Cut To Fit & Skulldriver. (eli Perse auki Eurooppaan/ 5 Bucks is a 5 Bucks!-tour.)

KOTONA! En tiedä, onko tämä post-tourmaattinen depressio paras mielentila ihan paras, kun yrittää tiivistää taas yhtä elämän hienointa kaksiviikkoista jotenkin päin ulospäin ymmärrettävään muotoon, mutta yritetään. En edes yritä selittää mitään sisäpiirivitsejä sen enempää, ja yritän välttää niiden viljelyäkin niin paljon, kuin se on mahdollista, koska tiedän miten ärsyttävää on olla ulkopuolinen, jos lukee jotain tällaista. Tai siis vaikka lukiessaan jotain tällaista. Katsotaan, miten pitkälle hermo riittää.

Päivä 1. (ja 2.) (18.3.2014)

Nukuttiin Vilin kanssa keittiön lattialla, nukuin melko vähän ja huonosti ja olin hereillä jo viideltä, kun taisimme muistaakseni mennä nukkumaan yhdeltä. Pyörittelin peukaloita, että kello löi 5.30, pesin hampaat ja söin sämpylää. Eetun kämppis naureskeli, että kun oli koittanut työntää meidän musiikkia "musanpaskantimen" (=monotribe) läpi, niin sille ei käynyt yhtään mitään. Edes koneilla ei siis saa meidän musiikista enää paskempaa. Mentiin hakemaan Teron ystävällisellä avustuksella rojut treenikseltä ja jouduttiin vielä kääntymään takaisin hakemaan kaikki merchit sieltä. Pyörittiin ympäri tuota Loviisan ja Porvoon epämääräistä välimaastoa Liljendahlia, ennen kuin löydettiin oikea treenis. Olin varustautunut matkaan lenkkareilla, ja lunta oli treeniksen pihassa ainakin kymmenen senttiä. Eihän siinä. Siirrettiin omat romut autoon ja istuttiin kylmään pakuun murtamaan jäätä. Tässä vaiheessa reissua kalustossamme siis oli kolme Cut To Fitiä (minä, Vili ja Eetu, daa!) ja viisi Skulldriveria (Tomi, Ari, Kari, Kuli ja Jokke), sekä kuski Juuso, joka osoittautui paitsi helvetin hyväksi kuskiksi, myös helvetin hyväksi ihmisolennoksi. Jää murtui maalaispoikien keskuudessa hissukseen, mutta kyllä sitä oltiin jo satamaan päästessä bondailtu oikein huolella. Laivaan päästessä istuttiin meidän perseaukisen bändimme kesken aulan lattialla suurin osa reissua, en kehdannut mennä baariinkaan, kun suurin osa rahoistani (eli siis 8 euroa 12 eurosta) meni jo raflassa syömiseen. Kukaan ei kertonut meikälle, että ne punnitsevat myös lautasen. Mulkut. Päästiin Viroon, pysähdyttiin ostamaan leipää ja kinkkua ja kaikkea tuollaista. Jatkettiin matkaa. Rekat, jotka ohittelivat kaikkia koko ajan vaikuttivat koulukiusaajilta, joiden pelossa kaikki muut Baltian tiellä ajelevat. Tykiteltiin oikeastaan ihan suorilta läpi yön, Juuso oli sen verran kova jätkä painamaan kaasua ja puolalaiset niin kovia täyttämään hostelleitaan käsien heilutuksella, että ajeltiin saman tien Gdanskiin, ensimmäiselle keikkapaikalle asti. Se teki noin 17 tuntia auton ratissa ja 32 tuntia hereillä.

Saavuttiin sateiseen Gdanskiin. Lyötiin auto parkkiin, pestiin hampaita kadulla ja katseltiin keikkapaikka valmiiksi. Sitten lähdettiin tiedustelemaan hostelleja. Nopeasti löytyikin hyvä, minne kärrättiin romppeet heti kun kello tuli 12. Käytiin syömässä. Mentiin nukkumaan. Herättiin, kun pimeys oli jo laskeutunut, mikä taisi olla jossain kello viiden tai kuuden välillä. Käytiin ihmettelemässä vähän vanhan kaupungin elämää ja maksoin meidän velkamme reissusta Skulldriverin jätkille pois, vierittäen kiveä sydämeltä eteenpäin. Tissibaarien sisäänheittäjät houkuttelivat porukkaa sinne, mentiin suurin osa takaisin hostellille, mutta osa siellä taisi pyörähtää rahansa hukkaamassa. Me katseltiin Seitsemää Psykopaattia puolaksi ja yritin tapella telkkarin kanssa, mutta en saanut dubbausta mitenkään pois. Yksi jätkä oli dubannut koko leffan, kaikki roolit, samalla monotonisella ja innottomalla äänellä. Huh, miten raskasta katseltavaa. Chillailtiin, kunnes mentiin nukkumaan.

Gädänzk

Kuumottavaa käydä vessassa, kun kummitus kyttää vieressä.

3. päivä.

Syötiin aamupalaksi styroksin makuista ja näköistä leipää, minkä jälkeen lähdimme Cut To Fitin kanssa eksymään ympäri mestoja. Vaikka kyse olikin melko turistivoittoisesta alueesta, ei annettu sen häiritä itseämme, vaan heittäydyttiin sitten turisteiksi ja kuvailtiin kaikki mahdolliset mökit ja tönöt. Tänä päivänä oli myös ensimmäinen keikka. Saatiin lainata TeHaCen backlinea, niin ei tarvinnut romplata kaikkia omia romuja pois autosta, mikä oli hyvä. Keikkajärkkääjä Marcin tuli paikalle, tapasin hänet aiemmin, kun kävivät Drillerin kanssa Torvessa viime syksynä. Porukkaa tuli paikalle yllättävänkin hyvin, ja keikkakin meni melko monista teknisistä vaikeuksista ja alkukankeudesta huolimatta ihan siedettävästi. Skulldriverin keikalla taisi kaatua kalja, jonka johdosta vikavirtakytkimet napsuivat ja lava pimeni. Myytiin melkein kaikki levyt, mitä oli myytävänä, eli kai neljä kappaletta tuolla. Piti ihan laittaa piiloon, etteivät lopu heti ekana iltana kesken. Rokkenroll, joopa joo. Eetu keskusteli lyhyen aikaa yhden naisen kanssa, joten hänet julistettiin reissun kovimmaksi panomieheksi. Haettiin kebabkioskista jotain, mikä laittoi Lahden lihamukin näyttämään vähemmän ainutlaatuiselta ja mentiin suihkun kautta taas miettimään tekosiamme yön pimeiksi tunneiksi.

4. päivä.

Lähdimme ajoissa ajelemaan Poznaniin ja olimme todella yllättäen myös ajoissa paikalla. Venailtiin viereisessä hotellissa, jossa oli joku Keravalla asunut puolalainen, joka puhui suomea. Underground oli paikan nimi ja maan alla se totisesti olikin, portaita oli roudattavaksi ihan helvetisti ja koko backlinehän sinne piti viedä. Äänimies oli joku ihme kuikelo, jonka liksa vei kaikki illan lipputulot, eikä se oikein edes tehnyt mitään. Olisin minäkin osannut laittaa mikit paikalleen ja hanat auki ja hävitä sitten juomaan vodkaa jonnekin päin baaria. Saatiin pizzaa ja se oli hyvää, saivat nuo muut kaljaakin ja juotettiin niille jotain vodkaakin, joten kaipa kaikki olivat tyytyväisiä. Soitto meni jo helvetin paljon edellisiltaa paremmin, porukkaa vain oli meidän aloittaessamme paikalla helvetin vähän. Tuli niitä sitten onneksi muutamia lisää, mutta eihän siitä kuitenkaan sitten taas bensarahoja ajatellen juuri kostunut, kun ne menivät miksaajan taskuun kumminkin. Poznan vaikutti mukavalta ja eläväiseltä kaupungilta, muttei ollut kauheasti aikaa tutustua siihen, kun seuraavanakin aamuna oli lähtö ajoissa kohti Krakovaa.

5. päivä.

Otin nopean lavuaarisuihkun ja käytiin ihmettelemässä aamupalaa. Ajeltiin Puolan läpi ja jumiteltiin suurin osa päivää siinä. Lopulta päästiin Krakovaan ja jätettiin auto melko kauas keikkapaikasta kadun päähän. Varmistettiin järkkääjältä, joka oli melkoinen vouhottaja, että kai tämä nyt on turvallinen ja hyvä paikka ja kai tämä nyt on hyvää seutua, kun on tällainen turistipaikka taas, missä on paljon ihmisiä. Alettiin jo naureskella, että Kjell on katsonut suosituimmat lomakohteet ja bookkaillut keikkoja sen mukaan. Oli kuulema turvallinen paikka. Roudattiin backlinea taas tuskallisen monta sataa metriä ja alas ärsyttävä lukumäärä erilaisia portaita. Keikkapaikka itsessään oli ihan mukavan oloinen, ja se veti myös paljon väkeä. Nopeasti vain selvisi, ettei hommat oikein toimineet. Juomista oli sanottu vain, että "don't worry about the alcohol, it's Poland!" On sitä viinaa täällä Suomessakin, mutta tavallisimmin soittajia tuntuu kumminkin huolettavan se, onko se alkoholi ilmaista. Ei ollut, bändikaljat oli luvattu niille, jotka saavat houkuteltua eniten kavereitaan keikalle. Ruoasta vastaavaa jätkää ei aluksi näkynyt kolmeen tuntiin, sitten hän tuli ja tilasi läjän pizzoja, jotka olivat herkkusienipizzoja. Skullien Ari oli niille allerginen ja jäbä lupasi lähteä hakemaan kebabia, mutta lähti sitten kumminkin kotiinsa ennen kuin sai sen aikaiseksi. Itselleni nämä eivät ole mitenkään isoja takaiskuja. Olen jo aikaa sitten oppinut jättämään kaikki odotukset pois, jolloin kaikki on korkeintaankin plussaa, eikä mihinkään pety, mutta ymmärrän kyllä, että siinä vituttaa enemmän se, että jotain on luvattu ja se ei  toteudu. Olisi parempi olla lupaamatta mitään sellaista, mitä ei toteuta.  Talo oli täynnä, mutta kaikkien muiden palkkojen jälkeen meille jäi bensarahaa n. 40 euroa. Keikat meni vähän miten sattuu, ja Skulldriverilla pimeni taas laulut ja muut jossain vaiheessa. Lähdettiin roudaamaan mieli hieman maassa, ja kun kuulin nurkan takaa ensimmäisen "VITTU!" huudon, tiesin jo mitä oli tapahtunut, ennen kuin keikan järjestäjä käveli vastaan sanoen, että huonoja uutisia. Kun saavuin autolle, huokaisin silti vähän helpotuksesta. Autoon oli murtuduttu ja ikkuna oli rikottu, mutta käytännössä melkein kaikki oli tallella. Vittumaisinta oli vain navigaattorin pölliminen. Stereot lähti tietysti myös. Soiteltiin poliisit paikalle, järkkääjä toimi tulkkina ja Kari kävi selvittelemässä asiaa seuraavana aamuna poliisilaitoksella. Siinä sitten mentiin takaisin keikkapaikalle, jätkät joivat yhdet kaljat ja mentiin hostellille.

Eetu nollaa Krakovassa.

6. päivä.

Odottelin aamulla tietoja poliisilaitokselta, tuulettelin röökin hajuisia vaatteitani ja piirtelin terassilla aamukahvi lapasessa. Tutustuin puolalaiseen Henryyn ja tämän naisystävään siinä odotellessani. Checkattiin itsemme ulos ja mentiin puistoon istumaan. Ihmiset katseli, kun oltiin siinä kaikki romut levällään puiston penkillä. Lopulta tuli puhelu, että navigaattorikin on ostettu tilalle ja päästään jatkamaan matkaa.

Ennen......

...jälkeen!

Auton nokka kohti Budapestia. Slovakia oli siinä välissä yhtä vuoristoa ja notkoa ja rotkoa ja pikkukylää, oli kyllä helvetin hienon näköistä koko ajan.  Keikkajärkkääjä Juice sanoi, että hostellista pitää löytää vanhapallinen äijä, joka näyttää kaiken. Löydettiin vanhapallinen äijä, joka näytti meille kaiken. En oikein tiedä, mikä se yhtälö näiden maiden ihmisten päissä oikein on, kun ne olettavat että jos he puhuvat sinulle riittävästi omaa kieltään, tajuat kyllä. Sen sijaan, että he yrittäisivät elehtiä tai näyttää jotakin, he vain jatkavat selitystä ja olettavat, että pääset kärryille. No, pääsinhän minä. Valokuvaaminen on kielletty ja hinta on 2000 florinttia yöltä nuppia kohti.  Käytiin italialaisessa ravintolassa syömässä. Harvemmin sitä on laittanut raflailtaan 30 000 rahaa. 

Slovakiaa.

7. päivä.

Sopivaa aamupalapaikkaa etsiessä porukka kerkesi juoda jo niin monta kaljaa, että päivä sai siitä hyvän nousun. Budapestissa oli niin viileä, että sai vetää pitkät kalsarit takaisin jalkaan, Puolassa oli koko ajan kahtakymmentä astetta lämmintä. Saatiin myös ensimmäinen parkkisakko, kun oltiin hakemassa kolikoita automaattia varten. Ei aikomusta maksaa sitä. Käytiin irkkubaarissa, jossa ei ollut mitään kauhean irkkua, mutta ruoka oli hyvää. Juice tuli kaverinsa kanssa sinne ja lähdettiin jatkamaan matkaa. Selvisi, että unkarilaiset ovat meikän porukkaa! Juicen kaverista suurin osa oli korvattu titaanilla, kun tämä oli koittanut joskus itsemurhaa hyppäämällä talon katolta. He vittuilivat toisilleen siitä avoimesti ja osasivat suhtautua noinkin vakavaan asiaan helvetin hyvin. Mentiin johonkin baariin, jossa sai kuulema alkaa röökata sisällä sitten, kun omistajakin on niin kännissä, että alkaa röökata sisällä. Kännissä se kyllä oli, vaihtorahojen laskemisessa meni melko pitkään. Juice tykkäsi suomen kielestä ja tyttöystävä oli opettanut hänet sanomaan "saisinko kaksi kasviskeittoa?", jota hän oli Suomessa soittaessaan hokenut joka paikassa. Lauleskelin sille kaiken näköistä hatusta vedettyä ja se oli ihan fiiliksissä kaikesta mitä vaan sanoi suomeksi. Sympaattinen jätkä. Lähdettiin nukkumaan epämääräiseen hostelliimme, jota ei kuitenkaan ollut hinnalla pilattu. Me sen sijaan pilasimme sen hajulla.

8. päivä.

Kuinkahan usein toi meidän nimi onkaan kirjoitettu noin väärin? monesti.

Päivän kulku oli aamukahvi, siesta, syömään, siesta, odottelua, keikkapaikalle. Se teki heti vaikutuksen kaikkiin, vaikka tiedettiin, että se tulisi tiistaina olemaan melko tyhjä. Äänimies osasi asiansa, se oli oikeastaan ensimmäinen äänimies, jolle olisi tehnyt mieli maksaa, ja hänelle ei kuulema maksettu mitään. Paikalla oli ehkä kolme tai neljä maksanutta asiakasta, saatiin 18 euroa lipputuloja. Mutta myytiin sentään viimeinen Doorsi pois kuleksimasta jaloista. Juice hoiti paikalle myös pizzaa, korin kaljaa ja vodkaa pojille, meikäläiselle jotain mustikkamehua, ja kaikki olivat tyytyväisiä. En voinut olla taas kelailematta yötaivasta tuijottaessani, miten helvetin monesta pienestä sattumasta oli taas kiinni, että pönötän Unkarissa keikan jälkeisessä hiessä kuuntelemassa, kuinka unkarilaiset hokevat, perse persettä (joka heidän kielellään tarkoittaa jotain of coursen tapaista). Ilta oli hyväntuulinen ja kaikille taisi jäädä hyvä fiilis siitä.

Hinnat kohdallaan.

9. päivä.

Noustiin ylös ja mentiin selvittelemään maksua, kassalla luultiin, että oltiin tultu jo lauantaina ja Juice selitti tilanteen puhelimessa. Ajettiin ilman ihmeempiä mutkia Wieniin. Käytiin syömässä jossain paikassa, jossa ei käynyt kortti. Metsästettiin automaattia kilometrin, ja takaisin tullessa huomattiin, että sellainen olisi ollut nurkan takana. Mentiin keikkapaikalle, kannettiin romut lavalle, eka paikallinen bändi teki soundcheckin. Porukkaa oli paikalla todella hyvin, Skulldriverilla meinasi olla taas jotain ihmeellisiä sähkövikoja, vikavirtakytkimet napsuivat vähän väliä. Oma keikka oli paras tähän mennessä, ja se saatiin onneksi videolle ja äänetkin tuli narulle, saa nähdä saako niistä jotain aikaan. Ilta oli taas mukava, nukkumaan käytiin kahden hujakoilla ja unet jäi Eetun ja Vilin välissä nukkuessa vähiin, kun kuorsaus oli melko kovaa, minkä lisäksi kumpikin koitti vuoron perään lääppiä meikäläistä. Mitäs nukuin välissä. Toisiaan ne halusivat lääppiä.

10. päivä.

Heräsin aamulla kurkku kipeänä, röökin hajuisena kasana. Roudataan kamat baarista autoon ja ollaan taas nopeasti valmiita jatkamaan matkaa, ajetaan Tsekkeihin. Käydään rajalla syömässä jossain ihme eläintarhassa, jossa on kameleontteja ja kaikkia siistejä eläimiä. Oltiin Eetun ja Vilin kanssa niin sanotusti ihan fileissä. Täällä meidän kanssa soittaa myös suomalainen Night Lives, jolla ei ollut tälle päivälle keikkaa, sekä Aftercome ja joku todella ihmeellinen viritys. Paikka on ihan hyvä, mutta ketään ei tule paikalle. Vain pari tyyppiä ja muut bändit. Kaikkia oikeastaan vaan vituttaa ja väsyttää ja on ärrinmurrin olo. Sitten järkkääjä tuo kinkkiruokaa, ja kaikkien mieliala nousee huomattavasti. Skulldriverit soittavat ensin, oikovat vähän mutkia setistään ja päästävät sitten meidät sinne. Vielä parempi keikka, kuin eilinen! Vaikka porukkaa ei ole paljon, kaikki tuntuvat diggailevan ja keikan jälkeen taas hengaillaan pitemmän aikaa. Yksi paskimmista illoista kääntyykin yllättäen yhdeksi parhaista, eikä enää vituta. Mennään hostelliin, joka vaikuttaa selkeästi joltain panohostellilta. Nukun patjalla lattialla.

11. päivä.

Herään niska ihan paskana, hostellissa on vitun kylmä ja aamu on ankea. Auto on sentään tallella ja alamme matkata kohti Saksaa. Vähän ennen rajaa poliisit pysäyttävät, kun meillä ei ole tuulilasissa tarraa, jolla näillä teillä saa ajella. Maksettiin niille rahaa ja ne antoi jatkaa matkaa. Nukuin suurimman osan tästä matkasta, toivoen, että niska asettuisi. Jokke heitti yhden panacodinkin, ja nauroin, että meikäläisen lääke- ja huumepäällä paska lurahtaa housuun sitä mukaa, kun pilleri menee kurkusta alas. Ankea keli jatkuu vielä, myöhästymme ensimmäistä kertaa koko reissun aikana yhtään. Sekin suurelta osin siksi, että Berliini on rempassa. Ajelemme jonnekin ghettoon, ja nauramme, että tästä on tulossa uusinta eilisestä. Backlinea saa kuulema lainata, kunhan ei koske mihinkään. No, vaikuttaa se mulkulta tai ei, koskemme silti.  Sakemanneilla tuntuu olemaan romut hanskassa, mutta ei sitten oikein ymmärrystä siitä, mitä niillä kuuluisi tehdä. Alettiin soittaa ja tyhjennettiin puolillaan ollut sali toiseen biisiin mennessä. Enemmän tilaa tanssia! Vedin koko keikan ilman vettä, minkä huomasin vasta sen jälkeen, kun päänsärky ei meinannut helpottaa millään. Väsytti ja naureskelin, kun Juuso krebaili onnellisena siitä, ettei autoa tarvinnut ajaa enää sinä iltana. Skulldriverit veti hyvin ja porukkakin tykkäsi. Viimeisen bändin aikana sammuin merchipöydän taakse. Vili tuli viereen ja sammui myös.  Keikkojen jälkeen vikan bändin rumpali tykitteli paskaa metalcorea PA:sta täysillä jonkun kolme tuntia ja olisin halunnut vain soittaa nurkassa lojuvaa pianoa ja käydä nukkumaan. Toisella puolella oli jotkut folkkibileet, kävin kuuntelemassa niiden viimeiset hitaat, siellä oli hyvä meno. Tunsin oloni vähän eksyneeksi ja ulkopuoliseksi. Kävin nukkumaankin jossain välissä, kun kaikki lähtivät. Sakut purkivat lavaa hirveällä kolinalla ja äherryksellä varmaan tunnin, kirosin, että Tompan kanssa se olisi ollut vartissa ohi.

12. päivä.

Heräsin, eikä silmät meinanneet toimia. En osannut tarkentaa mihinkään ja oli aivan helvetin outo olo. Vähän ajan päästä se kumminkin asettui. Järkkääjä Rob toi aamupalaa. Koko keikka oli helvetin hyvin hoidettu, siitä pitää kyllä antaa Robille kiitos. Ei ollut hänen vikansa, että Berliinin grindihipeillä oli jotain parempaa tekemistä, kuin tulla pällistelemään tuntematonta suomalaista summabändiä. Lähdettiin aamupalojen kanssa ajelemaan Puolaan takaisin viimeiselle keikalle, kelit olivat taas helvetin hyvät ja kaikkien suupielet alkoivat kääntyä ylöspäin.  Krakovan tyypit olivat varoitelleet, että Slupsk on landea. Ei ainakaan pertunmaalaisen silmissä. Soitettiin Outlawsien mestassa, odotin, ettei kukaan tule paikalle, mutta ilmeisesti TeHaCe on Puolassa ihan hyvä ug-nimi, kun jengi löysi tiensä tuonnekin. Hyvä bändihän se onkin, voisivat vain soittaa ihan vähän lyhyempiä settejä. Oltiin koko ajan ikäänkuin lähtökuopissa, valmiina poistumaan heti Gdanskiin, kun keikat on soitettu. Siitähän tulikin sattumalta sitten tämän reissun paras keikka! Todella positiivinen yllätys itselle. Keikan jälkeen pakattiin auto ja fiilisteltiin vielä hetki, ennen kuin lähdettiin tykittelemään helvetin kuumottavia ja monttuisia metsäteitä kohti Gdanskia. Yhtään liftaria ei kyllä siltä tieltä oltaisi otettu kyytiin, vaikka niitä olisi siellä ollutkin. Kuumottavinta seutua koko matkalla. Jätkillä oli autossa minibaari, huoltoasemalta haettiin saksalaisen vodkan ja kokiksen seuraksi energiajuomia. Diskopallo pyöri, musa soi täysillä ja Vili oli alasti. Katsoin ensimmäisen kerran taakse, Vili seisoi alasti. Katsoin toisen kerran ja se kiipesi ylähyllylle sammuneen Kulin viereen. Katson kolmannen kerran, Kuli makaa lattialla ja Vili on ylähyllyllä alasti makuupussi jalkojen välissä. Näytti ihan onnistuneelta illalta meikästä.  Heitettiin Kari, Jokke ja Tomi lentokentälle ja ajeltiin itse keskustaan. Jätettiin auto vartioidulle parkkipaikalle ja lähdettiin hostellille jonka piti olla varattu yöstä eteenpäin. Siellä selvisi, että eipä ollut, se onnistuu vain päivästä kello kahdestatoista eteenpäin. Hostelli oli täynnä. Respan rastapää, jonka kanssa jubailtiin jo aiemmin siellä ollessa, soitteli hostelleja läpi ja sai meille lopulta paikan jostain läheltä. Käveltiin sinne. Yhdeltätoista piti checkata ulos ja kellojakin piti siirtää eteenpäin, liian monta liikkuvaa osaa.

13.päivä. ( ja 14. kanssa.)

Herättiin viisi minuuttia ennen check outtia ja vedettiin vaatteet niskaan ja mentiin ulos. Pysähdyttiin kebab-paikassa aamupalalla ja aamukusella ja lähdettiin ajamaan läpi Puolan. Illalla pysähdyttiin jollain rekkastopilla, kun ajateltiin, että saataisiin sieltä hyvää ruokaa. Mikrossa lämmitettyjä pakastepaskoja, meikälle tuli vielä väärä annos ensin. Sen johdosta sain sitten ihan siedettävän paahtopaistiannoksen, mutta kyllä senkin jälkeen vatsa mourusi melko lujaa. Puolalainen vessapaperi on joustavaa, kuin meikäläisen moraali, eikä sitä oikein meinaa saada katki. Tuon paikan vessa oli aika hakatussa kunnossa. Pihalla tuijottelin hetken aikaa tähtiä, ne on aina vaan niin helvetin mykistäviä. Yön ajan sitten vaan tykiteltiin maita toisensa perään, kuunneltiin levyjä, pidettiin taukoja, juotiin kahvia ja yritettiin pysyä hereillä. Välillä tuli sellaisia parin sekunnin blackoutteja, että tajusin, että jos minä olisin ollut ratin takana, niin tuossa kohtaa oltaisiin ehkä kuoltu. Sitten tajusin, että ei se Juuso kyllä yhtään sen enempää hereillä ole, aivan samanlainen tyhjä katse sillä oli silmissä. Koitin vaan elää siinä uskossa, että hengissähän tästä selvitään, ja keksiä jotain juteltavaa ihan mistä tahansa. Tuo Baltian tie vaan on vitun tylsä. Se on pelkkää suoraa, ja yöllä vielä pimeääkin. Aamu valkeni ja selvittiin Tallinnaan, kuunneltiin satamassa jotain jeesuskanavaa kännykän radiosta ja käytiin ostamassa lauttamatka.  Laivalla kaikki hajoili ja nukkui ja rakoili.

Vili, Juuso ja meikä rakoilee laivassa.

 Kun päästiin perille, minun pitikin jo singahtaa Onnibussiin, joka maksoi kaksi kertaa niin paljon, kuin oletin sen maksavan. En jaksanut vääntää. Kuuntelin Tom Waitsia ja kirjoittelin asioita. Jumitin ikkunasta ulos ja sammuin aina välillä. Kävin myös vessassa, joka oli kuvottavin koko reissulla. Ja tulin sentään Puolasta Baltian läpi. Sitten tulin kotiin, nukuin pienet päiväunet ja aloin kirjoittaa tätä. Kone tappeli vastaan pari kertaa.

Tuntui siltä, että olisin voinut vain jatkaa tuota elämää loputtomiin. Se on minun elimistölleni kaikkein luontaisin tapa olla. Yllättävät tilanteet ja improvisointi, autossa istuminen, roudaaminen, soittaminen, kaikki siinä on minusta viimeistä piirtoa myöten täydellistä elämää. Takaisin tullessa mietin väkisinkin, että miksi tulen takaisin tänne, missä kaikki ymmärtävät meikän kieltä, mutta eivät mitä sanon, kun tuolla on maailma täynnä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä kieltä, mutta tajuavat täsmälleen mitä sanon? Viimeisen kahden viikon aikana olen kuitenkin saanut tutustua helvetin moniin hienoihin tyyppeihin, saanut tehdä juuri sitä mistä pidän ja mitä haluan tehdä lopun ikääni. En voi kuin olla kiitollinen. Kiitos Skulldriverit, Juuso, Kjell, noiden keikkojen järkkääjät (joita on melkein se ja sama kiittää, kun eivät ne tätä osaa lukea kuitenkaan), ja ennen kaikkea Eetu ja Vili. Vittu, että meikä rakastaa niitä jätkiä.

Shore leave.

Anonyymille (on muuten yleensäkin aika mielenkiintoista keskustella anonyymien kanssa, kun ei minulla suurimman osan ajasta ole mitään helvetin käryä siitä, kuka milloinkin on äänessä.) ja muillekin tiedoksi, että ukulele lähti mukaan. Soittelin (tia lähinnä virittelin) sitä Public Cornerissa ja Lahti ympärillä ei tuntunut voivan yhtään niin pahoin, vaikka kävellessä kaikki kyräilivätkin pitkään. Kaverikin sanoi nähdessään, että miten voin aina olla niin saatanan hapokkaan näköinen, kun olen varmaan kylän ainut absolutisti. Ehkä se itsessään on jo yksi iso syy, mutta nyt takana oli melko pitkä päivä. Istuin bussissa, luin Bukowskia ja kirjoittelin kaikenlaista, en edes kuunnellut musiikkia. Ei jotenkin vain tuntunut siltä.

Kaikki alkaa olla valmiina, vaikka tulikin hieman ikävämpänä yllätyksenä, että kaikki raha täytyisi olla iskeä lapaseen jo huomenaamuna. Raavittiin rahaa kasaan ja jää pari sataa maksettavaa myöhemmäksi. Onneksi rahaakin tulee kohta. No biggie. Kyllä tämä elämä tästä vielä lähtee, kun vaan pääsee taas istumaan autoon, kulkemaan ja liikkumaan. Paikallaan pysyminen on se, mikä on minulle vaikeinta ja ahdistavinta. Vaikka koti onkin nyt sellainen paikka, jossa ei kyllä ahdista yhtään, ikävä on meidän pientä perhettäkin jo nyt, etenkin, kun tietää että näkee sitä seuraavan kerran vasta parin viikon päästä. Mutta sitten on taas paljon kaikenlaista kerrottavaakin. NYT menen nukkumaan, kuudelta lähtö. Life is grand.

Kohti tietä, ja sen yli!

Tässä on nyt kulutettu päivä katsoen loput Sons of Anarchyn kutostuokkarista, ruokaillessa ja Paavo Pesusientä katsellessa, sekä uutta megafonia duunaillessa. Äsken taas pakkasin, ja olin saman ongelman edessä, kuin aina: mitä sitä muka tarvitsee kahdeksi viikoksi mukaan? Ei juuri mitään. Normaalireissulle kolmet-neljät bokserit, parit sukat, pari paitaa, yhden hupparin sen lisäksi mikä on päällä (koska niistä saa tehtyä kätevän spurgumakuupussin, jalkojen haihduttama lämpö ei karkaa ja pysyt lämpimänä lattiallakin, ellei nyt olla ihan jossain autotalliolosuhteissa.) Vihko, kyniä, kirja. Keikkareissulle parit vaatteet lisää. Ja CD-levyjä, vaikka kukaan ei tietystikään tahdo kuunnella mitään Panteraa kevyempää. Ennen kuin on kulunut viikko samojen levyjen kanssa. Then I strike. Leonard Cohen alkaa kuulostaa yllättävän hyvältä sunnuntai-darrassa, kun on väsynyt kaikkeen hevitykittämiseen ja on vielä vähän promilleja veressä. Mukana on edellä mainittujen asioiden lisäksi puukko, mikäli löydän kohtuuhintaisia ananaksia matkalta, nyrkkirauta, mikäli löydän muka tilanteen, jossa minun annetaan penkoa reppuani, ennnen kuin minut hakataan henkihieveriin. As if. Megafoni pitää roudata erillisessä muovipussissa. Tein siihen pesusieni-tarran, jonka väritin neon-väreillä. Väritän vielä tuon puhekuplankiin, ettei se näytä ihan noin höntiltä.

Mukana on myös C-molli huuliharppu, jolla saa ankeat hetket tuntumaan niin koomisilta, ettei kukaan voi masentua liian pahasti. Hätätapauksessa käytä tätä. Tämän avulla olemme mm. pitäneet tien poskessa hiljaisen hetken yliajetulle varikselle. Sekä saaneet öisen ja kadulle sammuvan Lahden näyttämään melko Kaurismäkeläiseltä kuvastolta. Mietin, olisiko pitänyt ottaa ukulelekin reissuun mukaan, mutta ihmisillä voisi mennä hermo, jos olisivat meikäläisen ja ukulelen kanssa jumissa. Ehkä otan sen silti. Varmuuden vuoksi. Better have it and not need it ja silleen.

Tekisi mieli ottaa tuo Bukowskin runokirjakin, mutta se menisi ehkä vähän liian huonoon kuntoon. Sen sijaan otan Kerouacin On The Roadin, voisiko kliseisempää matkalukemista olla? Ei kai, mutta kun en kerta ole tähän mennessä ole saanut luettua sitä (Nistikon Joonaksen piti antaa se meikälle, niin olen vähän säästellyt, mutta ei ole kuulunut, niin otan nyt hyllystä tuon Terhin kirpparilta ostaman kopion.) Huomenna duunin jälkeen lähden kohti Lahtea, ehkä kirjoitan vielä siellä illalla jotain, luultavasti, tämä nyt on vain tämmöinen varuteksti, mikäli en jaksakaan. Nyt katselen vähän dokumentteja aavikoista ja käyn nukkumaan.

Musiikin rakastelua.

Viime yönä kuuntelin taas Tom Waitsin Real Gonea ja mietin itsekseni, että  voin hyvin nähdä itseni sinä vanhana patuna, joka joskus soittaa aamuyön hämyisillä tunneilla aikuisille lapsilleen Tom Waitsin levyjä ja soittelee silmät kiinni ilmakitaraa ja kertoo miten siinä oli kova ukko tekemään biisejä. Lapset pyörittelee silmiään ja nyökkäilevät vaivaantuneina, koska ovat tietysti saaneet kuulla kaikki nämä jutut jo tuhansia kertoja elämänsä aikana. Pyydän siis hypoteettisilta lapsiltani anteeksi jo nyt. Eikö olekin muuten merkillistä? Että joku päivä minullakin saattaa olla lapsia, tai sinulla (mikäli ei ole), tai kenellä tahansa. Siis, että tässä elämässä, jossa olet juuri ja juuri tottunut valoon ja siihen, että olet itse ryöminyt ulos jostakin toisesta ihmisestä, alat juuri ja juuri käsittää kuka oikein olet ja miten sinun pääsi oikein futaa, ja joskus sinä sitten saatat tehdä tänne lisää ihmisiä, jotka jakavat tämän saman hämmennyksen ja ihmetyksen. Meikästä se on aivan huikaisevan psykedeelistä. Ajatella, että joskus saattaa tulla olemaan sellaisia ihmisiä, joita ei vielä ole olemassa, joita ei vielä voi kuvitellakaan. Ja heillä tulee olemaan persoonat, joista en tiedä vielä mitään, he tulevat kokemaan sydänsuruja sellaisten ihmisten kanssa, joita kukaan ei vielä ole kuvitellutkaan, ja he tulevat haudatuksi joskus sitten toivottavasti omien lastensa, eikä minun toimestani. Elämä on jo itsessään, kaikessa arkisuudessaankin, melko huikea homma.

Tänään ukulelen räpellyskin otti melko ison harppauksen. En tiedä mikä tässä aamussa oli sellaista, että asiat vain loksahtivat paikalleen, mutta otin sen vaan käteen, aloin googlettaa sointuja ja muutamia Waitsin biisejä ja jotain muuta pientä, sitten soittelinkin kohta bluesia Robert Johnsonin kanssa. Levyjen kanssa soittamisessa parasta on se, että voit soitella sellaisten jätkien kanssa, joita et koskaan tule näkemään. Jos minun pitäisi antaa yksi neuvo aloittelevalle muusikolle, se olisi juuri se, että soittelet rakastamasi musiikin mukana. En ole koskaan jaksanut opiskella juurikaan muiden biisejä, soinnuista pystyn kyllä heittelemään jo melko paljon erilaisiakin juttuja kasaan, mutta jotenkin koko musiikin lähtökohta itselleni oli alusta asti itseilmaisu. Siitä syystä olen ennemmin soitellut muiden mukana, kuin opetellut muiden biisejä. Levy soimaan ja räpeltämään. Siinä sitä oppii jokaisesta virheestä vähän kerrallaan kuulemaan, mitkä äänet sopivat minnekin ja mitkä eivät. Se on helvetin mukavaa ja palkitsevaa ja hienoa, ennen kaikkia hauskaa touhua. Kehittää korvaa, rytmitajua ja melodiakäsitystä. Toki muidenkin biisien opettelu auttaa näkemään, millaisista paloista biisejä rakennellaan, mutta oma ääni on jotain sellaista, mikä pitää hakata kivestä ulos itse, yksi pieni nakutus kerrallaan.

Tästä syystä myös monet suomalaiset blues-keikat ovat itselleni vähän hankalia. En oikein tiedä, mistä on lähtenyt tämä historian opettaja-perinne, että välispiikit ovat lähinnä nippelitietoa muusikoista, vuosilukuja ja muuta. Kun Howlin' Wolf soitti niitä samoja biisejä, hän kertoi siitä mistä ne biisit kertovat, eikä siitä, miten ne on nauhoitettu. Mutta ehkä kyse on siitä, että jos ei ole itsellä kokemuksia, on vaikea sitten niitä jakaakaan. Siinä ehkä meneekin aidon ja autenttisen välinen ero. Aitoa meininkiä jaksan katsella vaikka tunteja, jonkun rehellistä ja avointa ilmaisua. Musiikkiteatteri taas ei mitenkään ihan kauheasti pidä minua otteessaan, paitsi sen musiikin verran. Toissailtana katselin youtubesta The Spaghetti Western Orchestran keikkaa, ja meinasin kirjoittaa tästä jo silloin. Kerran olin jo lähes menossa katsomaan sitäkin bändiä. Onneksi en mennyt, koska tiedän, etten olisi osannut nauttia siitä vaivaantumatta. Vaikka en voikaan kieltää, etteivätkö sovitukset olisi melko hyviä, ja niiden soittaminen on varmasti ihan hauskaa, niin silti minulle tuo on jotenkin autenttisuuden huipentuma. Esittämistä. Se on minun päässäni jokseenkin sama asia, kuin larppaaminen, jota olen saanut katsella kaikenlaisten rokkiluolien bäkkäreillä vuositolkulla vaivaantumiseen asti. Joillekin kuulostan varmasti joltakin puristinillittäjältä, mutta ei sitä kai voi auttaakaan. Katson mieluummin Daniel Johnstonia rämpyttämässä kitaraansa, kuin jotakin liian pieneen liiviin ja keski-iän mukavuuksiin pukeutunutta Ibanezin tiluttajaa, joka osuu jokaiseen oikeaan nuottiin.

Tiedän kyllä, että autenttisuuden sanakirjamääritelmä on myös aito. Mutta etenkin taiteissa sen sävy on ennemmin olla "sääntöjen mukaisella tavalla aito". Osua tilastolliseen keskiarvoon, ikäänkuin ideaan siitä, mitä jonkin asian tulisi olla. Luultavasti klassisen puolen musiikki-ihmiset ovat jotenkin pilanneet sen käsitteen minulta, ajaen minua kauemmas siitä, johonkin outoon ja tuntemattomaan, likaiseen ääripäähän. Ei siksi, että tahtoisin olla vastarannan kiiski, vaan siksi, etten ole kokenut jakavani juuri mitään osaa musiikin ymmärryksestäni ja arvostuksestani näiden ihmisten kanssa.

Oskari Onninen oli myös kirjoittanut kai taas jonkin näppärästi provosoivan kirjoituksen levyjen ostamisen mielettömyydestä. Siinä missä itsekin tiedostan jokaisen levyn ostaessani, kuinka "turhaa" se on musiikin saamisen kannalta, olen kai sitten siinä mielessä poikkeuksellinen yksilö (vaikakkaan en usko olevani), että minä oikeasti kuuntelen niitä levyjä, joita ostan. Istun hiljaa ja pyörittelen kansia kädessäni, tai piirtelen tai mitä tahansa. Kuuntelen musiikin kuitenkin levyiltä, mikäli löydän ne hyllystä. Suurin ongelma minulle alkaakin olla tuo hylly, jossa mennään jo neljättä kerrosta levyjä. Niiden löytäminen ja järjestyksessä pitäminen olisi helvetin paljon helpompaa, mikäli ne mahtuisivat omille riveilleen, mutta hyllyn laidalle on kasvanut vain epämääräisiä pinoja ja kasoja. Ja tänään uskon, että ne saavat seurakseen yhden lisää, mikäli Sur-rurilla on vielä uutta levyä olemassa. Toivottavasti.

Paavo Pesusieni, todellinen grindcore-ikoni.

On taas katseltu tässä melko paljon Paavo Pesusientä ja aivojen pehmenemisen lisäksi on taas löytynyt noin miljoona mahdollista samplea seuraaville levyille. Paavo Pesusienihän on ihanteellinen grindcorehahmo, paskaduuneissa painava alaluokkainen työn sankari, jota kapitalistinen pomo kusee silmään joka välissä! Pomo, joka mieluummin tulee ammutuksi, kuin ryöstetyksi, maksaa työntekijälle liksan kahden dollarin saappaina ja laskee unissaan rahojaan. Kaikin puolin äärettömän tiukkaa kamaa, etenkin Mr. Crabs ja kaikki mitä se päästää suustaan. Taidan täyttää seuraavankin levyn näillä, eihän se voi mennä vikaan mitenkään. Terhi tiesi kertoa (en tarkistanut mistään, joten saattaa olla urbaanilegendaa), että tämä oli kahden koulut kesken jättäneen pajapään luomus, mikä selittää vaikkapa tuon mustekalan ja jatkuvan vittuilun sen klarinetin soitosta, joka ei johda mihinkään. Kaikillahan sellaisia naapureita on.  Kaikilla on naapuri, josta kuuluu merkillisiä, mystisiä ja kolisevia ääniä mitä ihmeellisimpään aikaan. Sitten joskus aamu neljältä paistinpannua nauhoittaessasi tajuat, että sinusta on tullut se naapuri, etkä voi oikein muuta, kuin nauraa itsellesi.

Käytiin myös tuossa viereisessä vesitornissa katselemassa vähän maisemia, vaikka eihän tämä Hervanta nyt mitenkään kauhean esteettinen ole. Toki korkealta katsottuna kaikki on ihan siistiä, metsääkin täällä on yllättävän paljon ja niin edespäin, mutta melko pitkälti näkymät perustuivat lähinnä geometrisille muodoille, erilaisia betonisia laatikoita. Pitäisi päästä kai lentokoneeseen katselemaan maisemia vähän isommasta perspektiivistä, vaikka korkeat paikat lähtökohtaisesti eivät olekaan minusta niin miellyttäviä. Mutta ei minulla varsinaista korkean paikan kammoa ole. Kai. Enää, joskus pentuna ehkä oli.

Yksi puoli, mikä tässä Paavo Pesusienessä vielä pitää nostaa esiin on musiikki! Se on aivan helvetin hyvää koko ajan. Ukulelet soi, twangikitarat laulaa, haitarit pauhaa, mitä vielä! Kissakin soitti ukulelea vähän juuri kun tuosta kirjoitin, kai se on jonkinlainen mielipiteeseen yhtyminen. Voisi opettaa Pikkuisen soittelemaan ukulelea, Möllin soittamaan kitaraa ja tuon Leon vaikka laulamaan, kun se tuntuu olevan sille mieluista touhua. Sitten meikällä olis kissabändi. Bäd Äääs. Nyt voisin opiskella Tom Waitsin biisejä ukulelella. Huomenna katselemaan Sur-ruria ja sunnuntaina taidan pakkailla romuja maanantain lähtöä varten. Tom Waitsia voisin laittaa kaikki soittimet täyteen matkalle. Shore Leave.

Lueskelin myöskin Bukowskin Bone Palace Balletia, ja siellä silmiin osui etenkin runo nimeltä First Love, josta ei tarvitse vaihtaa kuin pari pientä faktaa toisiksi, ja saa melko tarkan kuvauksen meikän teini-iästä. Lainaan sen tähän, kun ei kukaan jenkkimouhu kuitenkaan ymmärrä suomea riittävästi. Jos ymmärtäisi, hän tajuaisi myös kaiken sen kunnioituksen, jota tulen mielessäni ja sydämessäni aina kantamaan Bukowskia ja hänen töitään kohtaan.


At one time
when I was 16
a few writers gave me
my only hope and
chance.

my father disliked
books and
my mother disliked
books (because my father
disliked books)
especially those I brought back
from the library:
D.H. Lawrence
Dostoevsky
Turgenev
Gorky
A. Huxley
Sinclair Lewis
others.

I had my own bedroom
but at 8 p.m.
we were all supposed to go to sleep:
“Early to bed and early to rise
makes a man healthy, wealthy and wise,”
my father would say.

“LIGHTS OUT!” he would shout.
then I would take the bed lamp
place it under the covers
and with the heat and hidden light
I would continue to read:
Ibsen
Shakespeare
Chekov
Jeffers
Thurber
Conrad Aiken
others.

they gave me a chance and some hope
in a place of no chance
no hope, no feeling.
I worked for it.

it got hot under the covers.
sometimes the sheets would begin to smoke
then I’d switch the lamp off,
hold it outside to
cool off.

without those books
I’m not quite sure
how I would have turned
out:
raving; the
murderer of the father;
idiocy;
hopelessness.

when my father shouted
“LIGHTS OUT!”
I’m sure he feared
the well-written word
immortalized
forever
in our best and
most interesting
literature.

and it was there
for me
close to me
under the covers
more woman than woman
more man than man.

I had it all
and
I took it.

Sillä lailla.

Tiesin, että olisi pitänyt kirjoittaa silloin, kun siltä tuntui! Ajattelin, että muistan kyllä siihen asti, että sain tuon Hell's Angelin luettua loppuun, mutta eihän se nyt taas ihan niinkään mennyt kuitenkaan, ajatus karkasi ja lipsahti mielestä, vähän niinkuin koittaisi pitää kananmunaa liian pienessä lusikassa. Mutta ei se mitään, sitten vaan tehdään niinkuin aina bändihommissakin; viimehetkellä väännetään jotain läjään, joko se toimii tai sitten ei. Kuten olette varmaankin jo voineet alkupään lauseista päätellä, tämä juna on kulkemassa kovaa vauhtia kohti jonkkaa. En usko, että tämä tästä paranee, ainakaan, mikäli jatkan laadun päivittelyä.

Tänään tuli duunailtua taas sellainen aavikkobiisi. Voisin varmaan väsäillä niitä koko elämäni yksinäisyydessä, enkä tarvitsisi juuri muuta. Ehkä sen aavikon ympärille. Kun ajattelen eläkepäiviäni, en ajattele jotain hidasta kuolemaa laitoksessa. Siis enää. Joskus vielä ajattelin. Nyt TIEDÄN, että koko tämä elämä tähtää siihen, että saan elää kuntooni nähden liian raskasta elämää jossain erämaassa, pihassa on aasi, mökissä ehkä tämä toinen ihminen, mikäli hän jaksaa minua niin pitkään katsella. Siinä tapauksessa aasin vieressä pihalla natustaa myös vuohi. Kissoja ja koiria tulee ja menee ovista ja ikkunoista, luonto saa tulla ja mennä miten tahtoo, minä olen vain kiitollinen, ettei se ole kadonnut mihinkään sienipilveen vielä. Ihmisiä saattaa käydä silloin tällöin, mutta päivät meikä lähinnä kierrättää sähkökitaraa täysillä ja kuuntelee korkeita vinkumisia, jotka kuulema myös aktivoivat aurinkopaneleita tuottamaan jopa 40% enemmän virtaa. Sinänsä hyvä, koska kämppä on vuorattu aurinkopaneeleilla, eikä muutakaan virtaa tule. Voisi olla paskempikin.

Seuraavaksi voisin mennä lueskelemaan vähän Bukowskia ja soittelemaan lisää kitaraa, sitä on kuin huomaamatta tullut opittua taas muutama Tom Waitsin biisi lisää jonnekin selkärankaan, ainakin melkein kokonaan. Juuri joidenkin treenien jälkeen mietin, miten paljon bändihommat kasvattavat muistikapasiteettia. Tai sitten se on vain niin, että pärjään näiden hommien kanssa hyvän muistini kanssa. Oli miten oli, onhan se vähän hassua, että muistan melko aktiivisesti lähemmän 100 eri biisin sanat koko ajan. Vielä ensimmäisenkin bändin biisejä pystyisi palauttamaan mieleen, jos kuulisi niitä soitettuna, rytmit tavallisesti palauttavat tavutkin melko äkkiä. Olen miettinyt, auttaako melko tarkka muistini tässä, vai onko koko muistini vain kirjoittamisen ja musiikin luoma illuusio? DYN-DYYYYYYY! Oli miten oli, olen kiitollinen siitä, että se futaa näinkin hyvin.

Introvertti ja intromortti.

Tässä on aivan helvetin hieno ja tärkeä puhe introverttiyden tärkeydestä, suosittelen jokaiselle tämän katsomista.

Olen itse ihmetellyt monesti sitä, miten minulta näinkin yksinäisyyteen taipuvaisena, omaa tilaa arvostavana ihmisenä sujuu kuitenkin niinkin luontevasti sellaiset asiat, kuin vaikkapa bänditouhut tai ihmisten ohjaaminen. Uskon sen johtuvan osaltaan tietenkin juuri siitä, että kun en tahdo olla ihmisten kanssa tekemisissä kaiken aikaa, niin tahdon käyttää tehokkaasti sen ajan, mitä olen heidän kanssaan tekemisissä. Se tarkoittaa sitä, että tahdon kuunnella heitä ja heidän näkemyksiään, oppia ymmärtämään maailmaa myös jonkun toisen ihmisen silmien läpi. Aina, kun sanon jossakin sosiaalisessa tilanteessa suoraan, etten tunne tavallisesti oloani luontevaksi suurissa ihmisjoukoissa, tai etten pidä niistä, saan osakseni nihilismisyytöksiä ja ties mitä. Sanoisitteko lukemanne perusteella, että olisin nihilistinen misantrooppi? En minäkään.  Jotkut eivät vain käsitä sitä, koska sitä ei ole heissä itsessään. Yksinäisyyden tarve, oman tilan ja ajan varaaminen ja kaivaminen aikatauluista, sen puolustaminen vaikka väkisin, jos tarve vaatii. Yksinäisyys on kaiken luovuuden lähde, kuten Susan Cainkin tuossa puheessaan sanoo. Se on tehnyt puolestani aivan kaiken, se on kirjoittanut suurimman osan näistä teksteistä, se on tehnyt kaiken musiikin (bändien ulkopuolelta siis), kuvat, mitä lie. Niitä ei olisi syntynyt, ellen olisi voinut olla yksin.

Vaaralliseksi yksinäisyys käy silloin, kun siitä tulee eristystä. Eristys on sitä, kun ei enää saa kontaktia ihmisiin yksinäisyyden rajojen ulkopuolelta. Se on sosiaalista syrjäytymistä. Introverteillä senkin vaara on suurempi, mutta nähdäkseni lähinnä sen takia, että ekstrovertimmät ihmiset eivät ymmärrä sitä suurta kaipuuta omaan tilaan, ja loukkaantuvat siitä, ettei toinen tarvitsekaan heidän huomiotaan koko ajan. Siitä asenteet sitten helposti koventuvat, eikä introvertti ihminen takaisin ihmisten keskuuteen palatessaan välttämättä löydäkään enää mitään mihin palata. Kommunikaatiokatkos, joka syrjäyttää jonkun sosiaalisista suhteista. 

Mielestäni on hienosti sanottu, että ilman erämaata ei olisi ollut valaistumistakaan. Lähes kaikki massojen kannattamat aatteet, uskonnot ja järjestelmät perustuvat kuitenkin muutamien syrjään vetäytyneiden ihmisten ajatuksiin, arvoihin ja päätelmiin siitä miten asioiden tulisi olla. Massavouhottaminen on minusta aina pelottavaa. Se sisältää aina samanlaisen hölmöyden siemenen, joka voi versoa täydeksi puuksi naama-appelsiinejä hyvinkin nopeassa ajassa, hyvinkin vähillä teoilla. Siksi mielelläni keskustelenkin ihmisten kanssa kahden kesken, tai muutamien kanssa samaan aikaan. Jokainen saa ilmaista itseään ja tuoda omat näkemyksensä esille ilman, että pitää alkaa tehdä kompromissejä puheenvuorojen pituuksien ja laadun suhteen. Sanonta on hieno myös siksi, että aivan konkreettisestikin erämaa edesauttaa valaistumista. Kun ihmiselle ei ole tarjolla visuaalista stimulointia, jatkuvaa tykitystä, vaan sen sijaan tarjoillaan vaikkapa luonnon typerryttäviä mittakaavoja ja suuria avaruuksia, ihmisen katse kääntyy väistämättä sisäänpäin. Ja kun ihminen tuijottelee aikansa sisäänsä, hän oppii tuntemaan itsensä melko hyvin. Se myös opettaa häntä suhtautumaan muihin ihmisiin paremmin, kärsivällisemmin ja ymmärtäväisemmin, kun on tietoinen omista ominaisuuksistaan, vahvuuksistaan ja heikkouksistaan yhtälailla.

Minäkin toivon, että jatkuvien ryhmätöiden rinnalle tulisi myös mahdollisuus työskennellä itsenäisesti. Koulussa näin sen vähän ongelmallisena, että kaikki tehtiin vähintään parin kanssa. Ymmärsin toki, että siinä oli pointtina oppia tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa, toimimaan työparien vahvuuksia hyödyntäen, mutta silti tunsin aina pientä napinaa siitä, että vastuukin on jaettua. Kunnialla ei niin väliä, mutta kun tiedän olevani vastuussa jostakin asiasta, osaan suhtautua sen tekemiseenkin oikealla tavalla. Ei sälytä mitään toisen harteille, ei ajattele toisen sitten paikkailevan omia virheitä, vaan tekee kaiken alusta asti hyvin. Ja omalla tavallaan, omalla ajallaan. Palautin tavallisesti ne harvat itsenäisesti tehtävät työt samana päivänä, kun ne annettiin, monet niistä on luettavissa täältäkin, jostakin historian hämäristä.

Nyt minulla on edessä kaksi viikkoa ympärivuorokautista ihmisten seassa oloa. Uskon sen menevän kyllä ihan hyvin. Sitä varten olen erakoitunutkin täällä, että ihmisten kanssa sosialisointi ei olisi itsellenikään itsestäänselvyys, ja osaisin nauttia siitäkin juuri niinkuin pitää. Olen myös onnekas siitä, että minulla on puoliso, joka kokee tämänkin asian melko samalla tavalla, osaa ja ymmärtää antaa tilaa. Mutta vielä ihmeellisempää on, ettei hän edes häiritse minua lainkaan. En laske hänen läsnäoloaan raskaaksi sosiaaliseksi ajan käytöksi. Hän on osa minua, niin luonnollinen, etten tarvitse hänestä minkäänlaisia taukoja. Minusta se itsessään on jo aika kaunista. Enemmän ehkä alkaa ahdistaa, kun kylmiltään pitää nyt koittaa olla pari viikkoa poissa.. Katsotaan miten käy.

Lähtökuoppiin asettautumista.

Rankkojen treenien jälkeen ei ole mitään niin siistiä, kuin tulla kotiin ja huomata, että tyttöystävä on ostanut ananaksen, kun koko bussimatkan mietit, että se olisi ainut syy, miksi pitäisi käydä kaupassa, eikä meinaisi jaksaa. Tätä on telepatia, fuck ajatusten luku tai joku pikachatti pään sisällä, tällaista sen pitää olla. Tuolla eletään helposti pari päivää, pitää alkaa kiristellä vyötä vähän kiertuetta varten. Voisin syödä ananasta koko rundinkin, en varmaan kyllästy siihen ikinä. En ainakaan ole tähän mennessä kyllästynyt. Yksi parhaita hedelmiä maailmassa. Alkaa tulla vesi kielelle, pitää kirjoittaa nopeasti, ettei vielä kuolakin pilaa näppäimiä.

Tänään oli myös melko hieno fiilis kävellä ensimmäistä kertaa lenkkareilla hiekattomalla kadulla. Oli vaikea olla hymyilemättä, siitä tulee aina vain sama, helvetin hyvä fiilis. Olkoonkin, että jalan totuttelussa menee pari kipeää päivää, ennen kuin kävely on jotenkin luonnollista ja mukavaa. Mutta ei sentään tunne oloaan niin saatanan kömpelöksi, kuin 8 kuukautta vuodessa. Eikä tarvinnut käydä edes shoppailemassa missään, kun yksi kaveri oli heittämässä vanhat kengät pois, liimailin pohjan vaan kiinni puuliimalla ja sain itselleni kengät täksi kevääksi. En tiedä, voiko noilla kumminkaan keikkoja vetää, kun ei ehkä voi olla ilman sukkia, tai tulee rakkuloita. Eli jatketaan vielä jalkojen polkemista turva-aitoihin ja teräskärkimaihareihin.

Ostin tuossa joku aika sitten myös uuden megafonin, jonka aion ottaa rundille mukaan, koska olen varma, että jos joku maa on niiden metrin mittaisten mikkipiuhojen alkuperämaa, niin se on Puola. Se on sellainen pahan kehto, että varmasti ovat keksineet koko konseptin hyödyttömän pituisesta mikkipiuhasta. En usko, että se olisi kenellekään muullekaan tullut mieleen. Paitsi ehkä saksalaisille. Ehkä saksalaiset dumppasivat ne Puolaan. En tiedä. Sen tiedän, että Puolasta voi ostaa hautakiviä tien poskesta. Arvatkaa, mitä läheiset saa tuliaisiksi?

Alkoholilakihommia.

Tänään kaikkia on tuntunut puhuttavan bissen myynnin säätelyä koskevat asetukset, joita on vilauteltu jossakin päin mahdollisina. Ei pidä ymmärtää, että olisin minkäänlaista mielivaltaista lainsäädäntää tai holhoamista tukemassa, uskon kyllä, että kun kaikki on ryypänneet riittävästi, he tajuavat, että elämässä kannattaa tehdä vähän muutakin, ja on jokaisen oma asia, koska sen oikein tajuaa. Jos ei tajua, niin ei voi kai oikein mitään, good riddance kai sitten vaan. Ei se todellisuudessa ihan niinkään mene, mutta jokaisella on vapaus tehdä elämällään ja aivosoluillaan mitä tahtoo.

Ei, tämä ei vituta minua tässä asiassa eniten. Eniten ihmetyttää se, miten paljon tässä on annettu laskea kaikkia muita, oikeasti ihmisten elämää rampauttavia lakeja ja asioita (vapaiden markkinoiden vallan lisääminen niin, että ne voivat haastaa valtioita oikeuteen, mikäli nämä koittavat rajoittaa yritysten toimintaa, tämä nuorisotakuu, joka veti maton alta kaikilta väärää alaa opiskelleilta, ennaltaehkäisevien toimintojen alasajo ja syrjäyttävien systeemien rakentaminen, valtion rahojen käyttö uusiin ruokailujuniin ja vissiin uuden näköisiin poliisiautoihinkin, kun niillä rahoilla oltaisiin voitu tehdä jotain oikeasti hyödyllistäkin) läpi, ja sitten aletaan mesota tästä. Ei se toisaalta yllätä, mutta jos ei edes tämän johdosta Suomesta autot pala ja poliisihevosia satu, niin olen vähän pettynyt Suomen kansaan. Se tarkoittaisi kai sitä, että se viimeinenkin kansan barrikadeille yhtenä miehenä nostava kipupiste, eli viina, on murrettu.

Alkoholin aiheuttamia ongelmia ei tule vähätellä. Mutta  suomalaisten ongelmallista suhtautumista alkoholiin ei myöskään pidä glorifioida. Nähdäkseni siinä on suurin ongelma, joka meillä on alkoholin kanssa. Se ikuisen rappion perinne, tai käsitys, tai miksikä sitä nyt tahdotaankaan sanoa. Kaikkialla juodaan alkoholia. Suomalaiset vain ovat tehneet siitä itselleen jotenkin myyttisen ja ison ongelman. Tämä tilasto on vuodelta 2012, mutta en usko Suomen kirineen mitenkään järjettömästi, kun nuoretkin ovat jopa vähentäneet juomistaan:
25. Latvia, 12,49 litraa/henkilö
24. Suomi, 12,53 litraa/henkilö
23. Saksa, 12,79 litraa/henkilö
22. Luxemburg, 13,02 litraa/henkilö
21. Itävalta, 13,25 litraa/henkilö
20. Alankomaat, 13,25 litraa/henkilö
19. Slovakia, 13,32 litraa/henkilö
18. Tanska, 13,36 litraa/henkilö
17. Iso-Britannia, 13,36 litraa/henkilö
16. Ranska, 13,57 litraa/henkilö
15. Irlanti, 14,42 litraa/henkilö
14. Portugali, 14,54 litraa/henkilö
13. Etelä-Korea, 14,80 litraa/henkilö
12. Liettua, 15,03 litraa/henkilö
11. Kroatia, 15,10 litraa/henkilö
10. Valko-Venäjä, 15,14 litraa/henkilö
9. Slovenia, 15,18 litraa/henkilö
8. Romania, 15,29 litraa/henkilö
7. Andorra, 15,48 litraa/henkilö
6. Viro, 15,56 litraa/henkilö
5. Ukraina, 15,60 litraa/henkilö
4. Venäjä, 15,75 litraa/henkilö
3. Unkari, 16,28 litraa/henkilö
2. Tšekki, 16,47 litraa/henkilö
1. Moldova, 18,21 litraa/henkilö


On siis myytti, että Suomessa juotaisiin ENITEN, kun melkein kaikki maat mitkä osaisin sanoa maita kysyttäessä, on Suomea ennen tuossa listassa. Kyse on laadullisesta dokaamisesta. Suomalaiset juovat suruunsa, ja tuntuvat keksivän suruja mistä tahansa voidakseen juoda. Tuolla listalla vaikuttaa epäilemättä se, että muiden maiden kulttuureissa on ominaista juoda pieniä määriä raskaampaa kamaa pitkin viikkoa, kun taas täällä tintataan ämpärillinen miedompia. Ongelmana on se, että tässä koitetaan nyt saatavuutta (=määrää) rajoittamalla vaikuttaa laadulliseen juontiin. Eihän se auttaisi yhtään mitään! Voi sitä ilmoittaa duuniin saikkupäivän ja käydä hakemassa pari lavaa kaljaa päivälläkin, toisen illaksi, kun ei sitä kuitenkaan saa sitten enää haettua. Nähdäkseni tehokkaampaa olisi opettaa suomalaiset irti tästä myytistä melankolisesta, juovuksissaan hiljaa jurottavasta suomalaisesta. Opettaa pennusta asti, että stereotypioita ei tarvitse ylläpitää, omilla aivoillaan saa ajatella, eikä päihtyminen ole mikään kilpailu. Jos tahtoo olla humalassa tai huumeissa, se tulisi tehdä vain siksi, että tahtoo olla humalassa tai huumeissa. Ei siksi, että kuvittelee sopeutuvansa porukkaan, ei siksi, että pankkilainan erääntyvät korot ahdistaa, ei siksi, että seinät kaatuvat päälle ja on vaikea hengittää. Taukona se on ymmärrettävää, pakotienä se ei toimi. Asioilla on tapana kasaantua myöhemmälle.

Monesti tuntuu, että tästäkin asiasta keskusteltaessa absolutismista on lähinnä haittaa. Ihmiset olettavat minun olevan heitä vastaan, vaikka minulle on suoraan sanottuna aivan helvetin sama, mitä kukakin aivosoluillaan tekee. Ei se ole minulta mitenkään pois, enkä kuvittele olevani mitenkään parempi, kuin ne ihmiset, jotka alkoholia käyttävät. Heistä monesti heijastuu vain se, että he ovat saattaneet alkaa miettiä omia käyttäytymismallejaan, ja näkevät syyttäviä sormia sielläkin, missä niitä ei ole. Minä olen nähnyt riittävästi alkoholisteja, niiden lapsia, vaimoja, isiä, äitejä ja sisaruksia ymmärtääkseni, ettei tämä elämä ole kenellekään mitään helppoa kulkemista, enkä siksi näe mieltä siinä, että alkaisin heristellä sormia niille, jotka ovat pulloon tarttuneet. Jokaisen pää on kuitenkin rakennettu aina eri tavalla, jokainen on kohdannut elämässään eri vaiheissa eri juttuja, eikä kukaan olisi luultavasti selviytynyt niistä tilanteista yhtään paremmin.

Ei mitään asiaa.

Nukahdin sohvalle ja herätessä olo oli, kuin olisin kasvattanut sisälleni olion ja hikoillut itselleni jonkinlaisen liman kuoren, joka peitti paitsi ihoani, myös kurkkuni sisäpintaa. Rohkeasti aloin syödä tietäni tämän valtavan, paksun, tukahduttavan ja typerryttävän pahan makuisen liman lävitse, huomaten vain, että mitä enemmän söin, sitä pienemmäksi tulin. Sitä suurempina levittäytyivät horisontteihin vaaleanpunertavan harmaan liman avarat kentät, sitä synkemmältä näytti minun tulevaisuuteni, sitä pienemmältä näytin keskellä tätä katkeraa sappea, joka oli minun tajuntani nousevan olemuksen rippeet. Vähitellen sain kiskottua itseni ylös sohvalta, napsautettua veden keittimen päälle ja haarukoitua teelusikalla kupin täyteen matea. Sitten sain odotella seuraavat puoli tuntia tähän hetkeen asti, että teetä pystyy juomaan.

Olisi kätevää, jos olisi sellainen vedenkeitin, jolla voi säätää sen lämpötilan, mihin tuo helvetintulien höyrypönttö sen nesteen lämmittää, niin ei aina seuraava puolituntinen kuluisi vain optimilämpötilaan jäähtymistä odotellessa. Toki siinä odotellessa voi napostella keksejä niin paljon, kuin napa vetää, mutta en pitäisi sitäkään mitenkään itsetarkoituksellisena. Toki voi harjoittaa myös luovan kirjoittamisen taitojaan tykitellessään edellisen kappaleen kaltaista kevyt-psykedeliaa, tai voi harjoittaa jotakin meditatiivista odottamisen taitoa, mikäli on niin virittäytynyt. Voi lukea kirjaa tai piirtää, jos jompikumpi mainituista huvittaa. Nyt ei huvita. Vaikka hyllyssä toisaalta olisi myös Kerouacin On The Road, jota en tähänkään päivään mennessä ole reissailukiireiltäni ehtinyt lukea. Kirpputorien hyvä puoli on se, että ne kerryttävät tuota kirjahyllypuolta tehokkaasti ja halvalla.

Olo on kuin apinalla toimistossa. Onhan se siistiä istua ja näyttää tärkeältä, mutta vielä siistimpää olisi, jos minulla olisi jokin käry siitä, miksi olen tässä. Aloinko kirjoittaa vain odottaakseni teen jäähtymisen? Kyllä. Briteissä teehen laitetaan maitoa, mutta siellä juodaankin sitä harmaata kammotusta, joka paranee maidon kanssa. En näe itseäni kaatamassa vihreää teetä täyteen maitoa. En siksi, että se olisi etikettivirhe, vaan siksi, että se olisi lievästi ällöttävää. Aivan kuin kylmän nakin syöminen suoraan paketista. Hyi.

Aloitin Punk In Finlandilla eläinfaktatopikin, ja kerään ne myös tähän...

...Ihan vain siksi, että eläimet on aivan helvetin awesome.

-Kun hämähäkki saa verkon valmiiks, se menee sen laidalle ja soittelee sitä houkutellakseen naaraita paikalle.

-Mehiläiset kommunikoi hyviä safkapaikkoja toisilleen tanssimalla ja pyörimällä kahdeksikkoa pesässä. Siitä tanssista muut voi päätellä suunnan ja etäisyyden, mutta se on sellasta helvetin matikkaa, että mä olisin ainakin jo kuollut mehiläinen!

- Norsuilla on hyvä muisti, mutta helvetin lyhyt pinna. Järkättiin sellainen koeasetelma, jossa oli eri värisiä valoja ja laatikoita. Tiettyjen valojen palaessa laatikossa oli tietty kuvio. Jos ne noudatti logiikkaa, norsut pysty muistamaan jopa 500 tuollaista systeemiä putkeen, mut heti jos se ei noudattanutkaan sitä opittua mallia, ne heitteli laatikot seinille ja rikko lamput ja lähti vetää.

-Ihminen on jalostanut koiran niin, että se käyttää useampia aisteja, mutta vähemmän järkeä. Siinä missä vaikka sudet luottaa pitkälle hajuaistiin ja löytää piilotetut safkat sen perusteella, koirat on oppineet luottamaan enemmän myös näköön, ja siksi niitä on helpompi kusettaa, jos ruoka ei olekaan siellä minne ne on nähneet sen laitettavan.

-Sosiaalisuus kehittää älykkyyttä nopeammin, kuin mikään muu. Delfiinien esi-isissä havaittiin sellainen homma, että siinä vaiheessa, kun ne ovat alkaneet kommunikoida enemmän keskenään, niiden aivot on lähteneet nopeaan kasvuun. Samoin variksilla sosiaalisen kulttuurin syntyminen on tarkoittanut sitä, että niistä on tullut aivan helvetin älykkäitä. Ne mm. opettavat toisiaan tekemään tikuista työkaluja. Sama homma koskee myös ihmisiä, onhan se ihan loogista, että esimerkiksi empatia vaatii aika paljon kapasiteettia, kun pitää osata kuvitella sama maailma jonkun toisen näkövinkkelistä. Tämä myös selittää osaltaan käänteisesti sitä, miksi empatiakyvyttömät runkut tuntuvat olevan aina myös älyllisesti vähän vajaampia. Toimituksen oma mielipide.

- Karhutkin on oppineet käyttämään erilaisia työkaluja, joten kohta täällä on odotettavissa jonkunlainen uprising, kunhan ne keksii miten instagram toimii.

- Delfiinit tykkää kattoa sekstailuaan peilistä, jos mahdollista.

- Torakat juoksee nopeammin, jos niillä on lajitovereita yleisönä.

- Pöllön korvareijjät on sen päässä epäsymmetrisesti, jotta se voi rakentaa hieman eri aikaan tulevista äänistä tarkemman kuvan päässään.

- Kennosammakot lisääntyy niin, että ne tanssii ensin vedessä, jonka aikana naaras laskee munia. Koiras hedelmöittää ne ja ohjaa munat (siis ei omiaan, vaan nämä hedelmöittyneet palleroiset) naaraan selässä oleviin kennoihin. Siinä se naaras sitten hautoo niitä, kunnes elävät poikaset tulevat ulos sen selästä.

- Eläimet on fakin aawwsom!

- Kummituseläimen silmät painaa enemmän, kuin sen aivot.

-  Nokkasiilillä on nelipäinen penis, ne munii, ja muistaakseni ne (tai joku muu australian erikoinen eläin) ylläpitää omaa sähkömagneettista kenttää.

-  Kärpäset hyräilee koko kaksiviikkoisen elämänsä F:ssä. Kaksiviikkoisen sikäli mikäli joku ei tapa niitä sitä ennen.

-  Krokotiili laskee irti jos painat sitä silmän alta. Niin kyllä lasken minäkin, ja luultavasti aika moni muukin. Lisäksi voi olla aika vaikea löytää krokotiilin silmiä, jos se pyörittelee sua rantavedessä, mutta siis toimii kuitenkin!

-  Muurahaisilla (eikä suurimmalla osalla hyönteisistä muutenkaan) ei ole keuhkoja.

- Norsuille tulee vaihdevuodet ja ne ymmärtää kuoleman konseptin.

-  Tässä yhteydessä voisi tosin kaivaa klassisen norsut hapoissa tapauksen, joka oli edesauttamassa LSD:n bannausta ihan näihin päiviin asti. Eli siis kuuskytluvun loppupuolella pari tiedemiestä sai päähänsä testata aiheuttaako LSD hulluutta. Urosnorsut tulee kausittain hulluiksi ja alkaa erittää jotain epämääräistä limaa päästänsä, joten tultiin siihen tulokseen, että jos LSD saa norsun erittämään päästänsä limaa, LSD aiheuttaa hulluutta. Ongelmia muodostui siitä, ettei kukaan ollut koskaan ennen antanut norsulle LSDtä, eikä oikein tiennyt, millaista annosta niille pitäisi syöttää. Päädyttiin antamaan 297 milligrammaa, mikä oli n. 3000 kertaa suurempi annos, kuin ihmisen normaaliannos. Fanttilainen sai kohtauksen, menetti kehonhallinnan ja kaatui maahan. Seurasi jonkunlainen epilepsiakohtaus, jota hätäiset tieteilijähenkilöt päätti lievittää tuikkaamalla 2800 milligrammaa promatsiiniä. Kohtaus helpotti vähän, muttei loppunut, joten nyt vielä vähän hätäisemmät tieteilijähenkilöt tuikkas perään vielä barbituraatteja ja norsu kuoli tukehtumalla, kun kaulan lihakset oli turvonneet kiinni. Lehdistö riemastui ja kirjoiteltiin helvetin isoja juttuja siitä, miten LSD TAPPOI NORSUN!

-Myöhemmin koe tehtiin uudestaan vähän järjellisemmällä määrällä LSDtä, ja norsut vaan huojui ja koitti peittää itsensä heinillä, mutta eihän se enää ketään kiinnostanut.

- Perhosilla on pari settiä silmiä, joissa on helvetisti linssejä, ja silti ne näkee vaan muutamia värejä. Sirkkaäyriäisellä taas on kaksi silmää, mutta ne näkee jopa 12 eri pääväriä ja kolmen eri tyypin polarisoitunutta valoa. Ihmiset näkee kolmea pääväriä.

-  Sen lisäksi, että kissat on mulkkuja, niiden peniksessä on piikkejä, joiden tehtävä on stimuloida naaraan ovulaatiota, sekä kaapia kilpailevien koiraiden spermaa ulos.

-  Mustekalan aivot on levittäytyneet vähän joka puolelle kehoa.

-  Vaikka mielikuvat voivat olla toisenlaisia muutamien lajien perusteella, suurin osa hyönteisistä elää elämänsä erakkona.


Tekijänoikeusrikossyistä en ole käyttänyt muiden kontribuutioita kyseiseen topikkiin.

Nimimerkki: Kannatti lukea koko ysäri Eläinmaailmaa. LSD-juttu ei tosin ollut siellä, eikä ihan noin montaa faktaa eläinten peniksistä.

Tänään on katseltu Vice-dokkareita. Nyt katselen niitä vähän lisää.

Death of the American Hobo

My heart is a hobo. Tässä kuljettiin junilla ja vuokrapakuautolla hobo konventioon, jonka huomattiin lopulta olevan markkinamyllyksi lyöty perhetapahtuma. Siltikin maisemat saa meikäläisen sydämen taas itkemään tien päälle, ihan minne tahansa mikä on poissa. En tiedä, onko osansa tässä jollakin mustalaisverellä menneisyydestä, vaiko sillä, että varhaislapsuuteni istuin Chevyn etupenkillä kuuntelemassa diesel-moottorin hytinää, mutta olen koko ikäni rakastanut tien päällä olemista. Äiti on kirjoittanut siihen vauvoille aloitettavaan kirjaan muistaakseni niin, että puolitoistavuotiaana olen ensimmäisen kerran ollut yksin mummolassa yötä. Joistakin tuollaisista kai on rakentunut se olennainen osa minun persoonaani, joka saa tässä nykyisessä ajassa parhaiten täyttymyksensä juuri soittohommien tuomien loputtomien autossa istumiseen kulutettujen tuntien muodossa. Siinä ei ole edes mitään romantisoitua, eihän siellä autossa konkreettisesti tapahdu yhtään mitään. Siellä vain keskustellaan, nähdään tietä, ollaan olemassa. Ollaan poissa ja jossain ihan muualla, joudutaan tilanteisiin, joita ei odotettu ja joihin ei osattu varautua... Ja silloin vasta minun aivoni tuottavat sellaiset määrät endorfiineja, joita muut kai saavat Salattuja Elämiä pällistellessään.

Cult Leader Thinks He's Jesus

New age-yhteisö Siperiassa. Meikäläisen mielestä tämä näyttäytyi melko pitkälle hihhuleiden happivajariretriittinä, mutta mikäpä minä olen tuomitsemaan. Eläkööt siellä, jos on hyvä niin.

Kings of Cannabis

Yksi hauskimpia puolia maailmassa on mielestäni se, miten hipit ovat valittamassa geenimanipulaatiosta ruoassa, mutta ilmeet voisi olla vähän toisia, jos heille myytäisiin täysin luonnollisia thc-pitoisuuksia sisältävää budia. Mutta siitäkin huolimatta ymmärrän sen, että tuollainen on varmasti ihan hauskaa puuhastelua, risteyttäminen, jalostaminen, kasvattaminen, kaikki mielestäni verrattavissa vaikkapa intohimoiseen ruoanlaittoon: nähdään, miten tutuista ainesosista voidaan rakentaa jotakin uutta. Samalla uskon sen liittyvän vahvasti myös ihmisen tarpeeseen kehittyä, siihen entropian kasvuun, joka tulee kaiken tekemisen myötä. Kun osaat piirtää tikku-ukkoja, alat piirtää yksityiskohtia, vähän kerrallaan sovellat ja haastat itseäsi enemmän oppiaksesi lisää ja kehittyäksesi. Liikut yksinkertaisesta monimutkaiseen, järjestyksestä kaaokseen. Tästä taas tuli mieleeni Michael Pollanin Ted-talk, jossa hän osoitti, miten kasvin näkökulmasta tarkasteltuna ihminen on hyödyllinen väline leviämisessä ja kilpailijoiden hävittämisessä. Me luulemme olevamme pääasiallisesti kontrollissa, kun kasvatamme kasveja, mutta niin luulee mehiläinenkin olevansa puikoissa pölyttäessään niitä. Tietyllä tapaa me olemme täällä vain palvelemassa tiettyjen kasvien leviämistä ja kehitystä, ja ne ohjailevat meitä biokemiallisilla aseillaan; mauilla, hajuilla ja väreillä.

Ananaspää hyökkää!

Tämäkin aamu on ehkä vähemmän yllättäen kulunut Scott Kellyä luukuttaessa. Ja äiti hiljaa, jos herää yhdeltä, niin kello 16 on vielä aamun puolella. Nämä pari tuntia olen koittanut vähän tyhjennellä tätä tietokonettani, kun se on ollut eilisillasta asti niin juntturassa, ettei nettisivujen uuden taustakuvan tekemisestä tullut yhtään mitään. Sain sen jo melkein valmiiksi, ja nyt pitää sitten alottaa alusta, kun kone on pitänyt sammuttaa pari kertaa, että saa sen edes päälle ilman ihmeempiä kikkailuja. Nyt jyllää eheytykset ja tiedostojen siirrot täysillä, että saa asiat pelastettua, mikäli tämä päättää kosahtaa. Johan tässä on liian kauan kaikki toiminutkin taas.

Eilen sain toteutettua pitkäaikaisen unelmani, kun kävimme illasta migreenin ohennuttua kaupassa ja teimme tortilloja. Tortillat eivät siis olleet pitkäaikainen unelmani, vaan hetken mielijohde. Varsinainen unelma oli ostaa tuoreananas ja ottaa sen kanssa kaverikuva. Hetki oli niin tyhjentävä, että veti ihan hartaaksi.

Kissatkin alkaa pikkuhiljaa asettua, nyt voidaan jo nukkua samalla sohvalla ja syödä samassa huoneessa ilman isompia sähinöitä. Tietysti käpälät heiluu, jos eksyvät liian lähelle toisiaan, mutta ei ole enää yhtä Lähi-Itämainen tunnelma, kuin tuossa alkuviikosta. Kaikki tuntuu olevan suht okei ja inhimmillisesti ihan hyvin. Kiertueauto tosin kosahti eilen, mutta löydettiin kai nyt sitten uusi, vähän kalliimpi vaihtoehto tilalle. Ei vaan ole paljon valinnanvaraa enää, eikä juuri uskoa tulevaan, jos tullaan hengissä tältä rundilta takaisin, niin se alkaa olla jo ihme. Keikkapäivätkin muuttui hieman, Ostrava jäi pois, tilalle tuli Berliini, ja loppuun tuli vielä yksi Puolan keikka. Nyt ne on kai lukossa ja näyttääpi tältä:

20.3 Gdansk, Klub Metro POL
21.3 Poznan, Underground Rock Bar POL
22.3 Krakow, Grodzka 42 POL
25.3 Budapest, Showbarlang HUN
26.3 Wien, Das Bach AUT
27.3 Prague, Exit Chmelnice CZE
28.3 Berlin, Orwo Haus GER
29.3 Slupsk, Motor Rock Pub POL

Tein aiheesta hieman käppäisen, mutta asiansa ajavan julisteenkin.

 

"Here and now, boys, here and now!"

Eilinen Scott Kellyn ja Tien Himaa keikka oli jotain melko hienoa ja merkittävää. Youtubetasoisia livejä katsellessani olen miettinyt, miten se Landisin kitarointi toimii noin lujalla siinä kaiken päällä, kun levyllä se on miksattu melko alas, mutta lavan edessä seistessään tajusi, että tässä on kaikki kohdallaan. Lähes tulkoon akustista musiikkia vähän Neurosiksen kaltaisella äänivallilla, musiikki tuntui joka puolella. Se oli hienoa. Ostin Spirit Bound Fleshin ja uuden hupparinkin, kun tuo Neurosis-huppari alkaa olla niin helvetin kulahtanut, ettei se kauaa enää aja hupparinkaan asiaa. En minä silti ole sitä pois heittämässä. Sekin saa lahota päältä, ennen kuin käyttö loppuu. Hieman yllättäen itselleni pari The Wakelta tullutta biisiä nostivat karvoja pystyyn vielä enemmän, kuin uudet biisit. Se tosin johtuu luultavasti siitä, että kuuntelin sitä levyä paljon, kun pappa kuoli. Oli melko hienoa nähdä ihan lihoissa ja verissä se mies, joka on tehnyt niin paljon siitä musiikista, joka on oikeasti auttanut minua löytämään oman paikkani omassa nahassani. Se ei ole mikään pieni juttu. Heti, kun hän puikahti kiireellisenä verhon takaa, hyppäsin kättelemään ja kiittämään keikasta. Sillä hetkellä tajusin itse seisseeni tässä tilanteessa niin monesti, että tiesin, että on ihan sama mitä sanon, hänellä on kiire ja hän on kohtelias siitä huolimatta. En kuitenkaan voi sanoa juuri mitään siitä kaikesta, mitä minulla on mielessä, joten pitää valita yksi lause. Se oli "You have probably helped me get over more deaths than anyone else ever." Siihen hän sentään hymyili ja vastasi "Isn't that the purpose of music anyway?"

Tämän päivää olen sitten pyörinyt migreenissä, kuunnellut kaikkia noita soololevyjä ja yrittänyt piirrellä, mistään ei vain tunnu tulevan oikein mitään. Ei oikein voi keskittyä, kun ei näe vasemmalla puolella mitään. Nyt sitten katsellaan ja kuunnellaan Joseph Campbellin Power of Mythia taas. Olen sanonut tämän ennenkin, mutta sanon tämän taas: kaiken maailman uskonnon opetuksen tulisi sisältää tämä sarja. Se kuuluisi jokaisen ihmisolennon yleissivistykseen, katsottavaksi useita kertoja elämän aikana, jotta voimme käsittää, miten oma persoonallisuutemme ja fokuksemme muuttuu elämän myötä, mitkä asiat tässä ihmiskunnan suuressa henkisessä seinäryijyssä kiinnittävät huomiomme missäkin elämänvaiheessa. Ja siksikin, jotta voisimme joskus olla luomassa omaa osaamme tässä kaikessa, ymmärtää oman vastuumme ja tajuta elämän monisyiset merkitykset, jotka eivät aina astioita tiskatessa tunnu välittyvän. Silti, juuri kaikkein rutiininomaisimmat tekemiset, aamukuset ja tiskit, ovat niitä meditatiivisimpia. Huxleyn Islandissa oli lintuja, jotka on opetettu hokemaan saaren asukkaille kahta asiaa: "Huomio!" ja "Tässä ja nyt!", jotta satunnaisesti sen kuulevat ihmiset ymmärtäisivät keskittyä täydellisesti juuri siihen, mitä kulloinkin ovat tekemässä, olla todella läsnä ja olemassa, sen sijaan, että odottaisivat vain jotain epämääräistä tulevaa taivasta.

Tässä Campbellkin sanoo hyvin, että ei ikuisuus ei ole mikään tulevaisuudessa odottava asia, koska se olisi aikaan sidottu. Ikuisuudella ei ole mitään tekemistä ajan kanssa, se ei ole tulossa sen paremmin, kuin menossakaan, se on vain ja ainoastaan tässä ja nyt. Meidän ajan kokemuksemme vain harhauttaa meitä helposti ajattelemaan kaikkea tästä omasta viisiulotteisesta viitekehyksestämme. Siksipä juuri tärkeintä on keskittyä aina siihen, mitä on tekemässä, eikä haikailla tulevaan. Tässä ja nyt eläminen ei silti tarkoita päätöntä koheltamista, vaan minun mielestäni se tarkoittaa juuri sitä, että kaikki mennyt huomioiden tehdään päätös, jonka uskotaan olevan tulevan kannalta paras. Mielellään mahdollisimman monille. Se tässä ja nyt ilmenee sitten lähinnä siitä, että luultavasti teemme aivan paskoja päätöksiä, koska emme tiedä tilanteesta tarpeeksi, ja myöhemmin tietoomme tulevat asiat näyttävät meille miten huonosti olemme osanneet ottaa eri tekijöitä huomioon, mutta niidenkin tarkoitus on vain olla lisää sitä mennyttä, jonka pohjalta tulevaisuutta tässä hetkessä tehdään. Simple as that.

The Blastafarian Brotherhood.

Tässä on nyt se melko kattava haastattelu, joka tehtiin Spite The Mainstreamille. En oikein tiedä mikä on kopiointi ja linkkauspolitiikka, mielelläni laittaisin senkin tänne, kun en aina luota muiden sivustojen kykyihin säilyttää informaatiota, olkoonkin kyse Facebookista, josta mikään ei pääse pakoon. Internetin musta aukko. Mietin vahvasti blastafari-kirkon perustamista, joku kiva lahko jossain keskellä aavikkoa voisi olla aika siisti homma, kaikki voisi sitten huipentua kivasti joukkoitsemurhapolttoon. Päivät siellä kuunneltaisiin ja soitettaisiin grindiä ja ihmiset saisivat tehdä mitä tykkää, kunhan se ei rajoittaisi muiden vapautta tehdä mitä tykkää. Iltanuotiollakin piirissä hakattaisiin bongorumpuloilla blastbeattia ja kirottaisiin systeemiä. Such awesome.

Kävin tänään mattimyöhäisenä ostamassa liput Scott Kellyn keikalle, Stockmann oli kyllä niin psykoottisen kuvottava rakennelma, että aloin toivoa, että kiakkovieraat olisivat onnistuneet jotenkin mystisesti pudottamaan sen lätkämailoilla maan tasalle. En tietysti ollut riittävän älykäs käsittääkseni, että sama bussi olisi kulkenut ihan Klubin viereen, ja olisin voinut ostaa liput kai yhtä hyvin sieltäkin, mikäli siellä joku lipunmyyntipiste on. Nyt kävi näin. Tyhmyydestä sakotetaan, ja niin edes päin. Nyt sitten on vain pärjättävä näillä eväillä, mitä minulle on syntymässä annettu ja joita olen sen jälkeen huolellisesti hionut.

Löysin kirjaston poistoista pienen Heart of a Buddha-kirjan, joka on täynnä pieniä viisauksia. Eli siis melko täydellinen inspiraation lähden grindimittaisten biisien kirjoittamiseen. Lisäksi tuollainen kampe on kumminkin tekijänoikeusvapaata, joten voisihan sieltä jotain toimivaa napata ihan sellaisenaankin johonkin biisiin. Mutta ennen kaikkea tuossa on merkillistä se, että löysin sen juuri, kun olin katsonut Areenasta dokumentin synkronisiteetista, ja en voinut olla ajattelematta, että tämä nyt jollakin tavalla määrittää jotakin tulevaa tekoa, luultavasti Cut To Fitin seuraavaa levyä, tavalla jota en vielä ymmärrä. Vaikka en täysin tiedäkään, mitä ajatella synkronisiteetistä itsestään, käytännössähän se on vain kvanttifysiikan sovellutus ihmisten sosiaaliseen todellisuuteen, eikä välttämättä sinänsä kauhean väärässä, mutta uskon että monessa kohtaa sen vaikutus on lähinnä psykologinen; ihminen uskoo tai toivoo jotain tapahtuvaksi ja ajautuu kohti sitä ratkaisua, tulkiten satunnaisuuksia omasta vinkkelistään otollisesti juuri tähän ilmiöön sopiviksi. Tätä vaikutelmaa lisäsi vielä loppuhuipennukseksi jätetty kameramiehen ihastustarina, joka vaikutti minusta melko hataralta ja epämääräiseltä. Nyt pitää kuitenkin alkaa taas pohtia päivän ruokapuolta, tällaisten aivoitusten sijaan.

YADista ja vähän huumeista muutenkin.

Ylen Kannabisilta herätti taas aika monia tuntemuksia, mutta taidan olla sanonut kaiken oleellisen aiheesta, sivusta hakemalla sitäkin soopaa löytyy varmaan tuhannen tekstin verran, mikäli sitä ei muuten löydä. Ja jos haku toimii. Tai sitten voi kysyä, ja voidaan keskustella tässä, molempi parempi. Väittäisin kuitenkin, että olen elämäni aikana nähnyt tästä kolikosta melko monta puolta. Suvustani ja lähipiiristäni ja läheisistäni löytyy todella paljon käyttäjiä, joilla on monenlaisia elämäntilanteita, työttömiä, työssäkäyviä, perheellisiä, yksinäisiä, terveitä, sairaita, joskus ehkä kasvattaneitakin, kaikkea löytyy. Lisäksi olen lyhyen työurani aikana kohdannut monenlaisia nuoria, huumevalistajia, opettajia, sosiaalityöntekijöitä ja -asiakkaita. En tiedä kaikkea, niin kuin en mistään muustakaan, mutta olen haarukoinut melko paljon informaatiota erilaisten ihmisten kokemuksista, vaikutuksista, keskusteluista ja muusta kanssakäymisestä, monet kaverit ovatkin naureskelleet, että voisin helposti kirjoittaa aiheesta jonkun väitöskirjan, jos pääsen yliopistoon asti. Ehkä niin, mutta ei se itselle ole mikään tavoite, kun nämä asiat ovat kiinnostaneet lähinnä samasta syystä, kuin ihmisyyden oikut muutenkin.

Itselleni mielenkiintoisinta antia tässä oli ehkä YADin työntekijät. Niitä nimittäin tuntuu olevan todella moneen junaan. Ensimmäinen kohtaamiseni kyseisen järjestön työntekijöiden kanssa oli Lahden kaupungin nuorisotyöntekijöiden koulutuspäivässä, jossa olin kertomassa omasta päihteettömästä elämäntavastani. En muista, kirjoitinko jo silloin, siitä saattaa olla jonkinlainen merkintä olemassa.  Minun jälkeeni puhumaan kuitenkin tuli YADin työntekijä, joka esitti järjestön toimintaa ja sai sen vaikuttamaan joltakin 50-luvulta revityltä kauhukampanjalta. Olin hieman ihmeissäni siitä, että vielä tällä vuosituhannella koitetaan pelotella nuoria ruotuun, kun kuka tahansa voi tarkastaa tiedon alkuperän ja oikeellisuuden älypuhelimellaan kymmenessä sekunnissa.  Siitä  syystä asetin päässäni YADin kategoriaan "streittarikeuhkoajat", johon moni varmasti elämänsä aikana minutkin on nakittanut, vaikkakaan en koe asiaa niin. Olen melko intensiivinen ihminen, ja olisin sitä, vaikka olisin kannabiksen käyttäjä. Olisin sitten vain kilipäinen pajapää, sen kilipäisen streittarin sijaan. Siksi en tavallisesti tykkää lähteä puhumaan suoranaisesti streittariudesta, kun se tuo mukanaa mielikuvia kaikenlaisesta suvaitsemattomuudesta ja joukkomentaliteetista, joita minä puolestani vierastan jo lähtökohtaisesti. Elämä tuo eteen erilaisia hommia, ja jokainen kohtaa ne omalla tavallaan, jokainen saa tehdä omalle itselleen mitä tahtoo, mutta sitä saa myös ajatella useammin kuin kerran.  On aina tervettä kyseenalaistaa omaa toimintaansa ja kohdata muitakin näkökulmia. Siksi en varsinaisesti koe, että minusta olisi saarnaamaan kenellekään, vähiten ihmisille, joilla on enemmän tai rankempia elämän kokemuksia, kuin minulla. Keskustella toki voin kenen kanssa hyvänsä.

Kohtasin YADin seuraavan kerran oikeastaan vasta tultuani Walesista, kai joskus viime kevään tienoilla. En muista missä tapahtumassa heillä oli kojunsa, mutta toiminta tuntui muuttuneen huomattavan paljon melko lyhyessä ajassa. Pelottelun tilalle oli tullut valistusta, "mitä tehdä jos..."-henkisiä lappuja, joiden tehtävä oli kiihkotta ja objektiivisesti jakaa informaatiota, sen sijaan, että pyrittäisiin aiheuttamaan ylimääräistä kuumotusta ja paniikkikohtauksia. Tällaiseen huumevalistustyöhön törmäsin Briteissäkin, ja ajattelin, että tätä Suomessa tarvittaisiin paljon enemmän. Ylen illassa nähtiin sitten vähän kumpaakin laitaa. Paremmassa virassa oleva Rosita vaikutti tasaisemmalta näistä kahdesta, juuri sellaiselta tyypiltä, jonka kohtasin jälkimmäisellä kerralla. Uskon, että provosoivan nimensä vuoksi järjestö houkuttelee myös melko paljon tämän Eetun kaltaisia tyyppejä, jotka ehkä vähän turhankin innokkaasti lähtevät omien täysin parantumattomien haavojensa päälle hakemaan laastaria tällaisesta työstä.  Hän puhui kuitenkin siitä, että mukana oli myös viinan ja lääkkeiden sekakäyttöä. Siinä vaiheessa ollaan jo ohitettu kannabiskeskustelu. Olen nähnyt ihmisiä monien huumeiden vaikutuksen alaisena, ja antisosiaalisimmat niistä ovat kokaiini, sekä erilaiset viina-lääkeyhdistelmät. Kokaiini siksi, että jokainen uskoo olevansa jossain keskellä GTA Vice Cityä, ja viina-lääkekombot siksi, että ne tekevät ihmisistä arvaamattomia, äkkipikaisia ja potentiaalisesti väkivaltaisia. Ei tietystikään kaikki, koska huumeiden kanssa pelaaminen on aina aivokemiabingoa, joillekin tietyt hommat napsahtavat, kaikille eivät. Klassisimpana esimerkkinä se miten amfetamiini, joka tavallisesti aktivoi ihmiset ärsyttävyyden partaalle, sedatoi keskittymishäiriöisen ihmisen melkolailla kannabiksen "normaalivaikutuksen" tavoin. Ottaessaan kuitenkin esiin lääkkeiden ja viinan sekakäytön, tämä ihminen siirtyi jo pois kannabiskeskustelusta, sillä ne nyt voivat tehdä ihmisissä mitä arvaamattomimpia temppuja. Yhtään kyseessä olevan ihmisen psykoosia vähättelemättä, varmasti ollut raskas prosessi käydä läpi.

En tiedä, mihin tämä pointti katosi. Ainiin, se oli se, että valtavan isot pisteet YADille melko isosta suunnan muutoksesta toiminnassa. Ehkä tätä linjaa voisi vielä yhtenäistää niin, että se olisi perillä myös niiden innokkaampien osapuolten toiminnassa, että vaikka järjestön nimessä onkin sana VASTAAN, niin tarkoitus olisi kuitenkin auttaa ihmisiä, ei taistella heitä vastaan.

Saan aika usein (lähes päivittäin) kuitenkin keskustella omasta valinnastani ja elämäntavoistani, sekä siitä miten ne sitten suhteutuvat päihteitä ja huumeita käyttävien ihmisten maailmankatsomuksiin. No, välillä vähän niin ja näin. On päiviä, milloin ihmiset oivaltavat, etten minä ole heitä vastaan, tai edes heidän tottumuksiaan vastaan, jos sanon että välillä selvä hetki voisi olla paikallaan. Tarkoitan sellaisilla puheilla lähinnä sitä, että jos tiedossa on jokin sellainen prosessi, joka vaatii keskittymistä, niin kannattaa skarpata sen aikaa. Sen jälkeen voi sitten taas ottaa miten päin rennosti vain tahtoo, mutta jos tekee jotakin työtä, jää siitä luultavasti paremmalle mielelle, jos on itse jälkeen tyytyväinen. Jos jättää jälkeensä juosten kustuja ja puolinaisesti tehtyjä projekteja, alkaa se pilven polttaminenkin pitemmän päälle vain ahdistaa, kun tuntuu että sen takia on jäänyt jotain kesken tai tekemättä. Silloin ei ainakaan voisi syyttää sitä siitä, jos jokin asia on keskeytynyt, jos se ei ole ollut mukana vaikuttamassa siihen. Lisäksi tauon aikana toleranssikin putoaa, jolloin käytön ei tarvitse olla niin eksessiivistä, ettei välttämättä tule tehtyä sitten kauheasti muuta. Tällaisten asioiden sanominen, vaikka kuinka hienovaraisesti yrittäisit asian tuoda esiin, katsotaan melko nopeasti saarnaamisena ja "et sä mistään mitään tiijä" tulee nopeasti vastaan. Ei minulla huumeista omakohtaista kokemusta olekaan. Siksi katsonkin, että olen myös pätevä osapuoli keskustelemaan huumeistä, koska ei ole oma lehmä ojassa siinä asiassa.  Psykologiasta minulla sen sijaan on jonkinlainen perushaju, sisältäen myös tuon kognitiivisen ja neurologisen puolen huumeiden toiminnasta ja vaikutuksesta. Ja se mitä en tiedä, voidaan opiskella yhdessä.

Parempina aikoina ihmiset taas jaksavat keskustella asioistaan ja elämäntilanteistaan ja uskaltautuvat jopa kysymään ulkopuolista näkökulmaa omaan tilanteeseensa, mihin suhtaudun kiitollisena, vakavasti ja kunnioituksella. Se on kuitenkin aina melko iso luottamuksen osoitus, että ylipäätään avaa suunsa ja kertoo omasta elämästään tuollaisiakin stigmatisoivia puolia, joita ei ehkä ihan jokaiselle kuitenkaan pureta. Siksi se ei minullekaan ole mikään leikin asia, ja olen sitä kautta oppinut tämänkin alan työetiikan ja vaitiolovelvollisuuden jo luonnostaan, ennen kuin hakeuduin alalle. Silti, nuorisotaloilla tehtävään huumevalistukseen minun oli melko vaikea sitoutua, minun oli vaikea ottaa sitä edes tosissani. Se oli niin monta vuosikymmentä jäljessä, että hävetti.  Kaikki elämänkoulun reputtaneet sankarit voisi heivailla mäkeen, ja ottaa tilalle oikeita ihmisiä, jotka osaisivat kertoa kiihkottomasti oikeista kokemuksista, ilman mitään uskottavuuden hakemisia tai bemarien esittelyjä.  Nuoret eivät ole mitään ääliöitä, heidän kanssaan voi puhua vaikkapa juuri sosiaalisesta leimaantumisesta, huumeiden pitkäaikaiskäytön vaikutuksista ja siitä, mitä niillä alunperinkin aletaan lääkitä tai paikata, mikäli niin on. Olisi ihan paskapuhetta sanoa, etteivät huumeet toimisi. Ei niitä silloin kukaan käyttäisi. Ne eivät vain välttämättä toimi kauhean kauaa, ja muodostavat sitten lähinnä tapoja ja toimintamalleja, joista on melko vaikea opiskella tietään ulos. Lisäksi niiden aiheuttamilla sosiaalisille seurauksilla on huomattavan paljon syrjäyttävämpi vaikutus, kuin välttämättä huumeilla itsellään. Nyt menen syömään, jotta kerkeän hoitaa senkin homman alta ennen treenejä, nämä huumehouruamiset aina lähtevät vähän lapasesta.

Välimallin päivä.

Tämän päivän suurimmat saavutukset taitavat olla siinä, että sain yhden puuttuvan biisin sanoihin aika hyvän lähdön tuossa busseissa istuessani, niissä kirjoittaminen on ihan mukavaa puuhaa niin kauan, kuin kukaan ei istu vieressä, mutta sitten kun joku tulee siihen pönöttämään ja häiritsemään meikän puoliääneen ajattelua ("yooouuu maaake mee sooo fucking sick!", hän mumisi itsekseen saaden vieressään istuneen tädin vankkumattoman huomion osakseen.), on parempi vain laittaa vihkot ja kynät piiloon ja katsella apaattisena ulos ikkunasta. Lisäksi liikkuvan bussin haittapuolia ovat tärinä ja melko epäselvä jälki.

Tunnen oloni sen verran väsähtäneeksi, että tästä taitaa väkisinkin tulla sellainen kissojen kanssa chillailuilta. Täytyy sanoa, etten ole aikoihin ollut niin onnessani nähdessäni kissan paskaa ja kusta, kuin tänään töistä tullessa. Ajattelin jo, että ne on vetäneet joko jonkun lakon tai keksineet loistavan kusipiilon, jota etsin ympäri asuntoa vainoharhaisena nenä lattiassa, mutta olivat ne molemmat osanneet tehdä tarpeensa tuohon laatikkoon, jossa "männyn tuoksuinen" (siinä on mielestäni kyllä mennyt joko kemistillä tai markkinamiehellä mänty ja sitruuna melko pahasti sekaisin) hiekka heitä raikkaana, virvoittavana ja helpoittavana heitä odotti. Tiedän kirjoittaneeni helpottavan ylimääräisellä i:llä, tavoittelin vanhatestamentillista ilmaisua.

Mietin sitäkin, että voisin maalailla taulun ehkä tässä joku päivä. Ehkä jo tänään, jos tylsyys hyppii eksponentiaalisiin määriin, mutta jos dokumenttejä ja tummaa suklaata riittää, taidan keskittyä ihan vaan oleilemaan. Eilen katsoin jonkun hölmön pätkän, jossa hobitti juoksenteli metsässä tökkimässä hämähäkkejä kepillä, ja sitten päivitteli miten täpärällä oli, kun se siitä innostui hyppäämään. Miksi se oli metsässä? Siksi, että se halusi työntää kätensä vaeltajamuurahaisten keskelle. Vitun ääliö. Dokumentaarinen arvo tuossa pätkässä oli hyvin pieni, ja koko homma tuntui vain sellaiselta pelkokertoimen ja ekstremeduudsonin ääliömäiseltä ristisiitokselta, odotin innoissani jotain avaraluonto-henkistä HD-fiilistelyä vaeltajamuurahaisista. Myös Voodoo-talousdokkarissa tuntui olevan vähän turhan paljon täytettä ja turhaa höttöä, pointti voodoon osuudesta dokumentin nimeen tuli kai selväksi jo alkumetreillä, ja sitten sitä kannateltiin vain sellaisella hataralla väli-irvistelyllä... kakskauttaviis-kamaa.

Taidan mennä nukkumaan tämän nihkeilytilan pois. On tässä kyllä paljon hyvääkin. Olen nyt pällistellyt A Bit Of Fry & Laurieta, ja kyllähän noiden kahden miehen verbaalinen tykittely on sitä tasoa, ettei voi olla nauttimatta siitä! Se ei ole haahaa-hauska, se on vaan niin helvetin näppärää, ettei voi oikein olla nauramattakaan, mutta enemmän jotenkin puhtaasta ilosta sen puolesta, että jätkät on keksineet jotain noinkin näppärää. Nyt menen tuohon sohvalle ja nappaan kaikki liian lähelle eksyvät kissat kainaloon.

Karvaista perheenlisäystä ja idealistista mesoamista (ja siitä kiittelyä)

Tänään heräsin siihen informaatioon, että meille tulee Terhinkin entinen kissa nyt ainakin joksikin aikaa. Sille varattiin pikaleikkaus, naureskeltiin että varmaan aika vittumainen herätä vieraasta paikasta ilman palleja, kuulostaa todella pieleen menneeltä Viron reissulta. Saa nyt sitten nähdä, kuinka sulavasti nuo kaikki sopeutuvat olemiseensa, noille meikäläisen ronteille tekee ainakin ihan hyvää välistä opetella olemaan muiden eläinten kanssa. Isompi varmasti tottuu nopeammin, toivon vain ettei pikkuinen vedä jotain supermulkkuvaihdetta silmään. Katsotaan miten menee. Jänskättää. Omat kissat kuitenkin rauhoittuivat melko nopeasti, molemmat nukkuvat sohvan alla, vielä vähän peloissaan. Mölli tuli kuitenkin jo taas meikäläisen kanssa miksailemaan uusia Cut To Fitin biisejä, ihan kuin ennen vanhaan.

Duunailin myös tällaisen, eilisistä lämmittelybiiseistä. Soitettiin Incinerate Illuminati, Palavaa Paskaa, Noidankehä ja Silvottu Totuus, sekä Addicted To War.


Varmaan viimeiset treenit meikäläisen kanssa ennen keikkaa, ja itselleni tämän vuoden toiset Cut To Fit-treenit, siihen nähden lähti aika hyvin, vaikka alkaahan tuo touhu olla itsellä jo selkäytimessä. Vittu, että on hyödyllinen taito. Paljonhan työkkärissä on tarjolla hommia huutajalle? Millaisia hommia asiansa osaava huutaja voi hoitaa? Esimies-tehtäviä? Ehkä, mutta asiansa osaavan esimiehen ei tarvitse huutaa.

Punk In Finlandilla Kurkkiva Simo kuuntelee piffiläisten bändejä ikuisuusprojektinaan, tänään oli meidän vuoro. Hänen luvallaan liitän analyysin tähän:

"Cut To Fit -niminen trio Suomesta soittaa ilmeisesti hobo death swag grindcorea, tai jotain semmoista niiden bandcamp sivuilla lukee. Elikkäs kova on vauhti ja meininki tässä. Idealistisen eetoksensa tähden nostan bändille hattua jo ennen ensimmäisen biisin loppumista, sillä onhan musiikkiteollisuus nyt suurimmalta osalta aivan perseestä. Ja kun soittaa jonkinlaista äärimusiikkia jolla ei kaupallisen menestyksen pelkoa ole (itsekin soitan) niin sehän on vielä aivan luonnollistakin rynkyttää menemään valtavirtaa vastaan

Asiaan. Cut Fitiltä kuunteluun uusin tuotos, näppärästi nimetty The Doors Of Deception jota ei manifestista huolimatta voi ladata omalle koneelle bandcampista ainakaan, hemmetti sentään jätkät /
No striimaaminen onnistuu kuitenkin joten näillä mennään. Kappaleista suurin osa on englannin kielisiä ja osa suomea. Yhtyeen kotisivuilta löytyy sanoitukset mikä on ihan kiva juttu jos haluaa tietää mistä keuhkotaan. Joudun häpeäkseni tämänkin bändin kohdalla vetämään esiin jo käytetyn "en ole asiantuntia mutta voin vilkaista" kortin Onneksi tämä projektini on täysin subjektiivinen ja pidätän oikeuden kaikkeen sössötykseen tai jotain

Yksittäisiä biisejä ei ole mieltä sen kummemmin lähteä puimaan ellei sitten tunnu siltä, kappaleiden pituudet vaihtelevat kuudesta sekunnista noin kahteen ja puoleen minuuttiin. Liian pitkästä levystä ei siis onneksi ole kysymys vaikka kappaleita löytyy 18 joten kyllähän tämän kuuntelee läpi helposti muutaman kerran.

Turpaan tulee heti intromaisen ekan biisin Cleanse lopussa ja yhtään ei nössöillä missään vaiheessa. Laulajalla on homma hienosti hanskassa, kaverilta lähtee niin korkea kirkuminen, rääkyminen kuin matalammat murinatkin oikein mallikkaasti. Levyn saundit ovat omaan korvaani helvetin hyvät eikä tämä trio kuulosta yhtään vajaalta. Soundien kanssa on tehty mukavia jippoja siellä täällä ja kuulijan mielenkiinto pysyy yllä. Pidän hieman tavallista rupisemmasta/käppäisemmästä kitara ja/tai basso säröstä kovasti! Dynamiikkaakin löytyy mielestäni elikkäs hommaa ei ole ahdettu liian täyteen ja kompuroitu liian lyttyyn. Välillä runnotaan hitaammin ja välillä sitten taas ns. täysiä, levy ei siis haiskahda tylsältä tässäkään suhteessa.

Lampaat susien vaatteissa herättää huomioni ja loppuu ja seuraava biisi alkaa jollain hämmentävällä kuulutuksella Ignorance is Strenght möyryttää keskitemmolla oikein mukavasti menemään. Herätkää on taas suomenkielistä kamaa vaikka en lauluista mitään selvää saakaan.

Viimeinen kappale päättyy yhtyeen isoisoisän lauleluun ja mukana on muitakin ääni palasia, ainakin South Parkista joku klippi alussa. Mielestäni ihan mukavia ratkaisuja nämä, kertoo siitä että vaikka tosissaan soitetaan niin ei oteta itseään liian vakavasti.

Juuh mitäs vittua tässä muuta lätisemään, Cut To Fitin Doors Of Deception on lajissaan oikein mallikasta tykittelyä kovalla aatteellisella asenteella. Sormea siis heristellään ja osoitellaan sanoituksissa mutta ei alleviivata liikoja. Soitto ja saundit on helvetin tiukat. Tekee mieli nähdä livenä tämä porukka.


Pistänpä vielä kuunteluun Fire Worksin koska sitä toivottiin. Tämä onkin ihan eri pala piirasta elikkäs bändin omien sanojen mukaan

Quote:

Fully improvised, lo-fi sludge experiment we recorded after Babylon Burns.

Jännittävää

Tosiaankin, tempo on hitaampi ja äänitys sekä "tuotanto" paljon rujompaa ja riekaleisempaa. En ala tätä foobarillani EQ:ttelemaan kuitenkaan koska kyseessä on lo-fi ja improilu (tosin lyriikkaa on sen verran että en ihan usko että kaikki on livenä äänitystilanteessa mouhottu nauhalle tuossa muodossaan ) ja näillä mennään. Niin ja siis striiminähän tätä kuuntelen että unohtakaa toi foobar juttu
Mukavaa/korvia raastavaa rynkytystä ja runnomistahan tämä on mutta en ehkä riipivien saundien takia tätä kovin moniin tilanteisiin laittaisi soimaan. Livenä voisi kyllä olla mielenkiintoista nähdä tällaista sludgen murjomistakin Cut To Fitiltä

Kiitos Cut To Fit "

 

Enpä muuten tiennyt, että Punk In Finlandin hymiöt siirtyvät noin sujuvasti bloggeriinkin. = )