tiistai 29. huhtikuuta 2014

Kirjoittaminen on vaan niin siistiä.

Nyt tuntuu taas yhtäkkiä siltä, että kirjoittaminen nappaisi. Huomaan vain, että tarvitsisin sellaisen kirjoituskoneen, joka ei yrittäisi karata heti, kun sitä pääsee oikeasti lyömään vähän lujempaa. Tuo on niin kevyt, että se seilaa ympäri pöytää ja yrittää päästä karkuun. Veikkaan, että se tulee jossain välissä hajoamaan käsiin. Tai sitten se vaan jumittaa niin pahasti, että kyllästyn sen fiksailuun. Mutta pidän siitä tekstistä, mitä siitä tulee ulos. Se on jotenkin monella tapaa niin erilaista, kuin käsin tai tietokoneella kirjoitettu teksti. Siitä ei ole biiseiksi, mutta se on jotenkin niin paljon rajatumpaa ja selkeämpää. Tällaista:

Ja maailma rusentui itseensä kuten oli odotettukin.
Kaikki oli ohi nopeasti, muttei kivuttomasti.
Unohdetut karusellit pyörivät narahdellen tyhjyydessä.
Kukaan ei tarvinnut niitä enää. Maailma oli nyt valmis.
Kaikki oli tehty. Simulaatio oli nyt ajettu loppuun.
Jumala hymähti ja laittoi läppärinsä kannen kiinni,
pakkasi sen laukkuunsa ja poistui tyhjästä huoneesta ulos valoon.

Siinä on ihan eri fiilis, kuin asioissa, joita kirjoittaa vaikkapa bussissa matkalla jonnekin! Se on inspiroivaa ja selkeämpää, mutta myös paljon visuaalisempaa.  Seuraavan kirjoitin luettuani Dolvingin mietteitä siitä, miten huutaminen on hänen elämässään nyt jäänyt taakse:

huutaminen saattaa olla toimettoman ja turhautuneen mielen
tapa tuhlata energiaa. Mutta se on ainut keino, joka minulla on.
Näen itseni heijastuksesta, ja näen juuri sitä, mitä odotinkin näkeväni.
Neljännesvuosisadan ikäisen, turhautuneen ja eksyneen miehen.
Missä vaiheessa poika muuttuu mieheksi?
En todellakaan tiedä. En koe vielä ansainneeni minkäänlaista miehen leimaa.
En mitään muuta, kuin "vihaisen nuoren miehen" leimaa. Olen kuusi vuotias
keski-ikäisen vartalossa. Silti meinei on tuntunut aina vähintään 70-vuotiaalta.
En tiedä mihin tämä johtaa. Luultavasti ei mihinkään. Ehkä tämä on vain joku
välitilinpäätös, pientä heijastelua vuosikymmenten välissä.

En tiedä huomaatteko te eroa yhtä selkeästi. Luultavasti teitä ei kiinnosta hevonvittua, tai koette tämän kaiken vähän vaivaannuttavana, koska kirjoittaminen saattaa vaikuttaa teistä jotenkin homolta, tai jotain. Ette huomaa eroa, kun ette tutki tätä meikäläisen kirjoittamista ihan yhtä läheltä, kuin minä. Tuntuu, että katselen oman tajuntani toimintaa jatkuvasti kolmannesta persoonasta, teen siitä havaintoja ja mietin mikä kaikki siinä on olennaista. Tästä syystä kirjoitin myös tällaisen jutun itse kirjoittamisesta.

Sanat ovat aina valhetta.
Retorinen minä puhuu mukavia 
sinälle itselleni.
Kutoo harhaista todellisuutta ja piilottelee totuutta
valheitten sekaan. Se mikä nyt on
totta, on se että istun olohuoneessa,
himmeässä valossa, olen väsynyt
ja migreeni polttaa reikiä tajuntaani.

No.. Ette te kuitenkaan tajua. Menen nukkumaan. Öitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti