Introvertti ja intromortti.

Tässä on aivan helvetin hieno ja tärkeä puhe introverttiyden tärkeydestä, suosittelen jokaiselle tämän katsomista.

Olen itse ihmetellyt monesti sitä, miten minulta näinkin yksinäisyyteen taipuvaisena, omaa tilaa arvostavana ihmisenä sujuu kuitenkin niinkin luontevasti sellaiset asiat, kuin vaikkapa bänditouhut tai ihmisten ohjaaminen. Uskon sen johtuvan osaltaan tietenkin juuri siitä, että kun en tahdo olla ihmisten kanssa tekemisissä kaiken aikaa, niin tahdon käyttää tehokkaasti sen ajan, mitä olen heidän kanssaan tekemisissä. Se tarkoittaa sitä, että tahdon kuunnella heitä ja heidän näkemyksiään, oppia ymmärtämään maailmaa myös jonkun toisen ihmisen silmien läpi. Aina, kun sanon jossakin sosiaalisessa tilanteessa suoraan, etten tunne tavallisesti oloani luontevaksi suurissa ihmisjoukoissa, tai etten pidä niistä, saan osakseni nihilismisyytöksiä ja ties mitä. Sanoisitteko lukemanne perusteella, että olisin nihilistinen misantrooppi? En minäkään.  Jotkut eivät vain käsitä sitä, koska sitä ei ole heissä itsessään. Yksinäisyyden tarve, oman tilan ja ajan varaaminen ja kaivaminen aikatauluista, sen puolustaminen vaikka väkisin, jos tarve vaatii. Yksinäisyys on kaiken luovuuden lähde, kuten Susan Cainkin tuossa puheessaan sanoo. Se on tehnyt puolestani aivan kaiken, se on kirjoittanut suurimman osan näistä teksteistä, se on tehnyt kaiken musiikin (bändien ulkopuolelta siis), kuvat, mitä lie. Niitä ei olisi syntynyt, ellen olisi voinut olla yksin.

Vaaralliseksi yksinäisyys käy silloin, kun siitä tulee eristystä. Eristys on sitä, kun ei enää saa kontaktia ihmisiin yksinäisyyden rajojen ulkopuolelta. Se on sosiaalista syrjäytymistä. Introverteillä senkin vaara on suurempi, mutta nähdäkseni lähinnä sen takia, että ekstrovertimmät ihmiset eivät ymmärrä sitä suurta kaipuuta omaan tilaan, ja loukkaantuvat siitä, ettei toinen tarvitsekaan heidän huomiotaan koko ajan. Siitä asenteet sitten helposti koventuvat, eikä introvertti ihminen takaisin ihmisten keskuuteen palatessaan välttämättä löydäkään enää mitään mihin palata. Kommunikaatiokatkos, joka syrjäyttää jonkun sosiaalisista suhteista. 

Mielestäni on hienosti sanottu, että ilman erämaata ei olisi ollut valaistumistakaan. Lähes kaikki massojen kannattamat aatteet, uskonnot ja järjestelmät perustuvat kuitenkin muutamien syrjään vetäytyneiden ihmisten ajatuksiin, arvoihin ja päätelmiin siitä miten asioiden tulisi olla. Massavouhottaminen on minusta aina pelottavaa. Se sisältää aina samanlaisen hölmöyden siemenen, joka voi versoa täydeksi puuksi naama-appelsiinejä hyvinkin nopeassa ajassa, hyvinkin vähillä teoilla. Siksi mielelläni keskustelenkin ihmisten kanssa kahden kesken, tai muutamien kanssa samaan aikaan. Jokainen saa ilmaista itseään ja tuoda omat näkemyksensä esille ilman, että pitää alkaa tehdä kompromissejä puheenvuorojen pituuksien ja laadun suhteen. Sanonta on hieno myös siksi, että aivan konkreettisestikin erämaa edesauttaa valaistumista. Kun ihmiselle ei ole tarjolla visuaalista stimulointia, jatkuvaa tykitystä, vaan sen sijaan tarjoillaan vaikkapa luonnon typerryttäviä mittakaavoja ja suuria avaruuksia, ihmisen katse kääntyy väistämättä sisäänpäin. Ja kun ihminen tuijottelee aikansa sisäänsä, hän oppii tuntemaan itsensä melko hyvin. Se myös opettaa häntä suhtautumaan muihin ihmisiin paremmin, kärsivällisemmin ja ymmärtäväisemmin, kun on tietoinen omista ominaisuuksistaan, vahvuuksistaan ja heikkouksistaan yhtälailla.

Minäkin toivon, että jatkuvien ryhmätöiden rinnalle tulisi myös mahdollisuus työskennellä itsenäisesti. Koulussa näin sen vähän ongelmallisena, että kaikki tehtiin vähintään parin kanssa. Ymmärsin toki, että siinä oli pointtina oppia tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa, toimimaan työparien vahvuuksia hyödyntäen, mutta silti tunsin aina pientä napinaa siitä, että vastuukin on jaettua. Kunnialla ei niin väliä, mutta kun tiedän olevani vastuussa jostakin asiasta, osaan suhtautua sen tekemiseenkin oikealla tavalla. Ei sälytä mitään toisen harteille, ei ajattele toisen sitten paikkailevan omia virheitä, vaan tekee kaiken alusta asti hyvin. Ja omalla tavallaan, omalla ajallaan. Palautin tavallisesti ne harvat itsenäisesti tehtävät työt samana päivänä, kun ne annettiin, monet niistä on luettavissa täältäkin, jostakin historian hämäristä.

Nyt minulla on edessä kaksi viikkoa ympärivuorokautista ihmisten seassa oloa. Uskon sen menevän kyllä ihan hyvin. Sitä varten olen erakoitunutkin täällä, että ihmisten kanssa sosialisointi ei olisi itsellenikään itsestäänselvyys, ja osaisin nauttia siitäkin juuri niinkuin pitää. Olen myös onnekas siitä, että minulla on puoliso, joka kokee tämänkin asian melko samalla tavalla, osaa ja ymmärtää antaa tilaa. Mutta vielä ihmeellisempää on, ettei hän edes häiritse minua lainkaan. En laske hänen läsnäoloaan raskaaksi sosiaaliseksi ajan käytöksi. Hän on osa minua, niin luonnollinen, etten tarvitse hänestä minkäänlaisia taukoja. Minusta se itsessään on jo aika kaunista. Enemmän ehkä alkaa ahdistaa, kun kylmiltään pitää nyt koittaa olla pari viikkoa poissa.. Katsotaan miten käy.