keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Runoanalyysistä ja metaforista.

Olen pakottanut itseäni tutustumaan kirjallisuudentutkimuksen pääsykoemateriaaliin. Sadan sivun PDF:stä olen nyt saanut luettua neljätoista sivua, koska tietokoneen näytöltä pitkien tekstien lukeminen on minulle hieman vastenmielistä. Olen niin tottunut siihen, että tuollaiset tekstit kuuluisi olla kirjana, omana valmiina juttunaan, mitä voisi sitten lueskella. Toki voisin tulostaa nuo jossakin, mutta sadan sivun tulostaminen ei ole mikään maailman halvin homma, ja mustettakin kuluu. Huomenna tulee sitten sosiaalitieteitä varten vissiin toinen samanlainen paketti, molempien pänttäämiseen aböyt kuukausi aikaa. No, käydään taas vähän "katselemassa".

Keskeisimpänä ongelmana itselleni ei ole tekstin koristeellinen vaikeaselkoisuus, joka nyt yleensäkin on akateemisen tekstin keskeisiä kompastuskiviä, mikäli tarkoitus on saattaa viesti perille vastaanottavaan päähän jonkin tutkimuksen tiimoilta. Mutta kaikkihan tietävät, ettei se todellisuudessa ole. Akateemisen tekstin primääri päämäärä on osoittaa omalle vertaisryhmälle oma ylivertaisuutensa monimutkaisten lauseiden hallinnassa ja vierasperäisten sanojen viljelyssä, olkoonkin että koko teksti olisi vain objektiiviseksi väitettyä mutuilua. Mutta kun ei kertaakaan tee selväksi, että kyseessä on oma tulkinta (joka se aina ihmisen kirjoittamana väistämättä on, vaikkakin sen apuna olisi käytetty myös muiden ihmisolentojen omia tulkintoja), se voidaan naamioida jotenkin objektiivisemmaksi. Muka. Ellei osaa lukea.

Tässä tekstissä katseltiin eri vinkkeleistä Dylan Thomasin After The Funeral -runossa esiintyviä metaforia ja takerruttiin etenkin lauseisiin "Her fist of a face died clenched on a round pain", jotka jonkun tutkijan mielestä olivat ennemmin groteskit, kuin kuvaavat, koska ne ovat niin kaukana arkitodellisuudesta. Jos tuon nyt HYVIN VAPAASTI suomentaisi tylpän kivun ympärille nyrkin tavoin mutristuneiksi (tai puristuneiksi) kasvoiksi, niin minun mielestäni se ei todellakaan ole kaukana minkäänlaisesta arkitodellisuudesta. Keskeisenä ongelmana tuntui olevan se, ettei kipu voi olla tylppä, jolloin metafora on epäonnistunut. Ehkä se on sitä ihmiselle, joka on ikänsä tutkinut muiden kärsimystä jostakin ylempää keskiluokkaa tulvivasta norsunluutornistaan, mutta jokainen, joka on menettänyt ihmisen tietää millaista on tylppä kipu. Jokainen, joka on ollut masentunut, tietää millaista on tylppä kipu. Se on jotain, millä ei ole alkua, eikä loppua, jotain sellaista joka on koko ajan taustalla, vaikka ei pistäisikään terävänä ja hetkellisenä. Se on ajatonta kipua. Tässä siis oman tulkintani mukaan puhutaan ihmisestä, joka jonkin traumaattisen tapahtuman johdosta "puristi kasvonsa nyrkkiin" loppuiäkseen, menetti jotakin olennaista itsestään ja elämänilostaan. Mieleeni nousee väkisin esimerkiksi Mark Twain tyttärensä kuoleman jälkeen.

Tekstissä vilauteltiin myös invarianssaperiaatetta, jonka keskeinen ajatus on se, että runoilijasta ja runosta riippumatta metaforia pitäisi tulkita "konventioiden mukaan", eli juuri niinkuin niitä on aina tulkittu. Tämä on minusta suorastaan raivostuttava periaate, joka tukahduttaisi kaiken uuden luomisen ja mielenkiintoisen hyvinkin nopeasti, mikäli kaikki kirjoittajat noudattaisivat sitä. Suuri osa kielen käytön hauskuudesta on kuitenkin nimenomaan konventioiden rikkomisessa ja romuttamisessa, uudissanoissa ja uusien merkitysten rakentamisessa vanhoille kuluneille metaforille. Jotenkin on alkanut selkiytyä jo tässä alkutaipaleella, etten ehkä ole hakemassa oikeaan paikkaan. Näen jo päässäni miten istun jonkun tällaisen tehtävän äärellä, myllytän parin konseptipaperin verran ohi aiheen tällaisten näkemysten turhuudesta ja hölmöydestä, saan ehkä säälistä yhden pisteen ja hylkään yliopistomaailman haaveet taas muutamaksi kuukaudeksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti