torstai 3. huhtikuuta 2014

Kaipa se tästä lähtee.

Tämä valon määrä on kyllä virkistävää, mutta hyvin hämäävää. Koko ajan luulen kellon olevan paljon vähemmän, kuin mitä se oikeasti onkaan. Sitten meinaa tulla kiire kauppaan ja ties minne, kaikkiin niihin sellaisiin paikkoihin, jotka menevät kiinni siihen aikaan, kun ihmiset ovat hereillä. Jotenkin kurinalaisen rytmin ylläpito kyllä auttaa hieman. Harvemmin elämässäni olen ollut ennen kahtatoista nukkumassa. No en kyllä ole kauhean usein vieläkään, mutta yhteen mennessä monestikin. Kissat tosin pitävät meteliä öisin. Mutta eipä sille mitään mahda, eläimet on eläimiä, eikä se nyt ole niin vakavaa. Vaarallisin kaikista on tämä uusin tulokas, joka on oppinut avaamaan suljettuja ovia. Ongelmana on lähinnä se, ettei se ole tainnut oppia sitä missään ninja-koulussa, ja rämisee ja kolisee ovea vasten noin puoli tuntia, ennen kuin saa sen auki. Niillä tuntuu olevan melko selkeä diili. Leo avaa ovet, Mölli tulee puremaan varpaita, ja Pikkukissa tulee syliin kehräämään. Palautetta hampurilaismallin mukaisesti.

Mark Lanegania on nyt tullut kuunneltua koko ajan, tuo Field Songs kuulosti ostettaessa vain läjältä epämääräisiä, Mark Laneganin kuuloisia biisejä, mutta johan nuokin rupesivat availemaan omia tajunnan ovia, kun vain laittoi oikeana päivänä tuon levyn soimaan. Se on nimenomaan musiikissa yksi parhaita puolia. Biisit, jotka jollakin levyllä ovat, eivät muutu yhtään mihinkään. Sinä et vain välttämättä ole valmis niitä biisejä varten vielä aikoihin. Ja sitten, kun se kyseinen levy osuu ja uppoaa, et hetkeen muuta kuuntelekaan. Silloin nimenomaan rakennat sen tunnesiteen, joka sinulla siihen musiikkiin tulee olemaan, ne maisemat, kuvat, äänet, hajut, rakennat niille sen oman muistojen temppelin, jonne se sitten aina siitä eteenpäin sinut palauttaa.

Mietin, että voisin ehkä myydä jotakin soittoromua, että voisin ostaa uutta tilalle. Sitten koitin tehdä jotain inventaariota aiheesta päässäni ja huomasin, että joko kaikki soittimeni ovat rahallisesti lähes arvottomia, tai niihin on niin vahva tunneside, ettei niitä oikein voi myydäkään. Suurin osa on kuitenkin ostettu lähinnä jamittelua ajatellen, kun asuin Lahden keskustassa, meillä oli lähes joka viikonloppu jotkut yllärijatkot, joilla soiteltiinkitaroita ja soittimia piti olla kaikille riittävästi. Nyt, kun asun täällä Hervannan perukoilla, ei ole niin suurta tarvetta X-määrälle jamittelusoittimia, kun vieraitakin voi käytännössä tulla 1 kerrallaan. Muuten meiltä loppuu lautaset, lusikat, veitset ja haarukat kesken. Soittimia voi kuitenkin ostaa aina lisää. Ja onhan se virkistävääkin saada ehkä välistä vähän vaihtelua kamoihin, koska eri soittimet inspiroivat eri tavalla. Sen tiedän, että papan kitara, Ollin antama strato, Charvelin akustinen ja Wurlitzerin sähköpiano eivät ole lähdössä mihinkään. Siltikin tuossa olisi vielä jonkun verran myytävää. Ongelma vain on sitten se, ettei kukaan niistä suostuisi juuri mitään maksamaan. Pitääpä miettiä tätäkin asiaa isommin ja tarkemmin jossain vaiheessa...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti