tiistai 1. huhtikuuta 2014

Todellisuus kutsuu.

Nukuin 12 tuntia ja kyllä tämä tästä kai. Mark Laneganin Field Songs on saanut toimia tämän päivän soundtrackina, ja ehkä sitä tulee tänään vähän soiteltuakin kitaraa, kun jaksaa laittaa sen ensin vireeseen ja saa itsensä käyntiin. Nyt kun pöly mielessä alkaa laskeutua, alkaa olla jo parempi olla tässäkin maassa, eilen oli vain niin helvetin väsynyt, nälkäinen ja jumissa, ettei mistään meinannut tulla mitään. En minä vieläkään kyllä ole syönyt mitään isompaa sunnuntai-illan jälkeen, mutta ei tässä nyt vielä ole niin väliksikään. Katsotaan koska virta alkaa loppua ja tankataan sitten.

Kahvia tekisi kyllä mieli keittää vähän lisää, ensimmäinen oikea kahvi kahteen viikkoon piristi hieman mieltä. Automaatti- ja pikakahvilitkut ovat kyllä vähän ihmeen suosittuja kaikkialla muualla, en oikein ymmärrä mihin se perustuu. Suurin osa niistä on aivan käsittämättömän hirveän makuista litkua, jonka ainoa tehtävä tuntuu olevan suoliston voitelu ja mahahaavan polttaminen. Sitten kun tulet kotiin ja juot kupin kahvia, tuntuu ettei se ole ikinä ollut niin hyvää, se lämmittää aivoja kuin niiden yli vedetty villasukka ja lillut vaan siinä mukavan pörröisessä ja lämpimässä tunteessa kahvikuppi kädessä ja kuola poskella hyvän aikaa, ennen kuin tajuat, että jotain piti tehdäkin. Kohta pitäisi alkaa skannailla reissun aikana tehtyjä piirrustuksia, niissä oli selkeästi teemana silmät ja suttuiset kuviot, lähinnä valkoista ja hajanaisia viivoja, mutta eipä sitä autossa ihan kauheasti muuta välttämättä pysty piirtämäänkään, eikä missään muualla oikein meinaa olla aikaa piirtää. Kirjoitettuakin tuli jonkun verran, etenkin sen jälkeen, kun se joku piripää vei navigaattorin ja stereot.

Tänään on taas aprillipäivä, josta en ikinä ole itse välittänyt yhtään. Se on myös toisen pappani syntymäpäivä. En muista miehestä kauheasti muuta, kuin että se oli vähän tiukkis, kuunteli aina himassa poliisiradiota ja toi meille kissanpentuja yhtenä jouluna. Tai muistaahan siitä paljonkin, käytiin sen mökillä aina kalastelemassa ja heilumassa, kyllä minä siitäkin ihmisestä pidin, mutta hänessä oli jotain sellaista auktoriteetin ja järjestyksen tarvetta, mikä jätti koko ihmisen minulle etäiseksi. En minä silti vähättele sitä merkitystä, mikä hänellä minun elämääni on ollut, koska kyllä kai joku minunkin äitini on kasvattanut. Kepeät mullat vaan siis kai. Nyt menen keittelemään lisää kahvia ja alan kikkailla päiväohjelmaani hitaasti eteenpäin. Life is fine, I think.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti