Sauli oli
valmis. Hänen koko elämänsä, koko hänen kaksikymmentäkolmivuotinen elämänsä ja
siitä etenkin kaksikymmentä viimeisintä pianolle omistettua vuotta olivat
tähdänneet juuri tähän päivään, tähän hetkeen. Hän saisi soittaa Beethovenin
kuuluisan yhdeksännen sinfonian loppuunmyydylle yleisölle, hän oli lapsinero,
illan päätähti, kaikki oli kiinni tästä illasta. Hän rakasti Beethovenia, olisi
osannut soittaa koko tämän tuotannon vaikka silmät kiinni ja vaikka selin
pianoon päin! Hän oli kuunnellut ja soittanut niitä sävellyksiä koko ikänsä. Ne
sävellykset tuntuivat puhuvan juuri hänelle, kertovan hänelle jotain suurta ja
salattua universumista, mikäli hän soitti niitä riittävän pitkään. Tämä oli
hänen suuri iltansa, ja hän oli enemmän kuin valmis. Juuri nyt hän leikkeli
kynsiään vanhalla kynsileikkurilla miestenhuoneessa, nojaten toista jalkaansa
pöntön posliinilaitaan ja tukien kätensä sen päälle, ampuen kynsiensä
sinkoilevia pätkiä suoraan pöntön veteen. Hän oli tyytyväinen, jo kahdeksan
sormen kynnet olivat osuneet maaliinsa. Hän hyräili itsekseen ja leikkasi
seuraavan. Noin! Taas yksi. Enää vasemman pikkurillin kynsi, helppo homma. Hän
nosti leikkurin sen kohdalle ja napsautti. Kynsi singahti kaaressa ohi pöntön
ja lattialle. Sauli tuijotti lattialla nököttävää kynttä hämmentyneenä. Miksi
se tuonne meni? Hänen hyräilynsä vaimeni, kätensä valahtivat sivuille, pöntön
kansi putosi kiinni paukahtaen. Sauli
vain tuijotti lattialla olevaa kynttä. Joku koputti hänen takanaan kopin oveen,
ja sanoi, että nyt olisi aika mennä. Sauli ei kyennyt vastaamaan, mutta kuuli
kyllä. Hän huomasi käsiensä tärisevän. Hän unohti vetää pöntön, tuli kopista
ulos tyhjä ilme kasvoillaan. Siitä eteenpäin se olikin menoa. Eri ihmiset
kuljettivat häntä käytäviä pitkin kohti salia niin, että hänen frakkinsa liepeet
lepattivat liekin lailla perässä. Hän tunsi itsensä meteoriitiksi.
Meteoriitiksi, joka törmäisi kohta maahan ja lujaa. Hänet istutettiin
konserttiflyygelin eteen ja salillinen ihmisiä pidätti henkeään. Hän katsoi
ihmisiä suu auki, hölmistyneenä, tietämättä mikä tässä meni vikaan. Hän käänsi
katseensa partituuriin. Nuotit kiemurtelivat ja pyörivät hänen silmissään,
niissä ei ollut mitään järkeä. Hän soitti ensimmäisen äänen, yritti edes. Se
oli väärä. Hänen kätensä putosivat sivuille. Yleisön läpi kulki kohahdus.
Saulin silmät täyttyivät kyynelistä. Siinä hän oli, sivullisena elämänsä
suurimmassa illassa, matkustajana junassa, jonka näki syöksyvän kesken
loppuvilta raiteilta suoraan rotkoon. Joku veti esiripun kiinni, mutta yleisö
saattoi kuulla vielä riitasointuisen äänen, joka lähti Saulin otsasta tämän
lyötyä päänsä epätoivoisesti flyygelin mustavalkoiseen hammasrivistöön.
---------------------------
Talonmies
lakaisi kerrostalon sisäpihaa. Rauhaton lähiö oli täynnä jos minkälaista
hiihtäjää, hän oli pitkien vuosiensa aikana nähnyt paljon kaikenlaista.
Kerrankin yhdet pojat kantoivat huumepäissään televisiota ja jääkaappia pihan
läpi, talonmies oli saanut heidät kiinni itse teossa ja varastettujahan ne
olivat olleet! Eipä ollut suurikaan yllätys, olivat ne sen näköisiä hiihtäjiä!
Toisen silmät mollottivat syvällä kuopissaan, pääkallossa ei muuta olisi
ollutkaan ja toinen piti aurinkolaseja vaikka päivä oli pilvinen. Kyllähän
tuollaiset nyt erottaa jo kaukaa. Nyt hän ei tosin nähnyt mitään epäilyttävää
haravoidessaan puista pudonneita lehtiä pois jalkakäytäviltä, mutta tuotakin
tapausta oli ihan hauska muistella tällaisena tylsänä päivänä. Olihan
silloinkin paikalle tulleet ihan poliisitkin, pojat oli otettu kiinni samoin
tein ja taisi siinä paljastua isompiakin rötöksiä. Talonmies katseli taivaalle.
Syysaurinko oli viileä, vaikka paistoikin melko kirkkaalta taivaalta. Lämpötila
oli kait lähellä nollaa. Nurmi oli vielä kuurassa. Niin, ja kerran tosiaan hän
oli nähnyt ihan oikean ruumiinkin! Hän oli mennyt yleisavaimella sisään erääseen
asuntoon, pattereita ilmaamaan, ja siellä olikin ollut joku vanhus sohvalle
kuolleena. Sitä hän ei unohtaisi koskaan. Hän pohti siinä haravoidessaan, josko
joku joskus vain löytäisi hänetkin sitten, muutamien viikkojen päästä,
hylättynä ja unohdettuna. Kun ei tuota perhettä ole kerennyt tässä perustaa, ja
on tuota ikääkin jo kerennyt tulla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti