Hän tuijotti
käsiinsä väsyneenä. Kämmenien uurteet näyttivät syviltä kanjoneilta hänen
kuluneen ihonsa pinnalla. Ne näyttivät työhönsä väsyneen miehen käsiltä.
Käsiltä, jotka päivä toisensa jälkeen tarttuivat lapioon vasten tahtoaan,
saivat känsiä ja rakkoja hiljaisena protestina sille, etteivät nauttineet
työstään. Hän hieroi kämmeniään yhteen ja tuhahti. Hän oli niin väsynyt
kaikkeen. Kämmenien känsät ja uurteet tuntuivat tiivistävän hänen ajatustensa
syvyyden ja rosoisuuden täydellisesti. Ei enää, tai puhkean. Hän oli valmis
lähtemään. Tämä maailma ei kai ollut tarjoamassa enää mitään, mikä voisi
yllättää hänet. Hyvässä tai pahassa. Mikään ei tuntunut enää juuri miltään.
Hänen ympärillään ihmiset tuntuivat tuntevan kaikennäköisiä suruja ja
vaikeuksia, eikä hän silti jaksanut ottaa niistä itseensä. Ne olivat hänelle
yhdentekeviä, vaikka hän toki iloitsi ja suri heidän puolestaan, mutta
sisimmässään hän ei ollut varma, tunsiko hän lopultakaan yhtään mitään. Kaikki
tämän maailman ihmisten huolet vaikuttivat niin epätodellisen surrealistisilta,
itseaiheutettua kärsimystä, joka oli koko ajan näkyvissä. Kärsimystä, jota
kohti nämä ihmiset oikein hakeutuivat. Hän ei ollut varma, olivatko nämä
ihmiset jotenkin sokeita tai päämäärättömiä, kun he eivät kyenneet näkemään
jalkojansa pitemmälle sitä polkua, jota juoksivat täyttä päätä. Joillakin se
oli pitempi, joillakin lyhempi, mutta seinä tuntui häämöttävän jokaisella
edessä, aivan näköpiirissä. Lopulta nämä ihmiset törmäsivät seiniin ja aina ne
kaatuivat heidän päälleen. Ja sitten hänen kätensä saivat taas
vastentahtoisesti ryhtyä työhön. Taas ne saivat tarttua vanhaan tuttuun rautalapioon,
taas ne saivat alkaa kaivaa uutta hautaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti