tiistai 11. helmikuuta 2014

Ryhmädynamiikkahommia ja Areenasta katsottavaa.

Mietin tässä itsekseni lusmuilun dynamiikkaa. Joskus aikanaan olin töissä paikassa, jossa työkaverit olivat täysin eri maailmasta, kuin minä. Tein töitä aivan järjettömällä draivilla, koska minulla ei ollut juuri kiinnostusta jauhaa paskaa yhtään ylimääräistä. Työt olivat mukavan fyysisiä, ja tahtini oli usein ehkä vähän liiankin nopea. Tiedostin sen johtuvan melko pitkälle asosiaalisesta asenteestani työyhteisöä kohtaan. Ei minulla mitään heitä vastaan ollut, päin vastoin, mukavia ihmisiä lähes kaikki, heidän kanssaan oli helppo heittää huulta työtä tehdessä, mutta se ei ollut riittävän hyvä syy lopettaa vaikkapa puiden pilkkomista tai aidan rakennusta. Koska kyseessä oli työpajatoiminta, siihen kuului myös alku-, väli-, ja loppuarvioinnit, joissa kerroin tiedostavani kaiken tämän. Sanoin myös jo alkupalaverissa, että otan tästä innostani nyt kaiken irti, ennen kuin tutustun työkavereihini paremmin. Seuraavassa arvioinnissa myönsin jo, että työn teko oli hieman vähentynyt, kun nämä ihmiset kävivät mielenkiintoisemmiksi inhimmillisine ongelmineen, kuin mitä rutiininomainen ja samanlaisena jatkuva fyysinen työ.

Lusmuilu on tarttuvaa. Se ei ole läheskään aina paha asia. Se on sosialisointia, vuorovaikutusta ja inhimmillisen kontaktin kokemista. Se on yhteyden muodostamista. Se voi käydä ehkä hieman haitalliseksi siinä vaiheessa, kun siitä tulee työn tekoa haittaavaa. Siihen tarvitaan yleensä vähintään kaksi yksilöä, koska ihmiset ovat sosiaalisia olentoja, taipuvaisia omaksumaan rooleja muiden ihmisten mukaan. On helppo luisua tekemättömyyteen, mikäli näkee jonkun toisenkin osoittavan sen suuntaisia merkkejä, he muodostavat silloin oman porukkansa. Ryhmän ohjaamisen kannalta hankalinta on ehkä oppia luovimaan siinä välimaastossa, ymmärtää milloin voi antaa liekaa, milloin kiristää otetta. Harva haluaa olla natsi, paha jätkä, mikä lie. Jokaisella on oma tapansa ilmaista itseään ja koittaa tehdä olematonta auktoriteettiaan selväksi. Minulle se on aina ollut ensimmäisen kiven heittäminen, murtaa jää tekemällä jonkinlainen aloite. Siinä tullaan vastaan ja pyritään purkamaan jännite, joka muodostuu siitä, jos vain käskytät jotakuta muuta. Sellainen ei olisi minulle luontaista, enkä itsekään katsoisi sellaista hyvällä.

Tuossa ryhmässä, jossa olin, mukauduin lopulta enemmistön työtahtiin ja tapaan. Tein sen tietoisesti, osaksi tarkkaillakseni myös sitä, miten ryhmäni ohjaaja suhtautuu tähän ryhmädynamiikan muutokseen. Samalla kasvoin osaltani myös jonkinlaiseksi ryhmän ohjaajaksi. Olen luonteeltani toisaalta rauhallinen, toisaalta äkkipikainen (tiedostan näiden välisen ristiriidan, mutta uskon minut tuntevien ymmärtävän tämän olevan hyvinkin kuvaavaa), mikä edesauttaa lähes tulkoon kaikkea sosiaalista vuorovaikutustani; ihmiset tuntevat, että rauhallisen ihmisen seurassa voi rauhoittua itsekin, mistä syystä he hakeutuvat rauhallisen ihmisen lähelle. Äkkipikaisuus taas ilmenee sitten lähinnä aloitekykynä ja ennakkoluulottomuutena (jolla toki on rajansa), joka ajaa tekemään jotakin uutta. Niinpä sain kuin huomaamatta ohjailtua tuotakin ryhmää välistä tekemään sellaisia asioita, jotka he olivat juuri äsken tyrmänneet ohjaajan suusta. En tietenkään tehnyt tätä heille itselleen kauhean selväksi, tai taika olisi rauennut. Se on kaikki pelkkää illuusiota, jonkinlaista hyväntahtoista manipulointia, jonka tarkoitus on edesauttaa ryhmä yhteiseen maaliin. Nämä taidot löytyvät jokaisen nuoriso-ohjaajan työkalupakista, ainakin niiden tulisi löytyä. Olen ikävä kyllä silläkin alalla saanut nähdä ehkä hieman turhan paljon täyttä ymmärtämättömyyttä psykologian suhteen, sellaista pässin narussa vetämistä ja sokeaa auktoriteetilla keuhkoamista, joka ei tuota haluttua lopputulosta ja yleensä polttaa kommunikaatioyhteyden ihmisten välillä...

Katselin myös Areenasta Terttu Arajärven haastattelun, tuollaisia ohjelmia pitäisi olla YLEllä enemmän! Tai en tiedä, mikäli onkin, mutta nyt tuo käveli vastaan. Minusta on jotenkin todella hienoa, miten tässä maassa on paljon tuollaisia älykkäitä ihmisiä, kuten Hannu Lauerma, Esko Valtaoja, Terttu Arajärvi ja Matti Rimpelä, joiden haastatteluja ja esityksiä ja kirjoituksia kuuntelee, katselee ja lukee aina mielenkiinnolla. Voisin melkein sanoa fanittavanikin näitä ihmisiä jonkin verran.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti