maanantai 14. huhtikuuta 2014

Fiiliksiä.



Hän tuijotti käsiinsä väsyneenä. Kämmenien uurteet näyttivät syviltä kanjoneilta hänen kuluneen ihonsa pinnalla. Ne näyttivät työhönsä väsyneen miehen käsiltä. Käsiltä, jotka päivä toisensa jälkeen tarttuivat lapioon vasten tahtoaan, saivat känsiä ja rakkoja hiljaisena protestina sille, etteivät nauttineet työstään. Hän hieroi kämmeniään yhteen ja tuhahti. Hän oli niin väsynyt kaikkeen. Kämmenien känsät ja uurteet tuntuivat tiivistävän hänen ajatustensa syvyyden ja rosoisuuden täydellisesti. Ei enää, tai puhkean. Hän oli valmis lähtemään. Tämä maailma ei kai ollut tarjoamassa enää mitään, mikä voisi yllättää hänet. Hyvässä tai pahassa. Mikään ei tuntunut enää juuri miltään. Hänen ympärillään ihmiset tuntuivat tuntevan kaikennäköisiä suruja ja vaikeuksia, eikä hän silti jaksanut ottaa niistä itseensä. Ne olivat hänelle yhdentekeviä, vaikka hän toki iloitsi ja suri heidän puolestaan, mutta sisimmässään hän ei ollut varma, tunsiko hän lopultakaan yhtään mitään. Kaikki tämän maailman ihmisten huolet vaikuttivat niin epätodellisen surrealistisilta, itseaiheutettua kärsimystä, joka oli koko ajan näkyvissä. Kärsimystä, jota kohti nämä ihmiset oikein hakeutuivat. Hän ei ollut varma, olivatko nämä ihmiset jotenkin sokeita tai päämäärättömiä, kun he eivät kyenneet näkemään jalkojansa pitemmälle sitä polkua, jota juoksivat täyttä päätä. Joillakin se oli pitempi, joillakin lyhempi, mutta seinä tuntui häämöttävän jokaisella edessä, aivan näköpiirissä. Lopulta nämä ihmiset törmäsivät seiniin ja aina ne kaatuivat heidän päälleen. Ja sitten hänen kätensä saivat taas vastentahtoisesti ryhtyä työhön. Taas ne saivat tarttua vanhaan tuttuun rautalapioon, taas ne saivat alkaa kaivaa uutta hautaa...


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti