lauantai 5. huhtikuuta 2014

Päivät vähenee, vedet syvenee.

Tässä lähipäivinä kissat pääsevät parempaan kotiin. On vihdoin aika myöntää itselleenkin se mitä kaikki muut ovat sanoneet jo pitemmän aikaa: tässä vaiheessa elämää en ole mitenkään päin riittävän vastuullinen ja kykenevä huolehtimaan muista elävistä olennoista. Vaikka ne itsenäisiä ötököitä ovatkin, niin kyllä ne tarvitsevat siitä huolimatta läsnäoloa ja aikaa. En ihan nähnyt viisi vuotta sitten, että tämä meidän suuri paskapunkkihuijaus menisi näin vahvasti läpi ja saisin sen kanssa soitella melkein joka viikonloppu jossain päin. Se on kuitenkin jotakin sellaista, jota kohti tämä meikän elämä on tähdännyt koko sen ajan, kun näitä musiikkihommia on tullut tehtyä. Ja kissat ansaitsevat sellaisen kodin, jossa niistä pidetään kunnolla huolta. Tässäkin meni aivan liian kauan, kun pitää aina olla niin saatanan itsepäinen ja koittaa löytää jotain keinoja, ettei tarvitse myöntää, että on pakko luovuttaa. Joskus ei vain voi mitään muutakaan.

Eilinen keikka oli jo lähdössä melko väsynyt, mutta siihen syynä oli kyllä se, että itseäni vitutti koko helvetin päivän, ja Eetu ja Vili olivat menneet nukkumaan aamulla yhdeksältä, joten ei siinä ihan kauhean virkeitä ja skarppeja jätkiä ollut puljaamassa. Mutta joskus näin. Kun soittaa tuollaisia yhdentekevämpiä keikkoja, oppii skarppaamaan seuraavaa varten. Ei tahdo kokea samaa uudelleen, ei tahdo, että tästä henkireiästä tulee missään nimessä itsestäänselvyys, jotain sellaista mitä nyt vaan tehdään. Tänään taitaa olla vähän raskas päivä.

Tai rankkaa aikaa. Jos elin viime keväänä murrosta, niin samanlainen taitaa olla vastassa nytkin. Tämä minun elämäni tuntuu välillä olevan pelkkää suolessa sukeltamista, ikäänkuin ryömisi onkalossa vaan ulospäin, odottellen jotakin valoa ja raitista ilmaa tunnelin toisessa päässä. Ei pidä ymmärtää väärin. En olisi yhtään mieluummin kuollutkaan. Voisin mieluummin jatkaa kärsimistä ikuisesti. Tämäkin on parempaa, kuin olemattomuus. Tämä on JOTAIN. Olen silti hyvin vaikeassa paikassa nyt. Saa nähdä, miten tästä selvitään, mutta olen oppinut jo ajat sitten, ettei ole mitään hyvää tai pahaa, ja ne pahimmat kolaukset kasvattavat aina kaikkein eniten. Oppituntia odotellessa..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti