keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Taskujen tyhjentämistä.

Eilinen oli jonkinlainen välietappi ja vedenjakaja elämässäni. Kävin kävelemässä muutama kilometriä ja mietin kaikkea, omaa suhdettani muihin ihmisiin, kirjoittamiseen ja kaikkeen. Se oli helvetin hyvä juttu, koska sain selviteltyä itselleni asioita. Eikä tätäkään olisi kai tapahtunut ilman toisen ihmisen myötävaikutusta, mikä oli ihan tervetullutta kai. Ensimmäistä kertaa minulle näytettiin, että tämä kaikki kirjoittaminenkin saattaa näyttää jollekin muulle ihmiselle jonkinlaiselta vitun turhanpäiväiseltä lesoilulta, eikä se ajatus ollut koskaan käynyt minun mielessäni. Muiden mielipiteet, muiden miellyttäminen ja muille todistelu kun eivät koskaan ole olleet mitenkään keskeisessä osassa minun ajatteluani. Rehellisesti sanottuna en tiedä mitä ajatella tästä kirjoittamisesta. Tai siis tiedän. Se on minulle tapa prosessoida omia ajatuksiani, jäsennellä omaa olemassaoloani ja selvittää kaikkia näitä ajatuskehiä itselleni. Se on ikään kuin levittäisi taskusta löytyvät romut pöydälle ja lajittelisi ne purkkeihin, jotta myöhemmin tietää, missä mikäkin asia on. Se on päänsisäistä organisointia. En minä todellakaan osaa ajatella, että tätä kaikkea lukee joku 100-150 ihmistä päivässä. Onnekseni niinkin harva.

Silti olen myös onnellinen siitä, ettei se kiinnosta minua. Ensimmäiset pari vuotta kirjoitin aivan samalla tavalla, ja lukijoita oli ehkä se 20 päivässä. Oli helppo ajatella, että se oli äiti, joka käy vain 20 kertaa päivässä tarkastamassa tilanteen. Niin kai ajattelen vieläkin. En voi lopettaa kirjoittamista. Se on minulle automaatio, välttämätön osa mielenterveyden ja olemassaolon ylläpitoa, meditatiivista tekemistä, jonkinlainen mielen temppeli, joka vain konkretisoituu tajunnanvirraksi. Se alkoi lukiossa ja on jatkunut niistä päivistä tänne asti, joten se ei ole loppumassa. Tämäkin on kai jonkin sorttinen elämäntehtävä. Samoin kuin musiikki. Teen kaikkia näitä asioita vain piirtääkseni yhtä isoa kuvaa, jatkuvaa kehitystä, luonnollista ympyrää, joka toivottavasti joskus näyttää joltain muultakin, kuin sutulta ja sekamelskalta. En tahdo huijata ketään, ja julkaista vain kaikkein timanttisimpia juttuja tai parhaita hetkiä elämästäni. Se olisi kusetusta, ja kusettajia tässä maailmassa on aivan riittävästi. Ne ovat juuri niitä helvetin rokkenroll elämänkertoja, joissa kerrotaan miten kovasti vedettiin huumeita, mutta ei mainita sanallakaan siitä, että laskut olivat hirveät ja elämän tärkein rakkaus käveli niiden takia ovesta ulos. Se on vain karikatyyri jostain sellaisesta, mitä ei ole olemassa, ja sellaisen uskominen ja seuraaminen synnyttää vain lisää turhia kliseitä ja paskaa. Niitä ei tarvita enää mihinkään.

Tahdon olla niin brutaalin rehellinen, niin itselleni kuin muillekin ihmisille, kuin vain on mahdollista. Siksi tämä kaikki sisältää minut niin haavoittuvaisena, väsyneenä ja raskasmielisenä, kuin milloinkin satun olemaan. Tätä ei ole tarkoitettu varsinaisesti kenellekään, enkä tahdo kannustaa ketään kirjoittamaan blogia vain siksi, että kuvittelee sen olevan siistiä. Tässäkin asiassa Bukowskin So You Want To Be A Writer on ainut mahdollinen ohjenuora, jota kenenkään tulee koskaan noudattaa. Ja elämässä yleensäkin. Se on minun kymmenen käskyäni, kaikki muutamissa säkeissä.

Aluksi kirjoitin vain täysin itselleni. Se oli vain tapa pysyä järjissäni. En ikinä ajatellut, että sitä kautta vastaan kävelisi muutamia yksilöitä, jotka todella ymmärsivät mitä kirjoitin. Nämä introvertit pakottivat minut myös luopumaan siitä kyynisestä asenteesta, että kaikki ihmiset ovat perseestä. Eivät ole. Kaikki ihmiset ovat peloissaan, ja rohkeat ja älykkäät ihmiset ovat niin hajallaan, että luulevat olevansa yksin maailmankaikkeudessa, ja ovat siksi helposti murrettavissa. Siksikin tästä tuli minulle tärkeä kanava, se on pullopostia tajuntojen valtameressä, niille muutamalle yksinäiselle samankaltaiselle ihmiselle, joiden tiedän ymmärtävän täysin, mistä tässä kaikessa on kyse. Ja se on riittävän tärkeä asia, jotta uskallan ottaa jonkun kusipään ja mulkun viitan kannettavaksi harteilleni. Se on kuitenkin taas vain yksi muiden näkemys, eikä se minuun satu. Tiedän, että ne jotka tuntevat minut, tietävät miten meikäläisen nuppi toimii. Ongelmana on ehkä eniten se, että viimeisen viiden vuoden aikana internetkin on muuttunut. Sitä selaavat entistä useammat ihmiset ja sille annetaan aivan liikaa painoarvoa. Tiedän, että tämäkin kirjoittaminen voi lyödä minulta monta ovea kiinni, mutta silloinpa ne eivät olekaan sellaisia paikkoja, jossa tahtoisin ollakaan. Minun täytyy saada olla oma itseni, ennen kaikkea muuta inhimmillinen ihminen joka saa tarkastella maailmaa ja jäsennellä näkemäänsä.

Joskus minusta tuntuu, että olin jo syntymässäni valmis. Ainakin siinä mielessä, ettei minun tarvinnut teini-iässä etsiä itseäni, koska tiesin jo kyllä kuka olin. Silti olen useinkin niin hukassa, etten voi olla huomaamatta kasvaneeni taas aivan järjettömästi. Ja tasaisin väliajoin todellisuus vetää taas maton alta ja huomaan saman kasvun tapahtuneen taas. Se on hienoa. Se on minulle helvetin tärkeä osa tätä elämää. Jos se kehitys loppuu, ei täällä ole mitään järkeä happea kuluttaa. Aivan sama, vaikka keho rapistuu alta ajan kanssa, jos saan kehittyä ihmisenä samalla tavalla loppuun asti, olen helvetin kiitollinen.

Nyt tämäkin asia on järjestelty oikeisiin purnukoihin ja voidaan alkaa täyttää taskuja uudella paskalla. Ei tässä enää mitään hätää ole. Päivän isoin paluushokki on tähän mennessä ollut ruokakauppa, jonne meni kerrasta 23 euroa rahaa, millä ruokkii Puolassa bändillisen jätkiä pariksi päiväksi ihan helposti.


Tässä on nyt ollut parin viimepäivän soundtrack.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti