Olen onnellinen siitä, että grinditouhut on opettaneet sen. Tai ei välttämättä edes ne. Ehkä se on jotain Zen-buddhismista imeytynyttä asketismia, minimalismia, jotain sellaista. Olen oppinut ymmärtämään ensinnäkin sen, että jokainen biisi/laulu/mikälie on ikkuna omaan maailmaansa. Se on yksinään oma maailmankaikkeutensa, pieni näkymä tilasta ja ajasta johonkin sellaiseen abstraktioon, jota ei voi määrittää tai osoittaa tässä tilassa ja ajassa. Se on itsessään kyllä jo mielenkiintoinen ajatus, koska jokainen kappale on tavallaan time-lapse kuva siitä ajanjaksosta, jona se on tehty: ensimmäisen raidan nauhoitus, toisen raidan nauhoitus, koko se kasausprosessi, ne ovat kaikki muutama peräkkäin nauhoitettu minuutti, jotka laitetaan päällekkäin ja tehdään yhdeksi. Yhden raidan menneisyys on toisen nykyisyys, eikä sekään vielä tiedä, mikä raita siihen on tulossa seuraavaksi, mutta silti ne kaikki ovat valmiissa biisissä yhtä, soivat harmonisesti tai disharmonisesti yhteen, voiko edes mitään tuon Zenimpää olla?! En usko.

Valmis nauhoitus on eri hetkiä yhdeen nidottuna, tallennettua menneisyyttä ja värähtelyä, jonka kanssa voi stimuloida omia aivojaan nykyisyydessä. Se on melko mielenkiintoista, koska voit soittaa lauluja ajassa ja paikassa, mutta et voi osoittaa, missä ne täällä ovat. Voit näyttää, missä ne ovat syntyneet, mutta et koskaan saa laulun hännästä kiinni. Se livahtaa aina käden ulottumattomiin, vaikka onkin aivan lähellä. Samaa mietin joskus bussipysäkillä omasta mielestäni, ihmismielestä yleensä. Kaikki tämä meidän todellisuutemme, joka on kolmiulotteisia kuvia ladottuna sarjassa, todellisuus joka on sitä aikaa ja paikkaa, luo kasan materiaa, jossa on sisällä sitten jotain sellaista, joka ei ole mitenkään osoitettavissa ajassa ja paikassa. Se on vain lyhytaikainen solujen muodostaman järjestyksen sallima kokemus, sitten solut kuolevat ja laittavat kaiken kiertoon. Ruumis vaeltaa, sielu ei. Vaikka mieli ei ole osoitettavissa ajassa ja paikassa, se on auttamatta riippuvainen siitä, että nämä kaikki solut pysyvät suunnilleen tässä järjestyksessä, tässä paikassa, ja tekevät näitä asioita. Voisin yhtä hyvin hajota atomeiksi, jos ne tekisivätkin jotain muuta. Mutta luotan siihen, että koska menneisyys ei ole osoittanut ihmisissä taipumusta hajota atomeiksi, minunkin on syytä olettaa, etten ole niin tekemässä. Varmahan sitä ei tietysti koskaan voi olla, kannattaa olla aina valmiina kaikkeen!

Kuva liittyy.

Koskettelun aikakausi on alkanut.

Eilen liityin puhelintenkoskettelijoiden heimoon ja olen hämmentynyt parista asiasta. Ensinnäkin siitä, miten nopeasti olen oppinut edes auttavasti käyttämään tuota ja miten vähän siihen on mennyt hermo. Sain siis äitini vanhan vaaleanpunaisen puhelimen, nykyään alkaa meikälle olla jo kriteerinä puhelimessa, että sen pitää olla vaaleanpunainen. Mikään ei ole niin tehokas sosiaalinen ice breaker, kuin vaaleanpunainen puhelin tämän näköisellä karvapallolla. Tänään tosin kaupungilla kulkiessa ahdisti sitten jotenkin neljä kertaa enemmän nähdä, miten jumissa ihmiset noissa ruuduissaan ovat. Ihmiset meinaavat työntää rattaansa auton alle, kolaroida fillareilla, törmätä tolppiin, kaikki siksi, ettei malta laskea sitä värkkiä kädestä. Toki sen räpläämiseltä ei voi välttyä, jos samassa laitteessa ON kaikki mitä päivän aikana tarvitset puhelimesta, soittimesta, kalenterista, navigaattorista ja sähköpostista kameraan ja ties mihin, onhan se silloin aika väistämätöntä, että se värkki on sinulla lapasessa aina, kun tarvitset jotain noista edellä mainituista. Silti siinä oli jotain hieman ihmeellistä. Eivät ihmiset varmasti ole käyttäneet puhelimiaan yhtään vähempää vaikkapa toissapäivänä, miksi sen huomaaminen ihmetytti minua juuri tänä aamuna niin kovasti? En tiedä. Siitä tuli itselle kuitenkin sellainen juttu, että koitan vältellä sen näpläilyä ihmisten ilmoilla mahdollisimman paljon. Koska tahdon olla ihmisten keskellä, kuten ennenkin. No problem. Toki latasin siihen jo Final Fantasy kutosen, jos vaikka viiden tunnin junamatka pääsee yllättämään jotenkin.  Toivottavasti vielä saisin tämän kirjoittamisenkin ulkoistettua tästä tietokoneelta tuohon, niin voisin oikeasti kirjoitella joskus reissustakin yön hämärinä tunteina, ja tuo värkki olisi oikeasti hyödyllinen.

Tänään koin taas lievän autistihetken, kun menin väliin parin pojan nujakointiin. Ensin yksi kaatui pyörällä, kaksi poikaa näki tämän, koska kävelivät rauhallisesti perässä. Kaatunut poika menee tönimään toista, että "vittu sun takia kaaduin pyörällä!" ja yritti kampittaa tätä. Satuin siihen sopivasti ja sanoin, että "minun nähdäkseni kaaduit, koska et osannut ajaa fillarilla, ei tuolla kaverilla ollut sen kanssa mitään tekemistä." poika hämmentyi aika tehokkaasti, lopetti toisen tönimisen ja pyöräili pois. Mietin vaan itsekseni, että tässä sitä ollaan, konfliktin ratkaisutaidot tasan nolla. Olin tulossa psykan vastaanotolta. Huomasin myllyttäväni hieman liikaa asioita hieman liian pieneen tilaan. Ehkä vähän syyttä, tuollainen avoimuus saattaa tuntua hämmentävältäkin ensimmäistä kertaa tavattaessa, vaikkakin varmaan paikan ja kontekstin huomioon ottaen se on yleistä.

Kesä tuli sellaisella vauhdilla, ettei meikän keho kerkeä pysyä perässä tällaisissa muutoksissa. Hikoilen ja palelen vuoron perään, mutta kyllä tätä nyt on odotettu jo Euroopan kiertueesta lähtien, kun Puolassa tällaista oli jo maaliskuussa. Täällä on sillä välillä tullut lunta ja vettä oikeastaan vuoron perään, niin ihan hyvä, että välillä näinkin. Sielu on vielä vähän jossakin Oulun korkeudella, pari päivää pitää ehkä odotella, että se tulee sieltä perässä tänne Tampereelle asti. Eiköhän tämä tästä.

Helsingistä Ouluun ja siinähän sitä viikonloppu menikin.

Sinne sujahti viikonloppu. Perjantaina heti duunin jälkeen lähdin Helsinkiin, sain kyydin jonnekin epämääräiselle alueelle Mellunkylään. Reippaana poikana päättelin aiemmin näkemästäni Mellunmäki-kyltistä, että metroasema tuskin on yli kahden kilometrin päässä, kun kerta ollaan Helsingissä. Eikä se ollutkaan, vaan kilometrin päässä. Pääsin metrolla Kalasatamaan ihan suhteellisen helposti ja vaivattomasti, äänenpaineen avulla kykenin suunnistamaan kohti itselleni aiemmin tuntematonta kontinaukiota, jolla oli tarkoitus mesota. Siellä katselin parit ihan hyvät ja menevät bändit, Eetu, Miro ja Tero ja Juusokin saapuivat paikalle ja siinä sitten pyörittiin taa maalaisina vähän omassa porukassa, kun ei uskallettu puhua kellekään. Itseä ainakin ihan vaan ujostaakin niin paljon, etten kauheasti tuntemattomille pulise. Saatiin soittaa ajallamme, vähän jouduttiin pyörittelemään peukaloitamme sitä ennenkin, mutta eihän siinä. Oli niin helvetin kylmä, etten vaihtanut edes keikkahousuja, ei jotenkin tuntunut mielekkäältä ajatukselta olla kipeänä merituulen armoilla. Nenä vuoti koko keikan ja meinasin hukkua räkään useassa kohtaa, sain juuri ja juuri  jollain yhdellä pienellä paperin palasella niisteltyä sitä. Ei se keikka varmaan kauhean hyvältä meikäläisen osalta kuulostanut, se oli vähän ehkä epämääräinen keikka, vaikka periaatteessa menikin kai ihan ok. Keikan jälkeen lähdettiin heti ajelemaan Tampereelle.

Saavuttiin Vastavirralle, kerettiin siellä tapailla pitkästä aikaa Nistikon jätkiä ja Roopea ja muita tuttuja, siellä itselleni iski etenkin Käpykaarti, jota en ollut kuullut koskaan aikaisemmin, vaikka Roopekin on soittanut siinä jo jonkun aikaa. Laulaja oli aivan saatanan hienon oloinen ihminen ihan vain jo sen perusteella, että osasi soittaa saksofonia. Se on jo itsessään sellainen taito, jonka hienot ihmiset omaavat. Houre yllätti itseni aika lujaa, se soi kovaa ja väkivaltaisesti, mistä tykkäsin erittäin paljon. Vähänhän siitä ehkä haiskahti sellainen true-aspekti, mutta eipä minulla siihen ole mitään sanottavaa. Musiikki on helvetin hyvää, ja silloin kaikki muu on itselleni täysin toissijaista. Ottaisin mielelläni jo tämän vuoden grindibileisiin soittamaan, ellen tietäisi, että Torvesta laitellaan stoppia, jos koitan työntää kuutta bändiä samalle illalle. Eli näillä mennään sitten kai.  Nistikon keikka tuntui luissa ja ytimissä ja munissa ja selkärangassa ja ties vitun missä asti. Lupauduin vahtimaan paitoja ja laskemaan virheitä salin perälle, mistä sain aika rauhassa katsella ja kuunnella sitä touhua. En tiedä oliko vain  niin ikävä jätkiä, vai onko ne oikeasti noin kovia jätkiä. Luultavasti kumpaakin. Se oli kaikin puolin helvetin kova keikka. Sen jälkeen aloin olla jo niin väsynyt (seitsemältä ylös, työpäivä, autolla Helsinkiin, keikka, autolla Tampereelle ja pari keikkaa mölyä, eikä ruokaa koko päivänä.) että oli pakko lähteä nukkumaan. Pizzerian kautta.

Heräilin jossain vaiheessa jotenkin kai lauantaina. Niin joo, kello taisi olla soimassa, nousin jonkin aikaa sen jälkeen, keittelin kahvia ja sain puhelua Nistikoilta. Ne toi meille Roopen ja halusivat vaihdossa soittimensa ja t-paitansa. Fair trade. Lähtivät saman tien ajelemaan kohti Oulua, kun se on kumminkin aika pitkä matka. Itse kävimme vielä heittämässä rompetta kirpputorille ja pääsimme lähtemään täältä puoli kolmelta. Kahden pysähdyksen taktiikalla olimme Oulussa joskus seitsemän ja puoli kahdeksan välillä. Koska ei tehdä käytännössä yhtään mitään soundcheckillä (yhdellä kitaralla se on lähinnä volumen nostamista tai laskemista kuitenkin), mentiin suoraan syömään, koska Oulussa on maailman paras ruokaskene! Ihan sama mihin pizzeriaan menet, pizza on aina helvetisti parempaa, kuin muualla, ja siihen saa dressinkiä päälle ja kaikki on vain täydellistä. Koko Oulu on tainnut alkaa kasvaa itselle myyttisiin mittasuhteisiin, ja joka ikinen kerta se lunastaa kaikki ne vähät odotukset, mitä minulla sitä kohtaan on. Rakastan sitä kaupunkia. Ja nyt saatiin soittaa siellä ensimmäistä kertaa! Viisi vuotta siihen meni, vaikka olen joka välissä koittanut pommitella Nukea ja kaikkia muitakin paikkoja, että tahdottaisiin tulla soittamaan. Ja nyt kävi niin onnellisesti, ettei ryssitty ihan kauhean paljon mitään (=keikka oli omissa kirjoissani aivan helvetin hyvä!) ja päästään sinne syksyllä ehkä uudestaankin. Mikä kelpaa minulle. Voisin soittaa siellä vaikka joka toinen viikonloppu. Ihan joka viikonloppu en tahtoisi tuota väliä ajella. Mutta mieluummin asuisinkin siellä päässä.

Päästiin Suomen Tullin Antille ja naiselleen Tanjalle yöksi, mistä vielä helvetin iso ja nöyrä kiitos. Ja anteeksi siitä, että jätettiin pizzalaatikko pöydälle! Ellen olisi kirjoittanut viestiä siihen, oltaisiin viety se roskiin. Hyvitykseksi koitin piirtää siihen joraavan dinosauruksen, mutten tiedä saiko siitä mitään tolkkua! Oli hauska viettää kaunis kesäpäivä tulikuumassa autossa, lähdettiin joskus puoli kaksi kai ajelemaan ja oltiin taas aböyt seiskan aikaan sitten Tampereella. Eetu joutui vielä ajamaan tästä Lahteen, mutta olivat kai selvinneet hengissä kotiin. Roope jää vielä meille päiväksi tai kahdeksi, kohta pitäisi mennä nukkumaan, mutta sitä ennen on vielä vähintään pakko käydä suihkussa. Sanonpa vaan, että elämä on aivan helvetin siistiä, olen kiitollinen kaikille niille, jotka ovat tulleet katsomaan, kun me sekoillaan settejämme läpi ja annatte meikälle mahdollisuuden tehdä tätä. Se ei koskaan tule olemaan minulle mikään itsestäänselvyys, on sitä sen verran monta viiden sisäänmaksaneen keikkaa tullut tässä elämässä jo soitettua. Kiitos ja hyvää yötä.

Zen ja meditaatio.

Zen ja meditaatio näyttävät virtaavan elämääni taas luonnollisella tavalla, pyytämättä ja sen enempiä ohjaamatta. Minulle lainattiin Mikael Niinimäen Suomalainen Zen-opas, kun elämänfilosofiani ja näkemykseni maailmasta kuulostivat lainaajasta samalta kamalta, kuin omaa temppeliään pyörittävän Zen-opettajankin. Tuo kirja on toki melko perustavanlaatuista aloittelijalle ohjattua kamaa, mutta luen sen nyt kuitenkin. Jos en muuten, niin siksi, etten ole ylimielinen mulkku, ja lukeminen on aina hyvää meditaatiota. Itseasiassa juuri tuon kirjan kanssa tänään bussissakin totesin taas, miten voimakasta meditaatiota se oikeasti onkaan. Vaikka lukiessaan keskittyy luomaan kuvaa lukemastaan, ainakin minulla on auki myös koko muu tietoisuus. Samaan aikaan olen tietoinen niistä mieleni prosesseista, jotka piirtävät sanojen perusteella kuvaa jostakin, jota ei ole olemassa käytännön arkitodellisuudessa, sen lisäksi olen myös erittäin tietoinen ympäristöstäni. Pystyin seuraamaan sujuvasti kolmea eri keskustelua ympärilläni bussissa, tarkkailemaan ohittavia autoja, aistimaan ympäristöäni. Tuntuu, että lukiessa todellisuus virtaa sisään ilman sivuhuomautuksia ja ylimääräisiä merkityssuhteita, koska mieli on harhautettu painimaan omien kuvataideprojektiensa kanssa. Silloin todella on, sen sijaan, että värittelisi kaikkea vaan omilla tuntemuksillaan. Sen lisäksi olen myös melko tietoinen kehon prosesseista, suolen mutkista, hengityksestä, veren jyskytyksestä päässä, mikäli migreeni on alkamassa.  Nämä kaikki ovat sellaisia asioita, jotka eivät olleet mitenkään vaikeammin huomattavissa millään muullakaan hetkellä, mutta olit itse liian kiireinen omien ongelmiesi ja ajatustesi kanssa.

Tämän lisäksi lueskelin psykedeelisten huumeiden tutkimuksesta, ja samalla sivulla oli artikkeleita myös meditaation tutkimuksesta. Kiinnostukseni risteävät taas useissa kohdin aivan luonnostaan ja pakottamatta, mikä on osaltaan myös melko zeniläistä. Tietyt asiat vain eksyvät oikeisiin paikkoihin, kun niitä ei pakota mihinkään. Samoin mielestäni meditaatio on paljon muuta, kuin paikallaan istumista, uskoisin siinä ainakin omalla kohdallani huomattavan paljon keskeisemmässä asemassa olevan nimenomaan hengityksen. Erilaiset aivojen hapensaantia muuntelevat aktiviteetit kun tuppaavat tuottamaan erilaisia tajunnantiloja, musiikin soittamisessa on aivan omat hengitysrytminsä ja keskittymisensä tasot, huutamisessa on oma, täysin erillään oleva tajunnantilansa, jossa kaikki muuttuu ääneksi, mutta pään sisällä on todella hiljaista, piirtämisellä on omanlaisensa hengitysrytmi, joka on varmasti lähimpänä lukemisen rytmiä, muttei siltikään ole täsmälleen sama. Piirtäessä hengitys on yllättävänkin tärkeässä asemassa, vaikka sitä ei ehkä tajuaisi ajatellakaan. Hengitys nimittäin vaikuttaa väistämättä käden liikkeisiin. Jos ei sinulla ole riittävästi rytmitajua, viivat heilahtelevat ihan miten sattuu, kun käsi tärähtää tai heilahtaa väärään aikaan hengittäessä.  Nämä kaikki ovat itselleni aivan yhtälailla meditaatiota, kuin vaikkapa Neurosiksen kuuntelu jossakin järven rannalla tai ihan vain hiljaa istuminen metsässä. Kaikilla on omat merkityksensä ja soveltamisalansa.

Lisäksi Yle Areenasta sattui juuri sopivasti löytymään tämä dokumentti. Suosittelen senkin katsomista kaikille tuosta meditaation tieteessä ja terapiassa soveltamisesta kiinnostuneille, yksi hienoimpia kohtauksia oli jotenkin mielestäni se, miten ohjaaja vääntää lapsille rautalangasta, miltä toisesta tuntuu, kun viet ämpärin. Siinä oikeasti tehtiin mielestäni jotain todella merkittävää: sen lisäksi, että tuotiin toisen ilmeinen suru tunnetuksi kiusaa aiheuttaneelle lapselle, tehtiin selväksi kiusatulle myös kiusaa tehneen empatiareaktio siinä vaiheessa, kun hän joutuu kohtaamaan aiheuttamansa surun toisessa ihmisessä. Vaikka mindfulness vaikuttaa meikästä taas vain johonkin kivaan lifestylemuottiin väännetyltä helpolta mallilta, niin tuossa kohtaa teki mieli nousta pystyyn taputtamaan mindfulness-ohjaajalle. Jos tuolla tavalla tehtäisiin jokaisessa konfliktitilanteessa kummallekin osapuolelle, meillä ei luultavasti olisi sotia ja tappamista yhtään samassa määrin, kuin nykyään on. Ongelmana on se, etteivät kiusaajat joudu kohtaamaan suruaan, eikä kiusattu kohtaa kiusaajansa inhimmillisyyttä, vaan kummallekin jää toisesta epämääräinen vaikutelma, ei ymmärrystä siitä mitä tämä todella on: ihminen, siinä missä hän itsekin. Tuossa on nähdäkseni yksi keskeinen pointti myötätunnossa, ihmisyydessä ja kaikessa buddhalaisessa filosofiassa, joka koskee ihmisten välisiä suhteita. Nyt katkaisen tämän ketjun tähän ja menen nukkumaan, että olen huomenna edes jotenkin tietoisessa tilassa.

Kuvia ja keikkoja. Keikat siis edessä, kuvat siis tässä.

Tässäpä viimeaikojen piirrustuksia. Onhan sitä tullut Swansia kuunneltua, mikä näkyy ehkä aika vahvana näissä, tai sitten ei, mikäli ei ole asiaan perehtynyt. Siis hypnoottisen musiikin ja piirrustusteni elementtien välisiin yhteyksiin. Äsken kävi myös jotain siistiä, joka kyllä kertoo lähinnä cd-soittimen hajoamisasteesta, kun levy jäi jumiin ja soitti kolmea viimeistä minuuttia täydellisenä looppina. Kuulosti niin hyvältä, että annoin sen jauhaa sitä kai puolisen tuntia.

The Seer Returns

Alkulimaa.

Tyhjä käsi ja nyrjähtänyt peukalo.

Zen- Meditaatio

Huomenna on ohjelmassa Helsingin keikka, Pajafesteillä Kontinaukiolla joskus kasin pintaan kuulema. Siitä tulee toivottavasti lämmin kokemus. Vaikka Helsingissähän tuulee aina, aivan sama missä olet ja mitä teet. Enemmän odotan launtaita, Cut To Fitin ensimmäistä Oulun keikkaa ikinä. Koko bändin uran aikana olen tahtonut soittaa lähinnä Oulussa, koska se on vain niin helvetin hieno kaupunni, ja nyt saan, eikä siellä luultavasti ole ketään. Sillä ei ole niin kauhean isoa merkitystä, meikä odottelee lähinnä, että saa syödä taas helvetin hyvää pizzaa, ja ehkä Teurastaja-hampurilaisen. Se on aina hintansa väärti.  Välissä saa toki ajaa parisensataa kilometriä autoa, muttei sekään oikeastaan haittaa. Kaikki on taas ainakin hetken aikaa hyvin.

Aavikkojumitusjameja ja riffihelvettejä.

Tämä ilta meni ihan mielenkiintoisesti treeniksellä soittelun merkeissä. Toki kun on kolme kitaraa, jotka kaikki surisee ja pörisee enemmän ja vähemmän, on ehkä vähän vaikea pysyä kärryillä tekemisistä ja siitä, mitä vittua sitä ollaan soittamassa, mutta mielestäni tämä touhu onnistui ihan hyvin. En uskokaan, että kenelläkään olisi aikaa kuunnella noin puoltatoista tuntia tyhjää jauhamista, mutta jos teillä nyt ei ole sen kummempaakaan taustamusiikkia aamuyön jumituksille, niin laittakaa tuosta tuollaista taustariffiä soimaan. Meikän kitara on tuo, missä on paksuimmat kielet ja joka kuulostaa kaikkein eniten bassolta. Ja tietysti jyrää kaiken muun alleen, kun on soitettu bassokamojenkin läpi. Hitto, että meikä nauttii siitä, kun kaikki resonoi niin paljon, että meinaan hajota atomeiksi. Tämä on siis ennen kaikkea tekosyy pöristä, kuin mitään säveltaiteen mestariteoksia, mutta on tuolla seassa muutamia sellaisia juttuja, mitä otan talteen. Meikä soitteli myös kaikki delayt ja preparoidut kitarat, oli vaan hankala soitella niitä, kun ei kuullut niistä mitään. Mutta elämä on.

Eka jumijami

Aavikkofiilistelyä

Melkein puolen tunnin välijumitukset, välistä ihan hyvää psykedeliakaaosta.

Loppunuupahdus

Näistä tulee kyllä vähän sellainen fiilis, että pitäisi päästä taas soittelemaan Vilin kanssa, jossain vaiheessa duunailtiin paljon kaikkia sludgejamittelujuttuja, ne oli parasta. Kai se kohta (kuukauden päästä) tulee jo takaisinkin. Odottavan aika on pitkä.

Pimeät, synkät metsät ovat rauhoittavia.

Eilinen tunnetila johti omanlaiseensa tarpeelliseen eskalaatioon, kahdeksan kilometrin iltakävelyyn. Luulin löytäneeni tien, joka kiertäisi koko Hervannan, ja olin varautunut siihen. Yleensähän pururadat ja lenkkipolut ja muut vastaavat tapaavat olla ympyröitä tai ainakin sellaisia, että kiertävät jonkinmoista kehää. No, tämä ei. Se vain loppui mäkihyppytornin viereen. Kävin sen juurella siis muistelemassa Lahden vastaavia, ylväinä vastatuulessakin jöpöttäviä torneja, ja käännyin takaisin. Swansin levy kerkesi taas pyörähtää läpi. Se ensimmäinen niistä. Ajattelin tien jatkuvan jonnekin tänne meidän lähelle, kun Suolijärvi muistaakseni oli jossain tässä holleilla, mutta onneksi en jatkanut sitä tietä kumminkaan, koska Suolijärvi ei sitten ilmeisesti ollutkaan ihan niin hollilla, kuin muistin. Yhdessä kohtaa katulamput vaan sammuivat, ja päätin, että oli parempi mennä synkän ja pimeän metsän läpi ylös sinne, mistä oli tullutkin. Koska siellä menee noin satatuhatta täysin samanlaista polkua, joita en ole koskaan ennen kävellyt, päätin, että on aivan sama minkä valitsee. Kaikki olivat pimeitä, täynnä juuria ja kiviä ja kaikkea muuta epämääräistä. Joten nousin sieltä sitten vain rohkeasti ylös pöpelikköön. Metsäosuus oli harmittavan nopeasti ohi. Olin valinnut polun, joka oli ehkä kaksisataa metriä idemmässä, kuin se, mitä olin laskeutunut alas, ja pölähdin pusikosta jonkun takapihalle.

Vähän jo kerkesin toivoa, että olisin eksynyt tai joutunut metsän peittoon. Ihmiset eksyy tänä päivänä liian vähän. Eksyminen on mielestäni helvetin hieno ja eheyttävä kokemus, se näyttää oman voimattomuuden jotain neliökilometrin mittaista aluetta vastaan, se näyttää oman tarkkaavaisuuden rajat, muistikapasiteetin rajat, omat rajat noin ylipäätään. Eksyminen, kun siihen ei sekoitu paniikkia, on ongelman ratkaisua. Olin enemmän eksyksissä urbaanilähiössä, johon pölähdin, kuin metsässä, josta sinne pölähdin. En siltikään ollut riittävän eksyksissä, koska kykenin näkemään vesitornin, jota kohti kävelemällä pääsi aika nopeasti kotiin. Oli se silti ihan siistiä kuunnella Swansia yksin pimeässä metsässä.

Eli kyseessä taisi kuitenkin olla jonkinlainen jälkitilan omainen sunnuntaifiilis vähän vääränä päivänä. Kiitos toki huolenpidosta ja kaltaistenne ihmisten olemassaolosta. Se on itsellenikin melko tärkeää, kun toisinaan tuntuu, että kaikki ovat kovin hiljaa, vaikkakin mittarissa lukemat pyörii. Siitä tulee monesti sellainen olo, että on apinana häkissä, toistamassa samoja temppuja ( paitsi, että apinatkin osaa siistimpiä temppuja, kuin meikä. Toisaalta niiden temput pieksee aika monet meidän ihmisten tempuista noin ylipäätään. ) ja ihmiset tuijottaa lasin takana hiljaa. Se ei kuitenkaan ole tämän kaiken pääasiallinen tarkoitus, vaan jonkinlaisen aidon, inhimmillisen kontaktin saaminen muihin eläviin ja hengittäviin ihmisolentoihin, jotka ovat jossain toisella puolella tätä kielellisesti rajoittunutta maatamme, luullen, ettei kukaan tajua. Ei täällä ihan yksin olla. Täällä näitä on kourallinen.

Samojen asioiden pyörittelyä.

Stressitaso tuntuu olevan niin korkealla, ettei siihen tunnu auttavan oikein mikään. Ahdistus ei ole varjo, joka seuraisi perässä, tuntuu että se pumppaa itseään läpi suonien ja kiertää sisällä. Välillä se on rauhallisempaa, välillä innostuu taas suurenpiin hyökyaaltoihin, jotka tekevät olon hieman vaikeaksi. Tätä inhimmillisyys ja ihmisyys kai pohjimmiltaan on, tai tätä sen kuuluisi olla: haavoittuvuutta. Minulla ei ole ongelmaa olla avoin sen suhteen, että en pärjää yksin. Tuntuu vain, että ympärillä ei ole kauheasti sellaisia ihmisiä, joita jaksaisi ongelmillaan vaivata, pitkälti siksi, että joko he eivät ymmärrä, tai ovat liian lähellä, tai molempia. Onneksi viikon päähän on sovittu aika ihmiselle, jonka kanssa saa jutella, ja jolla toivottavasti on siihen myös koulutus. Ihan vain siksi, että tämä päänsisäinen hiljaisuus (uskokaa pois, on silti äärettömän paljon asioita, joista jätän kirjoittamatta, vaikka avoimuuteen pyrinkin. Se voi koskea vain minua itseäni, eikä saa käsitellä mitään sellaista, mikä voisi koskea jotakuta muuta.) alkaa käydä voimille. Tai siis hiljaisuuden ylläpito.

Swansin levy tuli kyllä kaikin puolin oikeaan saumaan. Se laittaa miettimään paljon kaikenlaisia ihmisyyden puolia, rutiineja, tekemisiä.. Mielikuviini tuosta levystä saattaa ehkä vaikuttaa hieman sekin, että viimeaikoina on tullut kuunneltua Filthiä taas melko paljon. Nyt tuo levy tuntuu Filthin toiselta ääripäältä. Siinä missä Filth on täynnä mekaanista, nihilististä, zeniläisen minimalistista groovea, To Be Kind on vienyt sen oman polun valaistumiseen, Kaikkeen ja Ei Mihinkään, keskelle ympyrää. Samat groovet ovat tulleet lihaksi ja vereksi, eläviksi ja hengittäviksi, alkaneet tanssittaa atomeita, jotka pyörivät tyhjyydessä. Se on aivan järjettömän hieno levy. Täysillä lyöty isku noin puolivälissä Bring The Sun/Toussaint L´Ouverturea laittaa aina virneen kasvoille. Sitä voi verrata mielestäni vain Breaking Badin viimeisen jakson siihen hetkeen, jossa Walt ampuu sitä uusnatsia päähän. Ja sitä kostoa seuraa samankaltainen lunastukseksi yltyvä meteli.

Koska en osaa taas kertoa kaikkia tuntemuksiani kuitenkaan kauhean älykkäästi, piirsin kuvan. Siinä on kikkeli, ja siinä on kakkaa, mikäli joku ihminen kokee kyseiset asiat häiritseviksi, katseen voi kääntää pois, tai selaimen sulkea.

Swansantai

Tämän päivää olen taas joko maannut, kävellyt tai vain istunut tässä lattialla, mutta Swansin uusin on soinut koko ajan. Se on kyllä soinut ihan koko ajan muutenkin. Tuntuu, että vihdoin ja viimein on tehty sellainen levy, jossa on sitä kaaosta ja rakennetta oikeassa suhteessa. Se on kaksi tuntia täydellisyyttä. Aivan järjettömän hienoa musiikkia, etenkin tähän sunnuntaioloon ja oman olemassaolon kanssa painimisen soundtrackiksi. Jotenkin käsittämättömällä tavalla olen onnistunut hukkaamaan raiturin jonnekin, joten musiikin tekeminen ei ole tänään onnistunut. Eikä eilenkään, olisin tarvinnut sitä jo eilen. Ja siksikin on hieman ahdistunut olo. Musiikki kasaantuu sisällä, jos sitä ei päästä ulos. Se vaan täyttää ruumista hiljalleen varpaista ylöspäin, kunnes jossain vaiheessa taidan räjähtää musiikiksi ja hävitä eetteriin yhtenä alavireisenä C-mollina. Kai niinkin voi käydä. Vissiin.

Meinaan aloittaa lähestulkoon jokaisen lauseen sanalla Swans. Se on vain osoitus siitä, että jokaisen, joka kykenee, tai luulee kykenevänsä samastumaan minuun ihmisenä millään tasolla, kuuluu marssia levykauppaan ja napata sieltä itselleen tuollainen Swansin To Be Kind-lätyskä. Samalla teette Michael Girasta miljonäärin, ja pidätte huolen, että se saa jatkossakin tehdä ihmiskunnalle näin hienoja levyjä. Siinä on sellainen jätkä, joka olisi kyllä miljoonansa ansainnut. Tuollaisen levyn jälkeen ansaitsisi jonkun ihmisyyden Nobelin. Tältä meikän sielu kuulostaa.

Ei kai tässä auta kirjoittaminenkaan, ellei sitten innostuisi taas ihan novelleja kirjoittamaan. Mutta ajattelin mennä aikaisin  nukkumaan, joten taitaa loppuilta mennä vaikka Paavo Pesusienen ja housujen paikkailun parissa. Itseasiassa teemaan sopivasti sain Terolta Paavo Pesusieni-pätsinkin, että kiitosta ja hailsia vaan, ompelempa sen housuihini vaikka nyt sitten. Kauhea tarve olisi myös kuntoilla ja reuhata fyysisesti jotain, purkaa energiaa, mutta kun on kipeänä, niin siihenkin voi vaikka kuolla. Ensi viikolla on ohjelmassa lenkki heti, kun vaan pystyy nousemaan sängystä hengästymättä ja yskimättä. Nyt sitten näihin kuviin ja tunnelmiin, tässä on maailmankaikkeuden räjähtämisen soundtrack, jos se päättäisi tehdä sen tyylillä:

Uni 10.5

Viimeyönä näin niin helvetin hämmentävän sarjan unia, ettei taas ole kyllä selkeää kuvaa siitä, mikä kaikesta tapahtuneesta ylipäätään on ollut totta ja mikä unta. Luulin nähneeni Tony Kakon eilen Kampissa Santen kanssa pyöriessäni, mutta tajusin senkin olleen oikeasti viime yön unessa, eikä tässä näennäisessä todellisuudessa. Asuntoni oli sekoitus tätä asuntoa ja Lahdessa asuneen mummon kerrostalokolmiota, minkä lisäksi meillä oli kaikki kolme kissaa, sekä yksi kaverini neljä vuotta sitten kuollut kissa. Kaikki pyörivät keittiössä ruokaa vailla. Tiesin, että se oli unta, koska eihän meillä enää kissoja ole, joten tämän on pakko olla unta.. Vai onko? Sanoin Terhillekin, että pitäisi vain löytää nyt se juttu, mistä tämä uni loppuu ja voi herätä, ja pyörin ympäri kämppää. Päätin tehdä jotain ruokaa, paistoin pannulla kanaa, wokkivihanneksia ja muita vihanneksia. Aluksi ne paloivat pannuun ja lastaan kiinni kesäisen taivaan näköiseksi maisemaksi, muutama pilvi sinisellä taivaalla. Lastakin oli siis toiselta puolelta sen näköinen. Jos sitä sai kaavittua pannusta irti, se oli ikään kuin läpinäkyvä, vaikka olikin yhä ihan samanväristä kuin pannulla. Vieressäni oli joku isokokoinen mies, kai kokki, jolle esittelin tätä. Kääntyessäni katsomaan takaisin, näytti kuin pannulla olisi ollut kullan värisestä muovista tehty kehikko sulamassa, neliskanttinen ja sen sisällä ympyrän muotoinen.  Se suli siitä pois, ja lopulta kaikki se suli vedeksi pannulle. Katselin sitä hetken ja ajattelin, että enpä kai sitten syö tässä unessa, ja kaadoin veden lavuaariin.

Jossain välissä keskustelin yhden kitaristin kanssa, joka oli suuttunut minulle. Hän sanoi, ettei musiikissani ole päätä eikä häntää, ja olin otettu, koska se on suunnilleen se asia, mihin olen pyrkinytkin sen kanssa, että se olisi vapaata hahmoista ja muodoista. 

Jossain vaiheessa  meidät järjettömän monia kertoja keikkareissuilla pelastanut Tero toi meikälle auton. Se oli vähän sinapin keltainen volkswagen, jossa oli punaiset lokasuojat ja peräkontti.  Menin kirjastoon, jätin auton parkkipojalle, joka vei sen parkkiin. Tullessani kirjastosta yhden lahtelaisen kaverin kanssa sain avaimet ja menin etsimään autoa. Oudon värinen volkswagen oli parkissa, mutta se oli nyt korkeampikattoinen, ikään kuin joku paavimobiili, ja minun avaimeni kävivät viinin punaiseen Passattiin. Katselin outoa autoa ja kysyin, että eikös minulla äsken ollut tuo auto, johon kaverini sanoi, että tällä punaisellahan me tultiin (hän ei ollut tullut kanssani). Hän meni kuskin paikalle ja sanoin, että anna minä ajan, kun kuitenkin olet ihan pilvessä, eikä siitä mitään tule. Hän sanoi, että ei tässä mitään käy, ajoi heti eteenpäin mennessään pari autoa paskaksi, ja peruutti yhteen autoon rytinällä. Sanoin, että hän saisi maksaa kaiken vaurion, mistä hän suuttui. Nousin autosta ja menin katsomaan vaurioita. Se oli vihreä Nissan, eikä sen takapuskurissa ollut jälkeäkään. Jotenkin epämääräisesti jossain vaiheessa luulen sitten heränneeni. Mutta varmahan en ole vieläkään.

Sinne ja takaisin.

Olipahan taas reissu. Tuntuu, kuin olisin lähtenyt Hervannasta ikuisuus sitten, vaikka ajankohta olikin torstai, kello 16.45. Satoi vettä ja nenä valui suunnilleen samaa tahtia taivaan kanssa, joten kävin ostamassa nenäliinapaketin. Menomatkan kuuntelin Swansin The Seeriä ja piirtelin bussin liikkeiden avustamana. Jotkut dokaili ja jutteli runoudesta ja sen kirjoittamisen vaikeudesta, teki mieli osallistua keskusteluun, mutta en jaksanut niin välittää ihmisten kanssa keskustelusta siinä vaiheessa. Pääsin Helsinkiin, toimitin parit sovitut levyt ja lähdin kävelemään We Got Beefille. Ja täsmälleen samalla hetkellä, kun astelen baarin eteen, jätkät kurvaavat autollaan siihen myös. Like A Glove. Nothing More To Eatin Erik ja Ratface-Turo siinä tulivat auttamaan roudaamisessa ja hehkuttivat, että koko illan on kalja hanasta ilmaista. Eetu ilmoitti vähän viikset väpättäen, ettei kukaan meistä ole juomassa tänään. Sitten juotiin lähinnä vettä, noin miljoona tuoppia, istuttiin lavan lähellä verhon takana ja kuunneltiin, kun pojat veti bissebingoa. Sanoin taas, että pitäisi oikeasti tehdä sellainen kiertue-dokumentti joskus, jossa on oikeasti todellisessa mittasuhteessa istumista ja sitä kiertuesekoilua. Kahden tunnin dokumentissä sekoiltaisiin ehkä puolisen minuuttia.

Kympin pintaan alettiin soittaa. Kurkku kuivui koko ajan tosi nopeasti ja nuha ja röhä vähän verottivat kaikkea jaksamista, mutta yllättävän hyvin sitä ääntä tuntui lähtevän siitä huolimatta. Youtubessa on siitäkin jotain todistusaineistoa jo kai. Kauheasti tuollaisessa pienessä betonihelvetissä ei meinaa tolkkua saada yhtään mistään, mutta sitä on jo niin tottunut vetämään noita biisejä selkärangasta, että ne menee kuitenkin jotenkin päin. Vittumaista se on siinä vaiheessa, jos lähtee vaikka väärälle iskulle, niin kuin Hiljaisuuden kanssa käy usein, jos ei sitä kuule kunnolla. Sitten vetää ihan onnessaan koko biisin etupotkulla, jolloin se kuulostaa vähän siltä, että kaatuisi portaissa pääedellä. Tästä tuli muuten mieleen, kun joskus ylipäätään aloitteli bändihommia, ja ensimmäistä kertaa oli joku ulkopuolinen tyyppi tuottamassa sitä touhua. Vaikka tyyppi on aivan helvetin hyvä laulaja ja hieno ihminen, hän ei tuntunut hahmottavan laulamista samalla tavalla rytmisesti, kuin minä. Hän luuli, että kiilasin biisin aloituksessa, kun aloitin sen tavallaan edellisen tahdin takapotkulle. Se on ollut minusta aina vähän siistimmän kuuloista, kun ensimmäinen tavu on monesti kuitenkin painoton, jolloin varsinainen voima tulee kuitenkin siihen ensimmäiselle iskulle. Jos aloittaa painottomalla tavulla ensimmäisellä iskulla, se kuulostaa kai vähän siltä, kun putoaisit portaissa takaperin. Oikeasti en kelaa näitä asioita näin paljon. Ne tulevat minulle luonnostaan, kun vaan kirjoittaa. Olen alusta asti kirjoittanut ja laulanut aina rumpujen mukaan, koska aikanaan kaverin vaatehuoneessa ei muuta kuullutkaan. Jonkinlaista "beat-runoutta" kai siis omalla erikoisella tavallaan.Vaikka vauhtia on aika paljon enemmän.

Keikan jälkeen sitten roudailtiin romut pois, istuttiin vielä hetki ja lähden Oliphaunt Ridersin Santerin matkassa kebattipaikan kautta kohti Espoota. Piti mennä nopeasti nukkumaan, mutta kyllähän siinä varmaan lähemmäs aamu neljää taas soiteltiin ja kuunneltiin musiikkia. Siinä on meikästä kyllä yksi hienoimpia ja monipuolisimpia muusikoita, joita tunnen. Ja ihan käsittämättömän kova sanoittaja. Siitä meikä ehkä korkeimmalle hattua nostaa, koska se kampe on oikeasti hauskaa, oivaltavaa ja älykästä.

Joskus aamusta heräiltiin ja tykittelin innoissani Swansin irtobiisejä youtubesta. Tänään olisi se päivä, kun marssisin levykauppaan ja ostaisin sen levyn itselleni. To Be Kind was bound to be mine. Meillä piti olla myös "miljoona kyytiä" Tampereelle, eikä meillä sitten ollutkaan yhtäkään. Peruskuvio. Junalla Helsinkiin. Ensin mentiin Keltaiseen Jäänsärkijään, sieltä oli Swans CDt jo loppu. Sitten käveltiin sinne, missä Levykauppa X ennen oli. Siinä vieressä oli joku Green Grass. Sieltä sanottiin, että Xstä tai Jäänsärkijästä pitäisi Swansinsa hakea. Ystävällinen levykauppias ohjasti X:n uuteen sijaintiin, joka oli siis Jäänsärkijän rakennuksen toisella seinällä. Eli käveltiin takaisin samalle talolle, mistä lähdettiin. Matkaa ehkä 200 metriä, Helsingissä kaupunginosa vaihtuu siinäkin matkassa kai kolme kertaa. Sain Swansini, Sante osti Downia vaikkei rahatilanne sitä olisi sallinutkaan. Mentiin jätkien treenikselle istumaan hetkeksi, odottelemaan kyytiä. Roudailtiin kamat pakettiautoon, Bob Malmströmitkin teki lähtöä omalle keikalleen sattumoisin juuri siinä samassa ajassa ja paikassa. Oli mukava nähdä. Mentiin Santen kanssa sikaosastolle. Alles klar.

Yhden pysähdyksen taktiikka jollain ABCllä, olen jo aikaa sitten lakannut edes yrittämästä painaa niitä mieleeni, koska ne kaikki näyttävät kuitenkin ihan samalta. Panini mukaan, koska päivän ravinto on ollut lähinnä muumilimpparia, kahvia ja yksi pussillinen matkanameja. Päästiin perille jopa järkevään aikaan, kannettiin kamat Vikkulana tunnettuun kellariin, joka on itseltäni aina ennen mennyt ohi. Paikalla oli joku suhteellisen raskas henkilö, joka oli järkkäämässä kaikille keikkoja ja hommaamassa kuuluisuutta ja tekemässä kaikista tähtiä jo ennen kuin kukaan oli soittanut nuottiakaan mitään. Sellaisia täällä Tampereella tuntuu kyllä riittävän vaikka kuinka paljon. Jokainen toki tyylillään, mutta itse koen tämän ihmisryhmän raskaimpana mahdollisena materiana maailmankaikkeudessa. Soundcheckin jälkeen olisi kuulema pitänyt "vaihtaa äänentoistoa". Hyvä, että siellä oli olemassa minkäänlaista äänentoistoa. Miksaaja oli oikeastaan ensimmäistä kertaa live-puikoissa, hyvältä se kuulosti, vaikkei laulua ja basaria enempää mikitettykään. Ei voi ryssiä juuri mitään, kun ei ole juuri mitään! Aina parempi.

Sledgehogin keikka meni melko hyvin, kuten aina kun pohjilla on yksi grindikeikka. Pää tuntui vaan olevan täynnä räkää ja tuntui, että kurkku kuivui taas heti kun lauloi kaksi lausetta.  Nuotteihin tuntui silti aina välillä osuvankin. Vettä koko keikkaa varten oli tietysti joku vajaa puoli tuopillista. Sen jälkeen tajusin vasta ajatella, etten koskaan ole mitenkään ihan kauheasti tuohon nesteytykseen panostanut, monet Cut To Fitin keikat on tullut vedettyä juomatta vettä ollenkaan, joskus parilla huikalla, joskus tulee juotua enemmänkin, ihan oikeastaan terveyden tilan ja jaksamisen mukaan. Keikan jälkeen sitten toki nestehukassa ryömii tiskille pyytämään vettä, kun päätä särkee niin perkeleellisen paljon. Mutta niin fiksu ei näemmä voi olla, että ajattelisi asioita etukäteen. Oliphaunt Riders kuulosti taas vaan niin helvetin hyvältä. Jätkät on selkeästi tajunneet sen oikean balanssin sen raskaan valtameressä soutamisen ja aavikolla kaahailun välillä, se on nyt juuri oikeassa suhteessa ja äänivallikin on oikean kokoinen. Odottelen levyä aika kovalla innolla. Toivottavasti se niiden äänimieskin tajuaa pöristellä riittävästi, ettei mene hyvät muffit ihan kiville.

Keikan jälkeen ajelin pari lenkkiä mersulla treeniksen ja baarin väliä, roudailu on kyllä ihan mukavaa puuhaa aina välistä. Sen jälkeen roudasin itseni bussiin ja kotiin, suihkuun ja nukkumaan. Tänä aamuna laitoin 70-luvun Radiotehnikat levarista CD-soittimeen ja Swansin soimaan. Levy loppui juuri äsken (no joo, minun aamunikin alkoi kai yhdeltä) ja nyt pitäisi kai keksiä, mitä muuta sitä tekisi elämällään tänään. Eipä tässä onneksi ole hätä ja kiire, voi vähän antaa itselleen liekaa, kun joka paikka on kipeänä kaiken maailman kaman kanniskelusta. Rauhaa ja rakkautta kaikille eläville ja kuolleille.

Sairastaminenkaan ei tapa groovea.

Elimistö olla aika täynnä yskänlääkettä ja mynthoneita. Ehkä näillä selviäisi jotenkin epämääräisesti huomisen keikan, vaikkakin pari tuntia jossain bussi-ilmastoinnissa tekee varmaan taas aika hyvää. Pitää kuitenkin vaan vedellä lisää strepsilsejä naamariin, pyyhkiä nenää ja koittaa pitää vaatteet päällä vaikka hiki tulisikin. Olen oikeastaan koko kevään ollut tulossa kipeäksi, joten on melko ihmeellistä, että se hiipi niskaan vasta nyt. Ehkä se oli siitä, että laskin sunnuntaina jotenkin irti, jäin nukkumaan, enkä mennyt treeneihin heti kun pääsin Tampereelle, niin se henkinen luovuttaminen päästi saman tien taudinkin sisään. Mutta nyt sitten vaan taistellaan taudin kanssa. Ei tässä nyt toisaalta mitään ihan toivottomia hommia ole edessä. Cut To Fitin keikkoja on vedetty ennenkin kipeänä, ja vaikka ne ehkä kuulostavatkin sitten paskalta, niin ainakin ne menee läpi edes jotenkin päin. En toivottavasti siis tule kuolemaan siihen.

Perjantainen Sledgehogin keikka jännittää hieman enemmän, koska sitä en vielä ole tämän päivän treenejä lukuunottamatta koittanut kipeänä. Riittää, jos ääni kestää yhden puolituntisen. Kun ei lämmittele, niin ensimmäiset biisit menevät lämmittelyyn, ja se saattaa juuri ja juuri kestää sinne loppuun asti. Sitten nähdään. Pidän itselleni sielussani peukkuja pystyssä koko ajan. Bändihommista saa kepeän aasinsillan siihen, että katsoin juuri dokumenttielokuvan A Band Called Death. En oikein tiedä, mitä olen siitä mieltä, vaikkakin siinä liikuttui melko monessa kohtaa. Toisaalta ärsytti vähän se Sugarmanista tuttu konsepti, että tässä oli kaikki eväät, mutta ei vain oikein lähtenyt, sekä sellaisen kulttitouhun ympärillä hipsteröivät musiikkitoimittajat ja -keräilijät. Mutta kun katsoi itse dokumenttia ja selvisi, että ei lähtenyt juuri siksi, että vanhin veljeksistä seurasi visiotaan niin helvetin vahvasti, kunnioitus nousi jonnekin sataan tuhanteen prosenttiin. Aika oli vähän eri, asennoituminen oli aivan eri, ja hylkäyksestä hylkäykseen kulkeminen on melko uuvuttavaa touhua.

Siitä oli helppo kokea pientä samaistumista. Meikäläisellä olisi ollut tässä "uran" aikana melkoisen monta nopeampaa ja helpompaa porttia jonkinlaiseen lyhytkestoiseen menestykseen, mutta olen lähes järjestään dropannut kaikki ne bändit  ja hommat siinä vaiheessa, kun ne ovat meinanneet lähteä nousuun. Miksi? Siksi, että se olisi kuitenkin rajoittanut omaa vapautta tehdä näitä juttuja. Olen joskus myhäillyt itsekseni, että olen sellainen kaveri, joka polkaisee jollekin muulle mopon käyntiin, ja antaa sitten ohjat hänelle. Sitten taas Cut To Fit on kaikin puolin asia erikseen. Se on jo itsessään jonkinasteinen työvoitto. Kun viisi vuotta sitten aloitettiin, se ei kelvannut lähestulkoon kenellekään. Hevareille siinä oli liikaa punkkia, punkkareille liikaa heviä, ja lisäksi meillä oli liian pitkät tukat (!). Siksikin perustettiin Grindcore Finland-foorumi, saatiin etsittyä ja kerättyä nämä hevareitten ja punkkareitten väliin jäävät grindihipit samoihin latoihin ja tehtiin kaikki yhdessä ite. Nyt kun tätä omaa touhuaan on tehnyt riittävän pitkään, on saanut katsella miten punkkarit hyppii ihan suorien nu-metal riffien tahdissa ja hevarit ihmettelee raskaita soundeja, vaikkei bändissä ole kuin puolet "oikean bändin" jäsenmäärästä. Aina välillä naureskelen Vilille joskus aamuyön pimeinä tunteina sitä, miten absurdia kaikki tässä ympärillä on. Ja miten onnistunut "kusetus" tämä meidän bändimme on. Ihmiset luulevat meitä yleensä isommaksi bändiksi, kuin mitä me todellisuudessa ollaan.  Mutta se on kai ihan okei.  On pääasia, että saadaan soittaa yhdessä, mielellään vielä mahdollisimman monta vuosikymmentä, nauttia elämästä ennen kuin kuollaan pois. Kaikki on kotiin päin.

Yleisiä huomioita työttömyydestä ja sisäänpäinkääntyneisyydestä.

Niin, piti kirjoittamani siitä, miksi monesti mielestäni älykkäät ihmiset jäävät työttömiksi. Tämä ei ole mitään tilastotiedettä tai kiveenhakattua faktaa, vaan pelkkää mutua omista kokemuksistani töistä ja työttömyyksistä, erilaisista työpajatoiminnoista, joissa olen ollut mukana ja kaikesta siitä, mitä nämä vuodet ja reissut nyt ovat minun pieniin ja harhaileviin atomeihini hakanneet. Mietin älykkyyden ja eristymisen suhdetta mm. katsottuani Powderin, mikä toimikoon pohjustuksena tälle. Olen huomannut, että suuri osa työttömistä, joiden kanssa olen erilaisissa tukitoiminnoissa ollut, ovat olleet melko introverttiä porukkaa. Sen takia esimerkiksi vuonna 2010, ollessani työpajatoiminnassa mukana, tulimme niin hyvin toimeen keskenämme. Se oli ohjaajillekin pieni yllätys. Kyseessä oli melko sekalainen porukka, joista monilla oli huume- ja rikostaustaa, osa vain oli jäänyt  lukioiden jälkeen kotiin. Itseasiassa minunkin lukiostani siellä oli ainakin kaksi tai kolme ihmistä. Kaikkia kuitenkin yhdisti ymmärrys oman tilan tarpeesta, yhtä tyyppiä lukuunottamatta. Siitä syystä monet kokivat tämän yhden kaverin seuran raskaana ja vaikeana, koska hän halusi selkeästi bondata myös vapaa-ajalla, mitä muut vähemmän tekivät. Tässä vaiheessa kuitenkin laitoin tämänkin asian ensimmäistä kertaa korvan taa, ja aloin pohtia mitä se mahdollisesti tarkoittaa.

Seuraa teoria (pelkkä teoria): koska introvertit ovat taipuvaisempia seuraamaan omia kiinnostuksiaan ja syventämään ja soveltamaan omia erikoisalueitaan sen sijaan, että kokisivat ihmiset ja sosiaaliset suhteet tärkeämmiksi, heillä voi olla monesti vaikeuksia kiinnittyä työpaikkojen sosiaalisiin rakenteisiin. Ei tietenkään aivan kaikilla, ja tietysti on sellaisia työympäristöjäkin, joissa erilaisuudelle on riittävästi tilaa, mutta monesti työpaikat pyörivät tarkalla sosiaalisella nokkimisjärjestyksellä ja hyvinkin monimuotoisella dynamiikalla, jonka ymmärtämiseen introvertin kiinnostuskaan ei välttämättä aina ihan riitä.  Tietysti on myös ekstroverttejä työttömiä. Tietysti on myös valittua syrjäytymistä, on myös huumeiden käyttöä ennen ongelmia, ja sitten siitä saadaan nopeasti itselle myös niitä ongelmia, jota kautta voidaan oikeuttaa huumeiden käyttöä. Lisäksi on tietysti sosiaalisesta paineesta, yhteenkuuluvuuden tunteen saavuttamiseksi aloitettu huumeiden käyttö, mikä on ehkä vähän surullista, mutta erittäin tavallista. Tässä kohtaa tullaan siihen, että huumevalistus kaipaisi ylipäätään totaalista remonttia. Itse olen ollut vetämässä päihdevalistusta kuudesluokkalaisille, minun osuutenani alkoholin käyttö, mutta kun kiertelin niitä muita rasteja, niin se kama oli suoraan jostain 80-luvulta, ääninauhoja, joilla joku nainen selitti stadin slangilla miten oli lähteny jonku "Joren" matkaan ja seuraavana poltettiin pilveä ja palvottiin saatanaa. Kyllä siinä meinasi olla vähän naurussa pitelemistä. Pelottelu ei nähdäkseni kuitenkaan ole kauhean avointa tai rehellistä valistusta, edes tuon ikäisille. Mutta muistan tuosta päivästä sen, miten yllättävän monet siinäkin porukassa olivat sitä mieltä, että juominen on hölmöä ja humalaiset aikuiset ovat tyhmiä. Siitä tuli jotenkin toiveikas olo tulevaisuuden suhteen.

Tietenkin ylläesitetty teoria jotenkin olettaisi, että pitäisin introverttejä aina poikkeuksellisen älykkäinä autisteina, joille ei vain ole annettu mahdollisuutta? Ei. Valitettavan monet eivät ole edes alkaneet päästä hajulle omasta potentiaalistaan ja omasta osaamisestaan, jolloin keskeiseksi tehtäväksi nouseekin sen hahmottaminen. Se ei aina ole kauhean helppoa, etenkin jos ihminen itse sanoo, ettei oikeastaan kiinnosta yhtään mikään. Silloin ei auta kiirehtiä yhtään, koska ei se löydy jostain pikavalinnasta kumminkaan. Pitää ottaa aikaa, tutustua ihmiseen, tarkkailla koko hommaa ulkopuolelta ja koittaa miettiä, mihin hänen luonteensa ja taitonsa soveltuisivat mahdollisimman helposti ja sulavasti. On myös melko hienoa huomata aina, miten sisäänpäin kääntyneet ihmiset kaltaistensa seuraan päästessään muuttuvat joskus jopa hypersosiaalisiksi, kun viimeinkin kokevat löytävänsä ihmisiä, jotka ymmärtävät itseään.

Monet ihmiset pitävät työttömiä tavallisesti yhteiskunnan loisina. Ihmiset myös tavallisesti vertaavat yhteiskuntaansa muurahaispesään. Ihmiset eivät välttämättä tule ajatelleeksi sitä, että myös muurahaispesissä on satoja tuhansia muurahaisia, jotka eivät pääasiallisesti tee yhtään mitään. Ne ovat työttöminä, reservissä, odottelemassa, että jostakin ilmaantuu jotain niille sopivaa tekemistä, ja muu pesä elättää ne ihan mielellään, eikä valita mitään saamattomista ja työttömistä loisista.

Huuruilua

Tämä on ollut varsin sekava päivä. Heräsin joka paikka kipeänä joskus kymmenen korvilla. Nyt olen sitten ennakkoluukuttanut Swansin To Be Kind-levyä ja maalaillut kuumehuuruissani, tästä suttuisesta kuvasta nyt ei saa kauhean hyvää kuvaa siitä, mutta eipä minulla nyt parempaankaan ole varaa.

To Be Kind

Taas on kyllä niin inspiroivaa kamaa, että tekisi mieli vaan jumittaa tuon levyn kanssa jossain metsässä monttu auki. Ärsyttää vaan kuumeisena, kun tuntuu kuin korviin olisi isketty jokin sellainen filtteri, joka leikkaa kaikesta musiikista alataajuudet pois. Sitten päässä kuuluu vaan sellaista midi-diskanttipuuroa. Toivottavasti tämä nyt helpottaisi vähän tässä, olisi kuitenkin torstaina ja perjantaina keikatkin tiedossa ja olisi hyvä saada ne vedettyä kuitenkin edes auttavasti. No, aika näyttää ja siperia opettaa. Ensi viikolla on sitten tarjolla vielä kunnon herkkua, soitetaan Pajafestissä ja seuraavana päivänä Oulussa Ykän Pubissa. Saa ajaa taas autoa ihan huolella siinä välissä. Pitäisi saada se oma auto ostettua, niin ei olisi mitään ongelmiakaan tuollaisissa reissuissa.

Lisäksi tuli vielä meille itsellekin yllätyksenä, että soitetaan näköjään Loosessa 29.5. Yhtäkkiä vaan tuli viestiä Eetulta ja Terolta samaan aikaan, että ootko tietoinen tästä. Tero oli kuulema laittanut viestiä järkkääjille jossain välissä, ja ilmoittamatta hänellekään mitään meidät oli vain lisätty listaan. Mutta ei se haittaa yhtään. Mennään mielellämme. Me soitetaan missä vaan, jos ei olla jossain muualla soittamassa. Lisäksi paikalla on Ratface, mikä on aina vitun jees, sekä norjalainen Barren Womb, jota kuulostelen nyt. Hyvän kuuloista sekoilua tämäkin!