torstai 10. huhtikuuta 2014

Oli taas pakko välistä vähän kirjoittaa, kun pitää lukea niin paljon.

Sauli oli valmis. Hänen koko elämänsä, koko hänen kaksikymmentäkolmivuotinen elämänsä ja siitä etenkin kaksikymmentä viimeisintä pianolle omistettua vuotta olivat tähdänneet juuri tähän päivään, tähän hetkeen. Hän saisi soittaa Beethovenin kuuluisan yhdeksännen sinfonian loppuunmyydylle yleisölle, hän oli lapsinero, illan päätähti, kaikki oli kiinni tästä illasta. Hän rakasti Beethovenia, olisi osannut soittaa koko tämän tuotannon vaikka silmät kiinni ja vaikka selin pianoon päin! Hän oli kuunnellut ja soittanut niitä sävellyksiä koko ikänsä. Ne sävellykset tuntuivat puhuvan juuri hänelle, kertovan hänelle jotain suurta ja salattua universumista, mikäli hän soitti niitä riittävän pitkään. Tämä oli hänen suuri iltansa, ja hän oli enemmän kuin valmis. Juuri nyt hän leikkeli kynsiään vanhalla kynsileikkurilla miestenhuoneessa, nojaten toista jalkaansa pöntön posliinilaitaan ja tukien kätensä sen päälle, ampuen kynsiensä sinkoilevia pätkiä suoraan pöntön veteen. Hän oli tyytyväinen, jo kahdeksan sormen kynnet olivat osuneet maaliinsa. Hän hyräili itsekseen ja leikkasi seuraavan. Noin! Taas yksi. Enää vasemman pikkurillin kynsi, helppo homma. Hän nosti leikkurin sen kohdalle ja napsautti. Kynsi singahti kaaressa ohi pöntön ja lattialle. Sauli tuijotti lattialla nököttävää kynttä hämmentyneenä. Miksi se tuonne meni? Hänen hyräilynsä vaimeni, kätensä valahtivat sivuille, pöntön kansi putosi kiinni paukahtaen.  Sauli vain tuijotti lattialla olevaa kynttä. Joku koputti hänen takanaan kopin oveen, ja sanoi, että nyt olisi aika mennä. Sauli ei kyennyt vastaamaan, mutta kuuli kyllä. Hän huomasi käsiensä tärisevän. Hän unohti vetää pöntön, tuli kopista ulos tyhjä ilme kasvoillaan. Siitä eteenpäin se olikin menoa. Eri ihmiset kuljettivat häntä käytäviä pitkin kohti salia niin, että hänen frakkinsa liepeet lepattivat liekin lailla perässä. Hän tunsi itsensä meteoriitiksi. Meteoriitiksi, joka törmäisi kohta maahan ja lujaa. Hänet istutettiin konserttiflyygelin eteen ja salillinen ihmisiä pidätti henkeään. Hän katsoi ihmisiä suu auki, hölmistyneenä, tietämättä mikä tässä meni vikaan. Hän käänsi katseensa partituuriin. Nuotit kiemurtelivat ja pyörivät hänen silmissään, niissä ei ollut mitään järkeä. Hän soitti ensimmäisen äänen, yritti edes. Se oli väärä. Hänen kätensä putosivat sivuille. Yleisön läpi kulki kohahdus. Saulin silmät täyttyivät kyynelistä. Siinä hän oli, sivullisena elämänsä suurimmassa illassa, matkustajana junassa, jonka näki syöksyvän kesken loppuvilta raiteilta suoraan rotkoon. Joku veti esiripun kiinni, mutta yleisö saattoi kuulla vielä riitasointuisen äänen, joka lähti Saulin otsasta tämän lyötyä päänsä epätoivoisesti flyygelin mustavalkoiseen hammasrivistöön.
---------------------------
Talonmies lakaisi kerrostalon sisäpihaa. Rauhaton lähiö oli täynnä jos minkälaista hiihtäjää, hän oli pitkien vuosiensa aikana nähnyt paljon kaikenlaista. Kerrankin yhdet pojat kantoivat huumepäissään televisiota ja jääkaappia pihan läpi, talonmies oli saanut heidät kiinni itse teossa ja varastettujahan ne olivat olleet! Eipä ollut suurikaan yllätys, olivat ne sen näköisiä hiihtäjiä! Toisen silmät mollottivat syvällä kuopissaan, pääkallossa ei muuta olisi ollutkaan ja toinen piti aurinkolaseja vaikka päivä oli pilvinen. Kyllähän tuollaiset nyt erottaa jo kaukaa. Nyt hän ei tosin nähnyt mitään epäilyttävää haravoidessaan puista pudonneita lehtiä pois jalkakäytäviltä, mutta tuotakin tapausta oli ihan hauska muistella tällaisena tylsänä päivänä. Olihan silloinkin paikalle tulleet ihan poliisitkin, pojat oli otettu kiinni samoin tein ja taisi siinä paljastua isompiakin rötöksiä. Talonmies katseli taivaalle. Syysaurinko oli viileä, vaikka paistoikin melko kirkkaalta taivaalta. Lämpötila oli kait lähellä nollaa. Nurmi oli vielä kuurassa. Niin, ja kerran tosiaan hän oli nähnyt ihan oikean ruumiinkin! Hän oli mennyt yleisavaimella sisään erääseen asuntoon, pattereita ilmaamaan, ja siellä olikin ollut joku vanhus sohvalle kuolleena. Sitä hän ei unohtaisi koskaan. Hän pohti siinä haravoidessaan, josko joku joskus vain löytäisi hänetkin sitten, muutamien viikkojen päästä, hylättynä ja unohdettuna. Kun ei tuota perhettä ole kerennyt tässä perustaa, ja on tuota ikääkin jo kerennyt tulla...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti