Tunnen taas kaikesta huolimatta, miten sunnuntai alkaa asetella paskanmakuista ja betonin kepeää huntua kasvoilleni, miten väsymys, joka menee paljon uneliaisuutta syvemmälle, valtaa koko olemuksen. Väsymys omaan itseen, ihmisyyteen, kuoleman odotteluun, kaikkeen. Olen aina ihmetellyt, miten minut on rakennettu näin. Kaikki sanovat sen olevan korvien välissä. Onhan se, samassa suhteessa, kuin koko todellisuus ylipäätään on korvien välissä. Kaikki on korvien välissä. Se ei tee siitä vähemmän todellista, tai vähemmän vaikuttavaa. Kaikki informaatio, jota sinulla voi olla olemassa yhtään mistään, on vahvimmillaan silloin, kun se on itse koettua. Toki voit tehdä myös harhatulkintoja kaikesta siitä informaatiosta ihan vain sen pohjalta, miltä se tuntuu, ottamatta huomioon lainkaan sitä, mitä se oikeasti on. Näin kai esimerkiksi uskonnollisen hurmion, tai sunnuntaiahdistuksen kokemuskin syntyy.
En oikein tiedä taas miten päin olisin nahoissani. Luulisi, että tähänkin olisi kahdessakymmenessäviidessä vuodessa kehittänyt jonkinlaisen systeemin. Onhan minulla toisaalta sellaisiakin: tee musiikkia ja piirrä kuvia, kirjoita asioita. Kaikkea tätä tuleekin tehtyä, mutta silti tätä ylitse jäävää jännitettä pitäisi päästä purkamaan vaikka huutamalla. Se siihen taitaa auttaa kaikkein tehokkaimmin. Eikä sitä taida olla tälle päivälle tiedossa. Tiedän, että parin tunnin päästä se helpottaa. Juuri suunnilleen siinä vaiheessa, kun pitäisi käydä nukkumaan, valmistautua seuraavaan viikkoon. Sitten minut heitetään taas ihmisten sekaan, ja osaan kantaa jotakin sosiaalista naamiota ja ihmisnahkaa päälläni senkin viikon. Eikä siinä mitään. Se on toisaalta kaikki monellakin tapaa hyväksi, minkä lisäksi se on kaikki polttoainetta sitten näiden omien juttujen tekemiseen. Silti se tuntuu aina myös hieman hassulta, kun olen kumminkin niin sisäänpäin kääntynyt, enkä koe tarvitsevani muita ihmisiä tunteakseni oloani mitenkään tarpeelliseksi. Toisaalta on aina hienoa, jos pystyy jotakuta oikeasti auttamaan, niin että tajuaa saaneensa toiseen ihmiseen jonkinlaisen kontaktin. Aidon yhteyden. Muuten olo on, kuin lilluisi yksinään avaruudessa, lähetellen radioviestejä tyhjyyteen, vaikka tietää ettei siellä ole ketään.
Avaruus on muutenkin aina ollut minusta niin äärettömän siisti asia. Ei sellainen sci-fi-avaruus, jossa ihmiset kulkevat madonreikien läpi ja hihhuloivat ympäriinsä senkin valloittaneina, vaan tämä todellinen avaruus, joka on iso, pimeä, pelottavat mittakaavat saavuttava asia. Se näyttää ihmisille yhdellä vilauksella, että toivo on turhaa, vaikka kykenisimme ylittämään valonnopeudenkin, suurin osa siitä olisi meidän ulottumattomissamme. Se tekee tyhjäksi yliluonnollisuuden, jolloin se jättää meille vain tämän arkitodellisuuden, yhteisen kokemuksen siitä, että me olemme yhtä ja samaa lajia tällä pallolla, heitettynä heikoille jäille. Meidän on parempi tulla toimeen keskenämme ja rakastaa toisiamme, tai olemme aivan vitun kusessa ihan kohta. Tuo saattaa kuulostaa masentavalta ja pessimistiseltä, mutta minusta se on mitä suurinta optimismia, tai siis ei sellaista ylitsevuotavaa ja epärealistista, mutta sen sanoma ja vire on positiivinen: meillä ei ole täällä mitään muuta, kuin tämä yksi elämä, nämä toiset ihmiset, joten meidän tulisi keskittyä rakastamaan toisiamme ja ymmärtämään samankaltaisuutemme näennäisistä pienistä eroistamme huolimatta. Vaikka se joskus vaikeaa olisikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti