maanantai 3. helmikuuta 2014

Uuninsytyke 2000 tai Suuri Puutarhatonttukirja vois olla ihan hyviä nimiä.



Hän soitti settinsä läpi kuten oli promoottorin kanssa sopinut. Hän iski keski-ikäisille naisille silmää ja kertoi pikkutuhmia anekdoottejaan. Hän seisoi kärsivällisesti pikkuhoususateessa, vaikka pikkuhousun käsite tässä tapauksessa oli suhteellisen venyvä. Suurin osa niistä olisi voinut hyvin olla armeijan laskuvarjojääkäreidenkin käytössä. Hän kuunteli humalaisten biisitoiveita ja esitti ne, mitkä kykeni toteuttamaan. Hän nauroi yleisön huutelulle hyväntuulisesti ja näytti nauttivan illasta täysin siemauksin. Hän lopetti keikan tunnettuun hittiinsä ja auttoi teknikoita roudaamaan, vaikka hänen ei olisi tarvinnut. Joskus aamuneljältä hän oli vihdoin kotona ja lösähti raskaasti sohvalle avatun oluen kanssa runkkaamaan yöchatille. Vittu, että Frederik vihasi elämäänsä.
---------------------
Tyttö ulkoilutti koiraansa, joka oli vielä melko pentu. Se oli suomen ajokoira, melko innokas juoksemaan milloin minkäkin eläimen perässä. Tytön isä oli ostanut sen metsästyskoiraksi, mutta oli kyllästynyt siihen jo ennen kuin se oli kasvanut riittävästi, jotta sitä voisi alkaa opettaa. Sen hoitaminen oli langennut tytön harteille, ja hän oli kovin ihastunut siihen. Moni teistä varmaankin arvaa, että ennen kuin tämä kävelyretki on ohi, koiranpentu jää auton alle, tyttö suree ja yliajaja on pahoillaan. Harvempi varmaan osaisi veikata, että juuri sillä hetkellä, kun auto on osumassa koiranpentuun, taivaalta ilmestyy valtava limahirviö. Limahirviöllä on kotkan siivet ja kahdeksan silmää, ja se nappaa auton valtaviin kynsiinsä, joita sillä on kahdeksan jokaisessa viidessä raajassaan. Se vie auton kuskeineen pesäänsä ja syöttää sen jälkeläisilleen, ja tyttö ja koira jatkavat lenkkiään, selviten sydäntä särkevän surullisesta kohtauksesta pelkällä säikähdyksellä!
----------------
Jarkko teki vielä kahdeksan toistoa. Hän oli tehnyt jo kolmekymmentä, ja uuteen kymmeneen hän ei kykenisi mitenkään, mutta kahdeksan menisi. Täytyisi mennä. Hän oli rakentanut kehoaan täydellisyyteen, hionut viimeisenkin piirteen mieleisekseen. Silti, aina kun hän katsoi peiliin, hän pystyi näkemään kuoleman, ruumiinsa hitaan hajoamisen ja maatumisen siinä silmiensä edessä. Vaikka hän kuinka taisteli, hän tiesi jo hävinneensä. Silti hän ei hyväksynyt kohtaloaan, vaan taisteli sitä vastaan kaikin voimin, rakensi ruumistaan sielunsa temppeliksi. Hän oli neljänkymmenenkahdeksan, ja lääkärinkin mielestä hyvässä kunnossa ikäisekseen. Hän nosti painoja, vaikka tuska poltteli jo hänen elimistössään. Kahdeksan tuli täyteen, hän tunsi saavansa helposti vielä toisetkin! Eipä saanut. Sydänkohtauksen hän sai, ja kuoli siihen salin lattialle peilin eteen. Viimeinen asia, mitä hän näki, oli kuolema osoittelemassa häntä ja nauramassa peilistä.
-----------
Katselin ympärilleni. Kaikkialla oli vain harmaata erämaata, taivasta ja maata oli vaikea erottaa toisistaan. Kaikki näytti vain samalta, likaiselta ja kulahtaneelta. Loppuun poltetulta. Ainoa ero oli se, että maasta kasvoi käppyräisiä, kuivia puun karahkoja, taivas salamoi jossain etäällä silloin tällöin. Kuljin läpi tämän synkän ja kuolleen maan, kunnes saavuin muurille. Muuriin oli ommeltu kiinni jalkoja, kokonaisia parittomia ihmisjalkoja siellä täällä. Osa niistä vihersi, osa näytti hieman tuoreemmilta. Kärpäset leijailivat jalkojen ympärillä ja niiden haju oli kuvottava. Katselin niitä ihmeissäni, suu auki ja tuntien itseni hölmöläiseksi. Yhtäkkiä, kuin sähköiskusta, kaikki jalat oikenivat nytkähtäen. Kaikki niistä potkaisivat yhtä aikaa, kuin jossain Galvanin märässä unessa. Sitten ne vaipuivat takaisin epämääräiseen toimettomuuteensa, kunnes hetken päästä potkaisivat uudestaan. Olin nähnyt tarpeekseni ja lähdin juoksemaan sinne, mistä tulinkin. Juoksin, kunnes saavutin erämaan reunan ja putosin sen yli jonnekin pimeään, syvään ja ikuiseen..
-------
Sami katseli tiliään. Se näytti taas nollaa. Niin se oli oikeastaan näyttänyt aina. Hän oli vain vaivoin saanut pidettyä katon päänsä päällä, netin auki, puhelinlaskut nyt olivat pyörähtäneet perintäfirmojen kautta jo pitemmän aikaa, mutta sille ei voinut mitään. Tuntui, että uusi lasku tuli vähintään kerran viikossa, eikä hän pysynyt kärryillä, mitkä niistä oli maksettu ja mitkä ei, jolloin oli helpompi vain odottaa perintäkirjettä. Sami keräili pulloja ja lainaili kavereilta rahaa. Hän oli melko masentunut, moni voisi sanoa, että syrjäytynyt. Joka viikko hän kuitenkin lainasi rahaa lototakseen, koska hän koki sen olevan turvallinen ja järkevä sijoitus. Niin järkevä kaveri Sami oli.  Moni hänen ystävistään suhtautui harrastukseen silmiä pyöritellen, kunnes tärppäsi. Sami voitti lotossa 9 miljoonaa. Hän maksoi velkansa pois heti ensimmäisenä. Hän oli viimein vapaa. Mitä nyt? Köyhyys oli määrittänyt Samin persoonallisuutta niin monta vuotta, että hän tuntui olevan täysin hukassa. Mitä helvettiä hän tekisi rahalla? Kuka hän oikein oli? Kahden viikon päästä Sami oli lahjoittanut kaikki rahat pois, piti itsellään vain seuraavan kuun vuokran ja laskujen summan, ja jatkoi tyhjän tilinsä tuijottelua.
------
Kadut olivat jo pimenneet, kukaan ei uskaltanut kulkea siellä öiseen aikaan. Kaikki vaikutti autiolta, taivas pimeältä.Katulamppujen valokiilat näyttivät vain pyörittelevän roskia edellään. Mutta samaan tapaan, kun
silmä alkaa erottaa tyhjältä taivaalta tähtiä, pystyi kaduilla huomaamaan elämää, joka oli piilossa syvällä varjoissa. Nistit pyörivät huomaamatta säätöpuuhissaan, vetäytyen nurkkaan, jos sikojen valot välähtivät jossain. Spurgut nukkuivat koiran unta pahvilootissaan. Varkaat kulkivat varjosta toiseen, kääntäen jokaisen, joka väärään paikkaan eksyi. On kylmä, sataa tihkua. Joku huutaa jossain kaukana, koira vastasi siihen haukullaan. Poliisiauto kulkee hitaasti, kuin hauki rannassa, väijyy syyttäen jokaista, niin kuin täällä on tapana. On aivan sama mistä tulit, jos tänne olet tullut. On vain ajan kysymys, kun päädyt johonkin tilastoon. Helppoheikit kusettavat eksyneen varat,  ja kellokauppiaankin aikeet on niin pahat ettet äkkiseltään arvaiskaan, mihin olet joutunut. Olet eksynyt urbaaniin betoniviidakkoon. Kylmät seinät ei  kuuntele avunhuutojasi. Sikojakaan ei oikeasti huolesi kiinnosta. Ne istuvat hiljaa autoissaan, partioivat pakosta, tietäen ettei täällä kukaan ketään vartioi..
---
Markus astui bussiin. Oli ilta, joten bussissa ei ollut montakaan matkustajaa, mutta yksi nätti tyttö siellä oli, ja Markus istuutui lähelle häntä, muttei kuitenkaan liian liki. Olihan suomalaiselle bussietiketille ominaista pitää vähintään kolmen paikan hajurako, jos kerta oli tilaa. Markus katseli hetken aikaa tytön selkää ja sitten ulos ikkunasta, oranssien katulamppujen värjäämään maailmaan. Äkkiä hänen nivusissaan alkoi tuntua sykkivää, vaimeaa kipua, tarkemmin sanoen vasemmalla puolella. Aluksi hän yritti olla huomaamatta kipua, mutta vähitellen se kasvoi kovemmaksi ja sai hänet haukkomaan henkeään ja ähkimään. Tietämättä mitä tehdä, hän koitti painella kipeää kohtaa, mikä tuntuikin helpottavan hetkellisesti. Hän paineli kipeää kohtaa ja ähisi huomaamattaan niin äänekkäästi, että edessä istuva tyttö kääntyi katsomaan. Markus ei aluksi edes huomannut tytön tuijottavan, kun hän siinä paineli nivusiaan ja ähki, mutta huomasi kyllä, kun tämä jäi pois heti seuraavalla pysäkillä, vaikka oli selkeästi menossa kaupunkiin asti. Nyt tyttö jäi juhlavaatteissaan jonnekin tien poskeen, ja Markus huomasi kivun häviävän yhtä äkillisesti, kuin oli alkanutkin.
--------
Partanen oli siirtynyt kunnallispolitiikkaan sen jälkeen, kun hänen lapsensa olivat muuttaneet kotoa. Hänen suurin ilonsa oli moukaroida lapsiaan jatkuvilla solvauksilla, alistaa ja käskyttää heitä mielensä mukaan ja saada heidät tuntemaan itsensä arvottomiksi. Kun lapset olivat lähteneet yksitellen kukin omille teilleen, Partasen elämään oli jäänyt tyhjä kolo, jota hän ei voinut täyttää. Hän mietti päivät pitkät, missä voisi aiheuttaa seuraavaksi eniten vahinkoa ihmisille, missä pääsisi toteuttamaan taipumuksiaan ja omaa persoonaansa, ja saisi siitä vielä jonkinlaista tunnustusta. Sitten jytky oli tullut, ja Perussuomalaisten riveissä oli ollut paikka. Siitä lähtien hän oli häikäilemättä pelannut omaan pussiinsa, rahoittanut asfaltointeja sinne, missä niiden ei ollut niin väliksi, lakkauttanut kunnan ainoan kirjaston ja taistellut kaikin voimin kuntaliitosta vastaan, vaikka se olisi tuonut läheisen pikkukaupungin palvelut heidänkin kylänsä ulottuvilleen. Kaikki pitivät Partasta melko raskaana tapauksena, mutta hän oli niin julma ja kova vääntämään vastaan, ettei kukaan jaksanut nähdä sitä vaivaa, että olisi noussut häntä vastaan. Niin Partanen sai hallita omassa pienessä kuningaskunnassaan, todistaen kylän nuorisolle, ettei politiikkaan kannattanut vastaisuudessakaan työntää näppejään.
----
Robert Pickton vietti rauhallista koti-iltaa. Hän oli viettänyt koko päivän sikalassaan, syöttämässä eläimilleen rehuja ja teurasjätteitä. Nythän tahtoi vain ottaa rauhallisesti ja nauttia loppuillasta. Hän meni keittiöön, avasi jääkaapin oven ja ujutti kätensä kolmen prostituoidun pään välistä juustolle ja voille. Yksi päistä avasi silmänsä ja katseli miestä murheellisesti.
-Miksi sun piti meidät mennä tappamaan? se kysyi, herättäen muutkin irtileikatut päät syyttelemään sikafarmaria.
-Turvat kiinni, koko porukka.. Pickton vain murahti ja teki voileipäänsä.
Pakastimet kolisivat, talon alle haudatut huorat yrittivät raapia lattialankkuja katkenneilla kynsillään, kellarista kantautui epämääräistä vaikerointia. Pickton tiesi, ettei mikään siitä ollut todellista. Kuolleet oli kuolleita. Itsehän hän oli ne tappanut. Kaikki tämä oli vain hänen päänsä sisällä, sitä tavanomaista omantunnon metelöintiä, joka aina silloin tällöin yksinäisinä iltoina nousi pintaan. Kyllä ne siitä asettuisivat. Robert istahti sohvalleen, otti kaukosäätimen pöydältä ja nosti television volumetasoa peittääkseen kuolleitten naisten mongerruksen, raapimisen ja kolistelun.
-----
Kirjailija saapui keikkapaikalle. Tänä iltana hän lukisi juttujaan jossakin pienessä baarissa, jossa ketään ei oikeastaan kiinnostanut kuunnella. Lippuriskillä, tietysti. Kukaan ei ollut tehnyt pienintäkään elettä promotoidakseen hänen keikkaansa, ulko-ovella oli vain Karjala-mainoskyltti, johon oli kirjoitettu hänen nimensä ja merkitty aloitusajankohdaksi kello kymmenen. Kymmeneltä porukkaa oli paikalla vähänlaisesti, mistä syystä hän ajatteli viivyttää esitystään puoli tuntia. Puoli yhdeltätoistakin ihmisiä oli vielä yhtä vähän, joten hän päätti aloittaa tasalta. Ravintolan omistaja tuli jo hoputtamaan, että kohta olisi syytä aloittaa, jos tahtoi esiintyä, kun pitäisi saada ilmainen disko alkamaan. Sisäänpääsy tapahtumaan oli kaksi euroa. Narikka oli siitä euron. Baarissa oli melko hämärää, muutamat ihmiset istuivat jossakin pimeissä nurkissa. Hän istuutui lavalle ja spottivalo laitettiin posottamaan täydellä teholla hänen muutenkin hikoileviin kasvoihinsa. Miksaaja laittoi kanavan auki ja mikrofoni kiersi vaivaannuttavasti. Kirjailija kaivoi teoksensa esiin ja alkoi lukea lyhyitä juttuja sieltä täältä, ihmiset pyrkivät vain puhumaan kovempaa lavalta tulevan melun yli. Puolessa välissä settiään kirjailija ajatteli päässään, että mitä helvettiä hän täällä oikein tekee, mutta taisteli urheasti esityksen loppuun asti. Lopulta hän tuli lavalta, sai kymmenen euron palkkionsa, ja tuhlasi sen heti kahteen olueen, katsoen väsyneenä kuinka sali täyttyi kasarihittien säestyksellä baariin virtaavista ihmisistä heti, kun pääsymaksu poistettiin.
---------------
Kirjaston virkailija, nutturapäinen keski-ikäinen nainen, nojaili seinään ja katseli miten vanhat eläkeläistädit ja liian paljon valvoneet opiskelijat kiertelivät epävarman ja tärisevän näköisinä suurten kirjahyllyjen välissä. He olivat kaikki koukussa, virkailija tiesi sen. He olivat tulleet vaihtamaan vanhat kamansa uusiin, he raapivat itseään ja etsivät jotakin kovempaa kamaa, jotain sellaista, mitä eivät olleet vielä kokeilleet. Virkailija virnisti itsekseen tyytyväisenä. Joku oli jonottamassa tiskille. Joku tahtoi selkeästi kokeilla jotain sellaista, mitä ei saanut kuin varastosta. Nuori mies istuutui hänen eteensä tuoliin ja ojensi lapun, johon oli kirjoitettu :
”Burroughs: Alaston Lounas.”
Virkailija katsoi nuorta miestä merkitsevästi ja poistui varaston puolelle. Nuorukainen istui tuolissaan epävarmana, hartiat lysyssä, hiljaa.  Hetken kuluttua virkailija palasi tyhjin käsin.
-Se on tällä hetkellä lainassa, mutta voin toki laittaa teidät varausjonoon. Se tosin maksaa vähän...
-Joo, laita vaan... Nuori mies sanoi hiljaa ja antoi kirjastokorttinsa virkailijalle.
-No mutta! Virkailija huudahti pahansuopaa intoa äänessään, Teillähän on täällä maksamattomia maksuja melkein kymmenellä eurolla!
Nuori mies punastui ja hänen olonsa muuttui huomattavan paljon tukalammaksi
-Joo, maksan ne kyllä, ihan totta! Ei vain ole nyt oikein ollut varaa.. hän sopersi jotain ja hänen äänensä hävisi kuulumattomiin.
-No niin, no niin! Virkailija pysäytti hänet, naulaten silmänsä tämän silmiin. Maksatte nämä sitten ensi viikkoon mennessä, tai muuten emme valitettavasti voi lainata teille tätä ALASTONTA LOUNASTA. Hän sanoi sen niin kovaa, että kollegat ja lähimmät asiakkaat varmasti kuulivat, millaisesta kamasta nyt oli kysymys.
Nuori mies, joka tahtoi vain jo päästä pois kiusallisesta tilanteesta vakuutteli maksavansa kyllä heti. Häpeissään hän nousi tuolista niin, että sen jalat kirskahtivat isossa salissa, hän melkein juoksi pois. Virkailijan kylmä katse saatteli hänet ulos asti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti