Hän soitti
settinsä läpi kuten oli promoottorin kanssa sopinut. Hän iski keski-ikäisille
naisille silmää ja kertoi pikkutuhmia anekdoottejaan. Hän seisoi
kärsivällisesti pikkuhoususateessa, vaikka pikkuhousun käsite tässä tapauksessa
oli suhteellisen venyvä. Suurin osa niistä olisi voinut hyvin olla armeijan
laskuvarjojääkäreidenkin käytössä. Hän kuunteli humalaisten biisitoiveita ja
esitti ne, mitkä kykeni toteuttamaan. Hän nauroi yleisön huutelulle
hyväntuulisesti ja näytti nauttivan illasta täysin siemauksin. Hän lopetti
keikan tunnettuun hittiinsä ja auttoi teknikoita roudaamaan, vaikka hänen ei
olisi tarvinnut. Joskus aamuneljältä hän oli vihdoin kotona ja lösähti
raskaasti sohvalle avatun oluen kanssa runkkaamaan yöchatille. Vittu, että
Frederik vihasi elämäänsä.
---------------------
Tyttö
ulkoilutti koiraansa, joka oli vielä melko pentu. Se oli suomen ajokoira, melko
innokas juoksemaan milloin minkäkin eläimen perässä. Tytön isä oli ostanut sen
metsästyskoiraksi, mutta oli kyllästynyt siihen jo ennen kuin se oli kasvanut
riittävästi, jotta sitä voisi alkaa opettaa. Sen hoitaminen oli langennut tytön
harteille, ja hän oli kovin ihastunut siihen. Moni teistä varmaankin arvaa,
että ennen kuin tämä kävelyretki on ohi, koiranpentu jää auton alle, tyttö
suree ja yliajaja on pahoillaan. Harvempi varmaan osaisi veikata, että juuri
sillä hetkellä, kun auto on osumassa koiranpentuun, taivaalta ilmestyy valtava
limahirviö. Limahirviöllä on kotkan siivet ja kahdeksan silmää, ja se nappaa
auton valtaviin kynsiinsä, joita sillä on kahdeksan jokaisessa viidessä
raajassaan. Se vie auton kuskeineen pesäänsä ja syöttää sen jälkeläisilleen, ja
tyttö ja koira jatkavat lenkkiään, selviten sydäntä särkevän surullisesta
kohtauksesta pelkällä säikähdyksellä!
----------------
Jarkko teki
vielä kahdeksan toistoa. Hän oli tehnyt jo kolmekymmentä, ja uuteen kymmeneen
hän ei kykenisi mitenkään, mutta kahdeksan menisi. Täytyisi mennä. Hän oli
rakentanut kehoaan täydellisyyteen, hionut viimeisenkin piirteen mieleisekseen.
Silti, aina kun hän katsoi peiliin, hän pystyi näkemään kuoleman, ruumiinsa
hitaan hajoamisen ja maatumisen siinä silmiensä edessä. Vaikka hän kuinka
taisteli, hän tiesi jo hävinneensä. Silti hän ei hyväksynyt kohtaloaan, vaan
taisteli sitä vastaan kaikin voimin, rakensi ruumistaan sielunsa temppeliksi.
Hän oli neljänkymmenenkahdeksan, ja lääkärinkin mielestä hyvässä kunnossa
ikäisekseen. Hän nosti painoja, vaikka tuska poltteli jo hänen elimistössään.
Kahdeksan tuli täyteen, hän tunsi saavansa helposti vielä toisetkin! Eipä
saanut. Sydänkohtauksen hän sai, ja kuoli siihen salin lattialle peilin eteen.
Viimeinen asia, mitä hän näki, oli kuolema osoittelemassa häntä ja nauramassa
peilistä.
-----------
Katselin
ympärilleni. Kaikkialla oli vain harmaata erämaata, taivasta ja maata oli
vaikea erottaa toisistaan. Kaikki näytti vain samalta, likaiselta ja
kulahtaneelta. Loppuun poltetulta. Ainoa ero oli se, että maasta kasvoi
käppyräisiä, kuivia puun karahkoja, taivas salamoi jossain etäällä silloin
tällöin. Kuljin läpi tämän synkän ja kuolleen maan, kunnes saavuin muurille.
Muuriin oli ommeltu kiinni jalkoja, kokonaisia parittomia ihmisjalkoja siellä
täällä. Osa niistä vihersi, osa näytti hieman tuoreemmilta. Kärpäset
leijailivat jalkojen ympärillä ja niiden haju oli kuvottava. Katselin niitä
ihmeissäni, suu auki ja tuntien itseni hölmöläiseksi. Yhtäkkiä, kuin
sähköiskusta, kaikki jalat oikenivat nytkähtäen. Kaikki niistä potkaisivat yhtä
aikaa, kuin jossain Galvanin märässä unessa. Sitten ne vaipuivat takaisin
epämääräiseen toimettomuuteensa, kunnes hetken päästä potkaisivat uudestaan.
Olin nähnyt tarpeekseni ja lähdin juoksemaan sinne, mistä tulinkin. Juoksin,
kunnes saavutin erämaan reunan ja putosin sen yli jonnekin pimeään, syvään ja
ikuiseen..
-------
Sami katseli
tiliään. Se näytti taas nollaa. Niin se oli oikeastaan näyttänyt aina. Hän oli
vain vaivoin saanut pidettyä katon päänsä päällä, netin auki, puhelinlaskut nyt
olivat pyörähtäneet perintäfirmojen kautta jo pitemmän aikaa, mutta sille ei
voinut mitään. Tuntui, että uusi lasku tuli vähintään kerran viikossa, eikä hän
pysynyt kärryillä, mitkä niistä oli maksettu ja mitkä ei, jolloin oli helpompi
vain odottaa perintäkirjettä. Sami keräili pulloja ja lainaili kavereilta
rahaa. Hän oli melko masentunut, moni voisi sanoa, että syrjäytynyt. Joka
viikko hän kuitenkin lainasi rahaa lototakseen, koska hän koki sen olevan
turvallinen ja järkevä sijoitus. Niin järkevä kaveri Sami oli. Moni hänen ystävistään suhtautui
harrastukseen silmiä pyöritellen, kunnes tärppäsi. Sami voitti lotossa 9
miljoonaa. Hän maksoi velkansa pois heti ensimmäisenä. Hän oli viimein vapaa.
Mitä nyt? Köyhyys oli määrittänyt Samin persoonallisuutta niin monta vuotta,
että hän tuntui olevan täysin hukassa. Mitä helvettiä hän tekisi rahalla? Kuka
hän oikein oli? Kahden viikon päästä Sami oli lahjoittanut kaikki rahat pois,
piti itsellään vain seuraavan kuun vuokran ja laskujen summan, ja jatkoi tyhjän
tilinsä tuijottelua.
------
Kadut olivat
jo pimenneet, kukaan ei uskaltanut kulkea siellä öiseen aikaan. Kaikki vaikutti
autiolta, taivas pimeältä.Katulamppujen valokiilat näyttivät vain pyörittelevän
roskia edellään. Mutta samaan tapaan, kun
silmä alkaa
erottaa tyhjältä taivaalta tähtiä, pystyi kaduilla huomaamaan elämää, joka oli
piilossa syvällä varjoissa. Nistit pyörivät huomaamatta säätöpuuhissaan, vetäytyen
nurkkaan, jos sikojen valot välähtivät jossain. Spurgut nukkuivat koiran unta
pahvilootissaan. Varkaat kulkivat varjosta toiseen, kääntäen jokaisen, joka
väärään paikkaan eksyi. On kylmä, sataa tihkua. Joku huutaa jossain kaukana,
koira vastasi siihen haukullaan. Poliisiauto kulkee hitaasti, kuin hauki
rannassa, väijyy syyttäen jokaista, niin kuin täällä on tapana. On aivan sama
mistä tulit, jos tänne olet tullut. On vain ajan kysymys, kun päädyt johonkin
tilastoon. Helppoheikit kusettavat eksyneen varat, ja kellokauppiaankin aikeet on niin pahat ettet
äkkiseltään arvaiskaan, mihin olet joutunut. Olet eksynyt urbaaniin
betoniviidakkoon. Kylmät seinät ei kuuntele avunhuutojasi. Sikojakaan ei oikeasti
huolesi kiinnosta. Ne istuvat hiljaa autoissaan, partioivat pakosta, tietäen
ettei täällä kukaan ketään vartioi..
---
Markus astui
bussiin. Oli ilta, joten bussissa ei ollut montakaan matkustajaa, mutta yksi
nätti tyttö siellä oli, ja Markus istuutui lähelle häntä, muttei kuitenkaan
liian liki. Olihan suomalaiselle bussietiketille ominaista pitää vähintään
kolmen paikan hajurako, jos kerta oli tilaa. Markus katseli hetken aikaa tytön
selkää ja sitten ulos ikkunasta, oranssien katulamppujen värjäämään maailmaan.
Äkkiä hänen nivusissaan alkoi tuntua sykkivää, vaimeaa kipua, tarkemmin sanoen
vasemmalla puolella. Aluksi hän yritti olla huomaamatta kipua, mutta vähitellen
se kasvoi kovemmaksi ja sai hänet haukkomaan henkeään ja ähkimään. Tietämättä
mitä tehdä, hän koitti painella kipeää kohtaa, mikä tuntuikin helpottavan
hetkellisesti. Hän paineli kipeää kohtaa ja ähisi huomaamattaan niin
äänekkäästi, että edessä istuva tyttö kääntyi katsomaan. Markus ei aluksi edes
huomannut tytön tuijottavan, kun hän siinä paineli nivusiaan ja ähki, mutta
huomasi kyllä, kun tämä jäi pois heti seuraavalla pysäkillä, vaikka oli selkeästi
menossa kaupunkiin asti. Nyt tyttö jäi juhlavaatteissaan jonnekin tien poskeen,
ja Markus huomasi kivun häviävän yhtä äkillisesti, kuin oli alkanutkin.
--------
Partanen oli
siirtynyt kunnallispolitiikkaan sen jälkeen, kun hänen lapsensa olivat
muuttaneet kotoa. Hänen suurin ilonsa oli moukaroida lapsiaan jatkuvilla
solvauksilla, alistaa ja käskyttää heitä mielensä mukaan ja saada heidät
tuntemaan itsensä arvottomiksi. Kun lapset olivat lähteneet yksitellen kukin
omille teilleen, Partasen elämään oli jäänyt tyhjä kolo, jota hän ei voinut
täyttää. Hän mietti päivät pitkät, missä voisi aiheuttaa seuraavaksi eniten
vahinkoa ihmisille, missä pääsisi toteuttamaan taipumuksiaan ja omaa
persoonaansa, ja saisi siitä vielä jonkinlaista tunnustusta. Sitten jytky oli
tullut, ja Perussuomalaisten riveissä oli ollut paikka. Siitä lähtien hän oli
häikäilemättä pelannut omaan pussiinsa, rahoittanut asfaltointeja sinne, missä
niiden ei ollut niin väliksi, lakkauttanut kunnan ainoan kirjaston ja
taistellut kaikin voimin kuntaliitosta vastaan, vaikka se olisi tuonut läheisen
pikkukaupungin palvelut heidänkin kylänsä ulottuvilleen. Kaikki pitivät
Partasta melko raskaana tapauksena, mutta hän oli niin julma ja kova vääntämään
vastaan, ettei kukaan jaksanut nähdä sitä vaivaa, että olisi noussut häntä
vastaan. Niin Partanen sai hallita omassa pienessä kuningaskunnassaan,
todistaen kylän nuorisolle, ettei politiikkaan kannattanut vastaisuudessakaan
työntää näppejään.
----
Robert
Pickton vietti rauhallista koti-iltaa. Hän oli viettänyt koko päivän
sikalassaan, syöttämässä eläimilleen rehuja ja teurasjätteitä. Nythän tahtoi
vain ottaa rauhallisesti ja nauttia loppuillasta. Hän meni keittiöön, avasi
jääkaapin oven ja ujutti kätensä kolmen prostituoidun pään välistä juustolle ja
voille. Yksi päistä avasi silmänsä ja katseli miestä murheellisesti.
-Miksi sun
piti meidät mennä tappamaan? se kysyi, herättäen muutkin irtileikatut päät
syyttelemään sikafarmaria.
-Turvat
kiinni, koko porukka.. Pickton vain murahti ja teki voileipäänsä.
Pakastimet
kolisivat, talon alle haudatut huorat yrittivät raapia lattialankkuja
katkenneilla kynsillään, kellarista kantautui epämääräistä vaikerointia.
Pickton tiesi, ettei mikään siitä ollut todellista. Kuolleet oli kuolleita.
Itsehän hän oli ne tappanut. Kaikki tämä oli vain hänen päänsä sisällä, sitä
tavanomaista omantunnon metelöintiä, joka aina silloin tällöin yksinäisinä
iltoina nousi pintaan. Kyllä ne siitä asettuisivat. Robert istahti sohvalleen,
otti kaukosäätimen pöydältä ja nosti television volumetasoa peittääkseen
kuolleitten naisten mongerruksen, raapimisen ja kolistelun.
-----
Kirjailija
saapui keikkapaikalle. Tänä iltana hän lukisi juttujaan jossakin pienessä
baarissa, jossa ketään ei oikeastaan kiinnostanut kuunnella. Lippuriskillä,
tietysti. Kukaan ei ollut tehnyt pienintäkään elettä promotoidakseen hänen
keikkaansa, ulko-ovella oli vain Karjala-mainoskyltti, johon oli kirjoitettu
hänen nimensä ja merkitty aloitusajankohdaksi kello kymmenen. Kymmeneltä
porukkaa oli paikalla vähänlaisesti, mistä syystä hän ajatteli viivyttää
esitystään puoli tuntia. Puoli yhdeltätoistakin ihmisiä oli vielä yhtä vähän,
joten hän päätti aloittaa tasalta. Ravintolan omistaja tuli jo hoputtamaan,
että kohta olisi syytä aloittaa, jos tahtoi esiintyä, kun pitäisi saada
ilmainen disko alkamaan. Sisäänpääsy tapahtumaan oli kaksi euroa. Narikka oli
siitä euron. Baarissa oli melko hämärää, muutamat ihmiset istuivat jossakin
pimeissä nurkissa. Hän istuutui lavalle ja spottivalo laitettiin posottamaan
täydellä teholla hänen muutenkin hikoileviin kasvoihinsa. Miksaaja laittoi
kanavan auki ja mikrofoni kiersi vaivaannuttavasti. Kirjailija kaivoi teoksensa
esiin ja alkoi lukea lyhyitä juttuja sieltä täältä, ihmiset pyrkivät vain
puhumaan kovempaa lavalta tulevan melun yli. Puolessa välissä settiään
kirjailija ajatteli päässään, että mitä helvettiä hän täällä oikein tekee,
mutta taisteli urheasti esityksen loppuun asti. Lopulta hän tuli lavalta, sai
kymmenen euron palkkionsa, ja tuhlasi sen heti kahteen olueen, katsoen
väsyneenä kuinka sali täyttyi kasarihittien säestyksellä baariin virtaavista
ihmisistä heti, kun pääsymaksu poistettiin.
---------------
Kirjaston virkailija,
nutturapäinen keski-ikäinen nainen, nojaili seinään ja katseli miten vanhat eläkeläistädit
ja liian paljon valvoneet opiskelijat kiertelivät epävarman ja tärisevän
näköisinä suurten kirjahyllyjen välissä. He olivat kaikki koukussa, virkailija
tiesi sen. He olivat tulleet vaihtamaan vanhat kamansa uusiin, he raapivat
itseään ja etsivät jotakin kovempaa kamaa, jotain sellaista, mitä eivät olleet
vielä kokeilleet. Virkailija virnisti itsekseen tyytyväisenä. Joku oli
jonottamassa tiskille. Joku tahtoi selkeästi kokeilla jotain sellaista, mitä ei
saanut kuin varastosta. Nuori mies istuutui hänen eteensä tuoliin ja ojensi
lapun, johon oli kirjoitettu :
”Burroughs:
Alaston Lounas.”
Virkailija
katsoi nuorta miestä merkitsevästi ja poistui varaston puolelle. Nuorukainen
istui tuolissaan epävarmana, hartiat lysyssä, hiljaa. Hetken kuluttua virkailija palasi tyhjin
käsin.
-Se on tällä
hetkellä lainassa, mutta voin toki laittaa teidät varausjonoon. Se tosin maksaa
vähän...
-Joo, laita
vaan... Nuori mies sanoi hiljaa ja antoi kirjastokorttinsa virkailijalle.
-No mutta!
Virkailija huudahti pahansuopaa intoa äänessään, Teillähän on täällä
maksamattomia maksuja melkein kymmenellä eurolla!
Nuori mies
punastui ja hänen olonsa muuttui huomattavan paljon tukalammaksi
-Joo, maksan
ne kyllä, ihan totta! Ei vain ole nyt oikein ollut varaa.. hän sopersi jotain
ja hänen äänensä hävisi kuulumattomiin.
-No niin, no
niin! Virkailija pysäytti hänet, naulaten silmänsä tämän silmiin. Maksatte nämä
sitten ensi viikkoon mennessä, tai muuten emme valitettavasti voi lainata
teille tätä ALASTONTA LOUNASTA. Hän sanoi sen niin kovaa, että kollegat ja
lähimmät asiakkaat varmasti kuulivat, millaisesta kamasta nyt oli kysymys.
Nuori mies,
joka tahtoi vain jo päästä pois kiusallisesta tilanteesta vakuutteli maksavansa
kyllä heti. Häpeissään hän nousi tuolista niin, että sen jalat kirskahtivat
isossa salissa, hän melkein juoksi pois. Virkailijan kylmä katse saatteli hänet
ulos asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti