tiistai 8. huhtikuuta 2014

Soitto soi, mutta soikoon vaan.

Kaivoin delaypedaalin jostakin tuolta musiikkihuoneen periltä ja olin jo unohtanutkin miten järjettömän inspiroiva vekotin tuo on! Noiden pitkään soivien äänien äärellä voisi helposti istua tunteja (nytkin meni pari) ja niiden kanssa äänimaailmojen rakentelu on vain ihan järjettömän siistiä. Voisin tehdä taas parikin eri hommaa, mikäli nauhurin akut vaan kestävät. Nyt ainakin vetelevät taas viimeisiään. Niiden lataamisen odottelu on turhauttavaa. Mutta senpä aikaa voi ainakin päässään rakennella juttuja. Niin hyvä ja oikea muusikko en sentään ole, että osaisin juurikaan paperille mitään tehdä, tai jotain auttavia tabulatuureja ehkä, mutta nekin on lähinnä siinä muodossa, että vain minä ymmärrän niitä. Toista se oli Irwin-vainaalla tämäkin homma. Pakko sanoa, että tuosta pätkästä tulee aina hyvä fiilis. Suomen Bukowski, omalla räkäisen epämääräisellä tavallaan, ja silti toisaalta se nyt on jo ehkä kumminkin vähän Irwinin nostamista. Ei se nyt kuitenkaan kauhean montaa The Weakia kirjoittanut, mutta sitä sellaista raviradalla dokailua sillä sitten oli senkin edestä. Tai, no, Vexihän ne kirjoitti, ehkä Irwiniltä olisi tullutkin niitä oikeasti syviä ajatuksia, mutta uskon, että tässäkin suhteessa "hittituottaja" on ollut yhdenmukaistamassa ajatusta sen sijaan, että oltaisiin annettu kaiken tulla raaempana ulos.

Soittaminen tuntuu taas kulkevan paremmin, kuin hyvin. Tai siis lapaset voisivat ehkä olla vähän skarpimmassa kunnossa (mihin ei tietysti auta mikään muu kuin soittaminen), mutta aina kun ottaa soittimen käteen, jotain tulee ulos, ja se on minulle itselleni tärkeintä. Se on se syy, miksi olen koskaan alkanut soittaa mitään itse alunperinkään. Koska aika paljon musiikkia olisi jäänyt tekemättä, jos en olisi ottanut sitä kitaraa käteen. Tuota sielun luonnostelua on kuitenkin tullut tehtyä aika paljon tässä parin vuoden aikana, ja aivan kuten piirtämisenkin kanssa on hieno huomata, että se asioiden väkisin opettelu ja seinän päähän hakkaaminen alkaa oikeasti pikkuhiljaa maksaa itseään takaisin. Vaikkakaan se ei vielä ole mitenkään älyttömän helppoa ja kivutonta, etenkin jos huomaa opiskelleensa jonkun asian väärin, sen lihasmuistista pois opettelu on yhtä tuskaa. Mutta kun vain on valmis tekemään riittävät määrät duunia, niin kaipa se sitten kuitenkin tuottaakin jotain. Jos ajattelee sitä 10 000 tunnin rajaa jonkun asian oppimiseen, niin eihän se nyt käytännössä ole "edes" puoltatoista vuotta pitempi jakso. Siihen lisää nukkumiset ja muut duunit, niin kyseessä on vain kolmen-neljän vuoden omistautuminen jollekin asialle.

Ongelmana on vain se, että mitä enemmän kehityt, sitä paskemmaksi itsesi ymmärrät. Se on hyvä. Se näyttää, että aina on pääsee pitemmälle. Oma soittoni nyt ei ole koskaan ollut teknisesti mitenkään kauhean korkealle tähtäävää, vaan enemmän tarkoitus on ollut oppia ymmärtämään rytmiä ja sen eri puolia. Myös melodiat kiehtovat minua melko paljon, koska en todellakaan tiedä, mistä helvetistä ne oikein tulevat. Oma musiikkini on melko melodista, vaikka en ole sitä sellaiseksi mieltänytkään. Minulla on oma melodiakäsitykseni, vaikka en ole sitä tietoisesti kovin usein pohtinutkaan. Mistä se on tullut? Vahva veikkaukseni on rautalankahommista ja bluesista, sellaisista jutuista, joita suomalaisessa musiikissa viljeltiin etenkin ysärillä melko paljon, ja joille altistuin lapsena. Uskon niiden seuraavan kuitenkin melko tiukasti hautaan saakka, ihan vain siksi, että ne sattuivat olemaan paikalla silloin, kun minä muovasin kuvaani todellisuudesta. Ne ovat olleet luultavasti ensimmäisiä kuulemiani ääniä (tai ainakin musiikkia) ja siksi olen liittänyt ne päässäni jotenkin olennaiseksi osaksi tätä maailmaa ja täällä olemista. Se on myös osaltaan luultavasti muovannut persoonallisuuttani tähän suuntaan. Never underestimate the power of music, siis.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti