lauantai 15. maaliskuuta 2014

Musiikin rakastelua.

Viime yönä kuuntelin taas Tom Waitsin Real Gonea ja mietin itsekseni, että  voin hyvin nähdä itseni sinä vanhana patuna, joka joskus soittaa aamuyön hämyisillä tunneilla aikuisille lapsilleen Tom Waitsin levyjä ja soittelee silmät kiinni ilmakitaraa ja kertoo miten siinä oli kova ukko tekemään biisejä. Lapset pyörittelee silmiään ja nyökkäilevät vaivaantuneina, koska ovat tietysti saaneet kuulla kaikki nämä jutut jo tuhansia kertoja elämänsä aikana. Pyydän siis hypoteettisilta lapsiltani anteeksi jo nyt. Eikö olekin muuten merkillistä? Että joku päivä minullakin saattaa olla lapsia, tai sinulla (mikäli ei ole), tai kenellä tahansa. Siis, että tässä elämässä, jossa olet juuri ja juuri tottunut valoon ja siihen, että olet itse ryöminyt ulos jostakin toisesta ihmisestä, alat juuri ja juuri käsittää kuka oikein olet ja miten sinun pääsi oikein futaa, ja joskus sinä sitten saatat tehdä tänne lisää ihmisiä, jotka jakavat tämän saman hämmennyksen ja ihmetyksen. Meikästä se on aivan huikaisevan psykedeelistä. Ajatella, että joskus saattaa tulla olemaan sellaisia ihmisiä, joita ei vielä ole olemassa, joita ei vielä voi kuvitellakaan. Ja heillä tulee olemaan persoonat, joista en tiedä vielä mitään, he tulevat kokemaan sydänsuruja sellaisten ihmisten kanssa, joita kukaan ei vielä ole kuvitellutkaan, ja he tulevat haudatuksi joskus sitten toivottavasti omien lastensa, eikä minun toimestani. Elämä on jo itsessään, kaikessa arkisuudessaankin, melko huikea homma.

Tänään ukulelen räpellyskin otti melko ison harppauksen. En tiedä mikä tässä aamussa oli sellaista, että asiat vain loksahtivat paikalleen, mutta otin sen vaan käteen, aloin googlettaa sointuja ja muutamia Waitsin biisejä ja jotain muuta pientä, sitten soittelinkin kohta bluesia Robert Johnsonin kanssa. Levyjen kanssa soittamisessa parasta on se, että voit soitella sellaisten jätkien kanssa, joita et koskaan tule näkemään. Jos minun pitäisi antaa yksi neuvo aloittelevalle muusikolle, se olisi juuri se, että soittelet rakastamasi musiikin mukana. En ole koskaan jaksanut opiskella juurikaan muiden biisejä, soinnuista pystyn kyllä heittelemään jo melko paljon erilaisiakin juttuja kasaan, mutta jotenkin koko musiikin lähtökohta itselleni oli alusta asti itseilmaisu. Siitä syystä olen ennemmin soitellut muiden mukana, kuin opetellut muiden biisejä. Levy soimaan ja räpeltämään. Siinä sitä oppii jokaisesta virheestä vähän kerrallaan kuulemaan, mitkä äänet sopivat minnekin ja mitkä eivät. Se on helvetin mukavaa ja palkitsevaa ja hienoa, ennen kaikkia hauskaa touhua. Kehittää korvaa, rytmitajua ja melodiakäsitystä. Toki muidenkin biisien opettelu auttaa näkemään, millaisista paloista biisejä rakennellaan, mutta oma ääni on jotain sellaista, mikä pitää hakata kivestä ulos itse, yksi pieni nakutus kerrallaan.

Tästä syystä myös monet suomalaiset blues-keikat ovat itselleni vähän hankalia. En oikein tiedä, mistä on lähtenyt tämä historian opettaja-perinne, että välispiikit ovat lähinnä nippelitietoa muusikoista, vuosilukuja ja muuta. Kun Howlin' Wolf soitti niitä samoja biisejä, hän kertoi siitä mistä ne biisit kertovat, eikä siitä, miten ne on nauhoitettu. Mutta ehkä kyse on siitä, että jos ei ole itsellä kokemuksia, on vaikea sitten niitä jakaakaan. Siinä ehkä meneekin aidon ja autenttisen välinen ero. Aitoa meininkiä jaksan katsella vaikka tunteja, jonkun rehellistä ja avointa ilmaisua. Musiikkiteatteri taas ei mitenkään ihan kauheasti pidä minua otteessaan, paitsi sen musiikin verran. Toissailtana katselin youtubesta The Spaghetti Western Orchestran keikkaa, ja meinasin kirjoittaa tästä jo silloin. Kerran olin jo lähes menossa katsomaan sitäkin bändiä. Onneksi en mennyt, koska tiedän, etten olisi osannut nauttia siitä vaivaantumatta. Vaikka en voikaan kieltää, etteivätkö sovitukset olisi melko hyviä, ja niiden soittaminen on varmasti ihan hauskaa, niin silti minulle tuo on jotenkin autenttisuuden huipentuma. Esittämistä. Se on minun päässäni jokseenkin sama asia, kuin larppaaminen, jota olen saanut katsella kaikenlaisten rokkiluolien bäkkäreillä vuositolkulla vaivaantumiseen asti. Joillekin kuulostan varmasti joltakin puristinillittäjältä, mutta ei sitä kai voi auttaakaan. Katson mieluummin Daniel Johnstonia rämpyttämässä kitaraansa, kuin jotakin liian pieneen liiviin ja keski-iän mukavuuksiin pukeutunutta Ibanezin tiluttajaa, joka osuu jokaiseen oikeaan nuottiin.

Tiedän kyllä, että autenttisuuden sanakirjamääritelmä on myös aito. Mutta etenkin taiteissa sen sävy on ennemmin olla "sääntöjen mukaisella tavalla aito". Osua tilastolliseen keskiarvoon, ikäänkuin ideaan siitä, mitä jonkin asian tulisi olla. Luultavasti klassisen puolen musiikki-ihmiset ovat jotenkin pilanneet sen käsitteen minulta, ajaen minua kauemmas siitä, johonkin outoon ja tuntemattomaan, likaiseen ääripäähän. Ei siksi, että tahtoisin olla vastarannan kiiski, vaan siksi, etten ole kokenut jakavani juuri mitään osaa musiikin ymmärryksestäni ja arvostuksestani näiden ihmisten kanssa.

Oskari Onninen oli myös kirjoittanut kai taas jonkin näppärästi provosoivan kirjoituksen levyjen ostamisen mielettömyydestä. Siinä missä itsekin tiedostan jokaisen levyn ostaessani, kuinka "turhaa" se on musiikin saamisen kannalta, olen kai sitten siinä mielessä poikkeuksellinen yksilö (vaikakkaan en usko olevani), että minä oikeasti kuuntelen niitä levyjä, joita ostan. Istun hiljaa ja pyörittelen kansia kädessäni, tai piirtelen tai mitä tahansa. Kuuntelen musiikin kuitenkin levyiltä, mikäli löydän ne hyllystä. Suurin ongelma minulle alkaakin olla tuo hylly, jossa mennään jo neljättä kerrosta levyjä. Niiden löytäminen ja järjestyksessä pitäminen olisi helvetin paljon helpompaa, mikäli ne mahtuisivat omille riveilleen, mutta hyllyn laidalle on kasvanut vain epämääräisiä pinoja ja kasoja. Ja tänään uskon, että ne saavat seurakseen yhden lisää, mikäli Sur-rurilla on vielä uutta levyä olemassa. Toivottavasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti