maanantai 14. huhtikuuta 2014

Kuva-analyysiä.

Nyt kun olen aikani tuijotellut tuota eilen loppuun piirtämääni kuvaa, se alkaa pikkuhiljaa avautua minulle itsellenikin. Se oli minulle selvää alunperinkin, että tuossa on minun persoonallisuuteni psykofyysissosiaaliset aspektit kaikki erilleen revittynä, mutta jotkin yksityiskohdat saivat merkityksensä vasta, kun niitä ajatteli huomattavan paljon pitempään. Ja luultavasti jossain vaiheessa siitä aukeaa minulle taas jotain uutta, sellaista mitä en vain tajua ajatella vielä. Tuossa kuvassa aasi kuvaa kaikkea sitä introverttiä, intuitiivista ja luovaa, mikä minussa on. Tätä pidän itse kaikkein tärkeimpänä puolena koko persoonallisuudestani, minulle se on se ehto, jonka avulla nuo kaksi muutakin voivat ylipäätään toimia ja olla olemassa. Se on se suurin voima, jota lihallisen, fyysisen ruumiin kasvoje varjostava nyrkkikin kuvaa. Erinäisistä syistä tosin olen viimeaikoina joutunut suodattamaan, rajoittamaan ja hillitsemään sen puolen olemassaoloa monienkin asioiden vuoksi, mistä syystä aasin jalka on poikki. Olen myös joutunut tarkastelemaan tätä puolta, leikkaamaan sen osiin ja riisumaan sen eri kerroksia, tutkimaan mitä siellä on sisällä.  Nämä kaikki ovat selkeästi luettavissa kuvan vasemmassa alalaidassa, jos tietää mitä katsoa.

Keskellä on lihallinen, fyysinen minä. Se, joka tuntee mahan pohjassa kihelmöintiä ja ahdistusta. Olen viimeaikoina miettinyt aika paljonkin sitä, missä ihminen lopulta tunteensa oikein tuntee. Meillä on neuroneita myös suolistossa, ja vaikka niiden pääasiallinen tehtävä lieneekin aivojen kanssa viestiminen, erilaisista tasapainotiloista tai niiden häiriöistä keskushermostolle ilmoittaminen, en ole voinut olla huomaamatta sitä epämukavaa tunnetta, joka minulla on nimenomaan vatsanpohjalla viime aikoina ollut. Se on tehnyt minut koko ajan tietoiseksi lihallisesta minästäni, joka nyt on neljännesvuosisadan täällä palloillut ihmettelemässä asioita. Tässä on myös havaittavissa seksuaalisuuteen suhtautuminen, joka saattaa olla hieman nyrjähtänyttä, kun leikkaan sukuelimetkin pois. Seuraavaksi kyllä teen ehkä jotain vähän itselleni aiheesta vittuilevaa. Ehkä.

Kolmantena on sosiaalinen minäni, kameleontti, joka sopeutuu tilanteeseen ja ympäristöönsä, valitsee sosiaalisen roolin kulloisenkin tarpeen mukaan. Joissain tilanteissa tarvitaan selkeästi jotakuta, joka johtaa porukkaa tai tekee ratkaisuja, mutta olen myös valmis luovuttamaan sen jollekulle muulle, mikäli katson hänet pätevämmäksi. Parhaimmillani katson olevani ryhmädynamiikan kannalta siinä vaiheessa, kun olen ikään kuin oikeana lapasena tarkkailemassa tilannetta ja antamassa neuvoa. Varjoissa, poissa huomion valokeilasta, mutta vaikuttamassa tapahtumiin siitä huolimatta. En pidä minkäänlaisesta henkilöpalvonnasta ja viinirypäleiden syöttämisestä, ja siitä tasapainoni järkkyykin ehkä kaikista nopeiten. Jos minun pitää kuunnella katteettomia kehuja tai kantaa järjettömiä odotuksia, alan ehkä luonnollisestikin kulkea vähän toiseen suuntaan. Mikään mennyt ei paina missään vaakakupissa yhtään mitään, jos ei kykene selviämään tulevasta, jos ei osaa katsoa eteensä tai kulkee pää pilvissä siksi, että on rakastunut siihen kuvaan, joka jollakin sinua tuntemattomalla sinusta on. Itse kuitenkin tiedät kaiken sen, mitä olet elämässäsi tehnyt, kuinka monta sydäntä olet särkenyt, mitä olet saanut aikaan. Jokaisen täytyy pystyä katsomaan sitä kuvaa itsestään, joka ei näy muille, ja täytyy osata tunnistaa se itsekseen. Se on melko helvetin tärkeää, jos tahtoo pysyä järjissään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti