torstai 17. huhtikuuta 2014

Pari lyhyttä taas.

Hänen sormensa makasivat irrallaan pöydällä. Vaikka hänellä vielä olisi ollutkin sormia jäljellä, hän ei olisi kyennyt poimimaan niitä. Ne näyttivät raskailta kuin ruumiit, jotka väsyneenä painautuivat toisiaan vasten. Hän tunsi olonsa hieman toimettomaksi, hän katseli veristä pöytää, kuin unen verhon läpi. Hän kykeni tuntemaan kivun, vaikkei tuntenut sormiaan. Hänen haamusormensa olivat täynnä hiusmurtumia, pieniä halkeamia, jotka saivat hänen sielunsa tuntumaan kuivuneelta. Hän nosti katseensa epämääräisen hämmennyksen vallassa. "Mitä minun pitäisi tehdä nyt?", hän kysyi Jumalalta. Tämä katsoi vuoroin häntä ja vuoroin pöytää viileän arvioivasti, eikä vastannut hetkeen. Sitten hän käski miestä leikkaamaan jalkansa irti. Iloista itkien mies taiteili kirveen käsivarsiensa väliin ja alkoin nirsiä jalkojansa irti. Se ei kuitnkaan onnistunut, ilman sormia hän ei saanut kunnon otetta, eikä iskuissa ollut riittävästi voimaa. "Jumalani! En pysty siihen!" hän huusi itkien ja vapisten pelosta ja pettymyksestä. Jumala tuli aivan lähelle. "Sinä oksetat minua.", hän kuiskasi miehen korvaan, käveli ulos huoneesta, eikä tullut enää koskaan takaisin..


--------------

Hän kutitteli järven selkää, ja se vavahteli hänen kosketuksestaan. Ilma oli virittynyt, jännitetty kuin jousi, joka odottaa vapautusta. Hyttyset lentelivät siellä täällä, laskeutuivat välillä hänen iholleen, imivät verta ja lähtivät pois. Hän ei tappanut niitä. Ne olivat osa järveä, hänen rakastettuaan ja hän antoi niiden imeä itsensä täyteen. Niiden pistely ja kutina olivat outoa rakkautta. Kihelmöinti alkoi ärsyttää. Hän tappoi yhden niistä ja tiesi, ettei menneeseen ollut enää paluuta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti