sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Kyllä se sunnuntai vaan vetelee aina lauseiden loput alas.

Rumpujen soittaminen on niin helvetin inspiroivaa, ettei tässä tunnu jäävän aikaa oikein millekään muulle, kuin sille ja CD-levyjen postittamiselle. Tuossa huomasi myös, että on helvetin hyvä, että on tehnyt jonkun miljoona akustista biisiä, joissa time heiluu vähän miten päin vain, koska siinä saa sitten vähän säveltää ja sovittaa, että osuu iskut kohdalleen. Mutta ei se mitään, sitten vain venytään. Harjoittelin eilisen päivän soittelemalla vanhojen biisien päälle kaiken näköistä. Siisteintä tuossa on silti ehdottomasti ne soundit, joilla ei ole mitään tekemistä aitojen rumpujen kanssa, kaikenlaiset 808- ja 909- ja technosoundit, joilla saa tehtyä sitten vähän triphopimpaa äänimaailmaa jo heti lähdössä. Inspiroivaa kampetta, minkä lisäksi paras puoli on se, että voi treenata noita hommia himassa ihan joka vitun päivä, ei tarvitse mennä jonnekin treenikselle kilometrien päähän räiskimään rikkinäisiä peltejä.

Ainut miinus on tietenkin sitten se, että joku alkava jännetuppitulehdushan tässä varmaan on taas kehkeytymässä, kun ei malta olla erossa noista, ja kirjoittaminen on sitten ensimmäinen asia, mistä tässä nyt on tullut karsittua. Lisäksi olen miettinyt suhdettani kirjoittamiseen monessakin välissä. En osaa olla kirjoittamattakaan, joten lopettaminen ei vain onnistu. Tämä kaikki on jonkinlainen tärkeä elämäntehtävä minulle itselleni, piirtää rehellinen ja liioittelematon kuva ihmisestä. Sellainen, joka on vain ja ainoastaan kirjoittajansa kokoinen, eikä mitään sen enempää.

Hauskinta tässä suuressa levyjen poismyyntioperaatiossa on se, että nyt on oikeasti tullut kuunneltua monia levyjä enemmän, kuin mitä niitä on muutamien viime vuosien aikana tullut kuunneltua, sitä on kaivanut tuolta hyllyn periltä vähän kaikenlaista mystistä ja rippaillut niitä koneelle. Tänään jopa kuuntelin Hornaa, tosin vain testatakseni, että toimiko se levy vielä. Hyvin tuntui futaavan. Pakettiin ja ULOS TALOSTA! Nyt soi Alice In Chainsin Black Gives Way To Blue. Jotenkin tuntuu, että tästäkin levystä on taas jo ikuisuus aikaa, tuntuu, että tätä kuunteli silloin ihan eri ihminen, kuin joka sitä kuuntelee nyt. Silti muistot siitä ovat omia, saman mielen kokemia. Yksin istumista aamuyöllä, kirjoittamista, mitä luultavimmin. Elämä on ihmeellistä, sillä tavalla. Se kuljettaa sinua ihan minne sattuu, ja jos vain pysyt skarppina, näet kyllä, mitä on tulossa. Meikäläistä vähän huolettaa se, miten paljon olen viimeaikoina kirjoittanut biisejä kuolemasta ja lopusta, mutta ehkä se on vaan joku reaktio siihen, että tässä on nyt mennyt kaksi vuotta ilman, että kukaan läheinen on potkaissut tyhjää. Sitten sitä vain kuumottaa enemmän. Jossain vaiheessa, en muista edes oliko parikin vuotta sitten jo, äiti kertoi yläasteen äidinkielen opettajan kuolleen syöpään. Tässä joku päivä takaperin aloin oikeasti miettiä sitä asiaa. Miten sekin ihminen, joka silloin sointuvalla äänellä lueskeli meille jotain Eppu Normaalin sanoja lyriikka-analyysiin, on jo lakannut olemasta. Se on jotenkin todella outoa, vaikkei se nyt senkään läheisempi ihminen ollutkaan. Mutta jollakin tavalla minun elämääni vaikuttanut ihminen kuitenkin. Mutta niin se käy.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti