Jiri höyläsi
linnunpönttöä tyhjässä puukäsityöluokassa. Kaikki muut olivat jo lähteneet,
mutta hän ei välittänyt. Vaikka kaikki hänen ikätoverinsa lähtivät heti kellon soitua
pelailemaan pelejään ja katsomaan hassuja kissavideoita internetiin, Jiri
vietti iltapäivänsä mieluummin itsekseen jotain pientä näperrellen. Hän oli
näyttänyt opettajalle olevansa hyvä ja vastuullinen koneiden käyttäjä, ja oli
saanut luvan jäädä koulun jälkeen tekemään omiaan. Hän nautti hiljaisuudesta ja
rauhasta, sälekaihdinten välistä siivilöityvästä iltapäivän auringosta. Hän nautti puun tuoksusta, tasaisesta äänestä
jonka laudan pinta päästi kun höylä luisti sen sivua pitkin päästä toiseen,
siitä sileydestä joka tuota yhtä sulavaa liikettä parhaimmillaan seurasi! Jiri
ei nauttinut mistään elämässään niin paljon, kuin puun työstämisestä. Tämä oli
hänen oma pakopaikkansa. Kotona odottivat vain isä ja äitipuoli, humalassa,
riidelleinä, sammuneina, aivan sama. Ei niitä itseäkään ollut kiinnostanut enää
vuosiin, mitä heidän poikansa puuhasi. Varmaan ajattelivat hänen vetävän
huumeita jossain. Tämä oli hänen pakopaikkansa. Lyhyt, hiljainen hetki kaikkien
myrskyjen silmässä. Täydellinen rauha.
Sellainen, joka voi seurata vain siitä,
kun huolella työstetyt palat sopivat täydellisesti yhteen.
-------------------
Make nousi
bussiin. Bussi oli täynnä eläkeläismummoja, ja hän kykeni haistamaan
seniiliyden, virtsan, lahoamisen ja vahvat parfyymit, joilla nämä iäkkäät
naisihmiset yrittivät peittää tätä kaikkea. Poikkeuksetta jokaisen mummelin
ryppyiset suupielet osottivat alaspäin, ja he kääntyivät katsomaan nuorta
miestä. Nuo ryppyiset suut saivat kaikkien katseet näyttämään syyttäviltä, eikä
Make uskaltanutkaan istua etummaisiin penkkeihin, joihin yksikään
mummeleistakaan ei kyllä ollut istuutunut. Ne oli jätetty vapaaksi, ikään kuin
moraaliseksi ansaksi Makelle, nähdäkseen istuuko nuori ja terve mies röyhkeästi
vanhoille ja raihnaisille tarkoitettuihin penkkeihin. Make asteli hitaasti ja
nöyränä keskikäytävää eteenpäin, kuin kuolemaantuomittu. Vanhat silmäparit
seurasivat häntä. Mitä pitemmälle hän kulki, sitä tukahduttavammaksi hajumuuri
kävi. Hän oli päässyt tuskin keskimmäisille oville asti, kun hänen jo täytyi
kulkea kontallaan, ettei menettäisi tajuntaansa. Mummot katsoivat häntä
kivikasvoin, kun hän piteli kurkkuaan ja yritti epätoivoisesti saada ilmaa,
yrittäen huutaa kuskille, jotta tämä avaisi ovia ja tuulettaisi. Mutta hänen
kurkustaan ei lähtenyt pihaustakaan! Katsoessaan vähän edemmäs, hän näki
käytävällä ruumiin, kuolleen ja lahonneen. Hän tiesi sen olevan omakin kohtalonsa,
eikä mitään olisi tehtävissä. Maken silmissä pimeni, elämä kaikkosi hänestä
happivajeen myötä. Mummot katsoivat hänen ruumistaan hetken aikaa, ja käänsivät
sitten katseensa sanaakaan virkkomatta takaisin linja-auton etuosaan.
-------------
Jälleen yksi
samanlainen aamu. Hän heräsi kellonsa soittoon täsmälleen samaan aikaan, kuin
kaikkina muinakin aamuina. Tässä ei ollut mitään ihmeellistä. Eikä mitään
järkeä. Hän tunsi olevansa ansassa, pystyi näkemään omat jalanjälkensä
hiekassa, näkivät kuinka ne johtivat suoraan rotkoon. Hän tiesi, että tulisi
seuraamaan niitä jälkiä suoraan rotkoon. Maailma tuntui ahdistavalta ja
raskaalta. Oliko hän mitään muuta, kuin kasvoton orja, pieni muurahainen
juoksemassa ympäriinsä pesässä, kunnes hyytyisi ja joku muu ottaisi hänen
paikkansa? Hän kävi aamukusella, pesi hampaansa, katseli peilikuvaansa
ajatellen vain sitä, kuinka paljon vihasi itseään ja elämäänsä juuri nyt.
Hänelle ei ollut tietä ulos. EI. Hän
päätti, että tänään hän lopettaisi, dramaattisimmalla mahdollisella tavalla.
Hän menisi ja vetäisi pomoa turpiin! Hän herkutteli ajatuksella niin, että
hänen kahden kurkkuvoileivän aamiaisensakin tuntui silkalta juhlalta! Tänään
hän olisi vapaa! Matkalla aamuruuhkassa hän katseli itseään taustapeilistä ja
harjoitteli kovanaaman ilmeitä, sellaisia, mitä Clint Eastwood voisi kantaa
kasvoillaan antaessaan pomolle ympäri korvia.
Viereisestä autosta joku nainen katsoi häntä hämmästyneenä ja hän imaisi
kovanaaman ilmeen häpeissään kasvoiltaan. Oliko tämä nyt kuitenkaan järkevää?
Millä hän muka maksaisi vuokransa? Oliko hän aivan sekaisin päästään? Perille
päästessään hänen itsevarmuutensa oli poissa ja koko suunnitelma oli kuihtunut
kasaan. Hän tervehti pomoaan nuoleskelevasti ja häpeillen, että oli ikinä
ajatellutkaan mitään sellaista, mikä oli äsken livahtanut hänen tajuntansa
läpi.
-------------------
Pieni, tyhjä
soutuvene lipui yksinään jokea pitkin. Oli melko tyyni ja lämmin, mutta jo
pimeä alkusyksyn yö. Joki heijasti tähtiä niin äärettömän tarkasti, että
rannalta katsoen olisi voinut luulla veneen lipuvan hiljalleen läpi avaruuden.
Kuu värjäsi kaiken omalla, dramaattisella valaistuksellaan. Kaikki tuo olisi
ollut kaunista katsottavaa. Vaan eipä ollut ketään katsomassa. Viimeiset
ihmiset olivat sulkeneet silmänsä kaikessa hiljaisuudessa jo ajat sitten, ja
vapauteensa karannut vene sai lipua kenenkään estämättä, kenenkään
häiritsemättä joen vietävänä. Kukaan ei tulisi koskaan näkemään sitä, kukaan ei
tulisi koskaan kertomaan kenellekään nähneensä tähtien välissä lipuvan veneen.
Siellä täällä livertelevät linnut kyllä näkivät sen, mutta niille tuollaisilla
asioilla ei taida olla niin paljon merkitystä. Kevyt, hädin tuskin havaittava
tuulenvire kahisutti hieman rannassa villinä rehottavia kasveja. Vene lipui rauhallisesti,
kenenkään häiritsemättä omassa hautajaissaatossaan, sisään nostetut airot
hankaimissaan silloin tällöin narahtaen..
---------------------
Lehto seisoi
hievahtamatta ruispellossa. Hän oli aivan varma siitä, että oli tullut tekemään
jotain tärkeää, mutta nyt, seistessään keskellä ruispeltoa hän ei millään
saanut päähänsä, mitä se tärkeä oli. Hän ei toisaalta tohtinut lähteä poiskaan,
mikäli se asia sitten kumminkin muistuisi mieleen juuri, kun hän pääsisi sieltä
pois. Olisihan se nyt todella noloa pomppia edestakaisin pellosta pois ja
takaisin, joten hän päätti seistä siinä vielä hetken aikaa. Ihmiset kävelivät
ohi, hänen naapureitaan ja tuttujaan, ja he vilkuttelivat hänelle. Lehto
vilkutti iloisesti takaisin, sillä joka kerta,kun hän vilkutti ohikulkijalle,
hän lähes muisti mitä oli tullut sinne tekemään. Se ei kuitenkaan sitten
palautunut mieleen, ja siellä Lehto seisoi, auringon nosusta iltahämäriin
ruispellossa.
---------------------------------
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti