keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Nuorisotyöstä taas vaihteeksi.

Mietin tuota Terttu Arajärven haastettelua, jota vielä vahvistin eilen Matti Rimpelän luennolla. Syrjäytyminen ja sillä ratsastaminen on tässä maassa oikeuttanut nyt yhtä jos toista täysin asiaan liittymätöntä toimenpidettä ja operaatiota. Kaikki puhuvat siitä joka helvetin välissä ja ovat syrjäyttämässä milloin ketäkin, mutta käytännössä kukaan ei kuitenkaan ole valmis sitoutumaan niihin ihmisiin, jotka sen riskin alle todellisuudessa jäävät. Sen sijaan on otettu käyttöön mielestäni erittäin tuhoisa ja haitallinen, amerikan mallista omaksuttu vieraannuttava retoriikka, jossa ihmiset siirretään kauemmaksi ja epäinhimmillisemmiksi abstraktioiksi nimittämällä heitä "asiakkaiksi". Minä en itse suostu tähän, vaikka en voikaan estää muita käyttämästä termiä, mutta silti se kiehauttaa meikäläisen sappea aina tasaisin väliajoin. Se on aivan samanlainen termi, kuin jenkkilässä viljellyt "kollateraalit", jotka käytännössä tarkoittavat vain kuolleita ihmisiä, mutta se kuulostaa huomattavan paljon kivemmalta, kuin ilman järkevää syytä tapettu ihminen. Samoin asiakas on joku, joka käyttää tarjoamaasi palvelua, ja joko on siihen tyytyväinen tai ei, kaikkia ei voi miellyttää. Kun puhutaan ihmisestä, joka tarvitsee apua, tällainen kielellinen(kään) vieraannuttaminen ei ole mielestäni mitenkään soveliasta.

Ilman rahaa voidaan tehdä paljon. Jos nimittäin ei odoteta, että toiminta tuottaa rahaa lyhyellä tähtäimellä, kuten niin monissa paikoissa odotetaan. Lyhyen tähtäimen suunnitelmat kusevat kaikkein tehokkaimmin pitkäjänteisen työn kintuille, koska jotkut asiat eivät vain tapahdu hoputtamalla. Toisinaan koen, että ammattini kaikkein onnistuneimpia hetkiä saattavat olla sellaiset työpäivän sisäiset pienet hetket, jolloin huomaat sanoneesi jotain todella oikein, antaneesi ihmisille ajateltavaa omasta tilanteestaan. Siitäkään syystä en varsinaisesti tahdo jämähtää minnekään. Tahdon säilyttää sen tietyllä tapaa ulkopuolisen puolueettoman näkökulman, jotta teen havainnot sen perusteella mitä näen, en sen perusteella mitä tunnen siitä mitä näen. Se palvelee kaikkia osapuolia parhaiten ja rakentaa siltoja ihmisten välille. On tärkeää olla avoin ja kuunnella. Se auttaa monesti eniten, koska puhuessaan ihminen saa prosessoida omia ajatuksiaan myös itselleen selvemmiksi, kun ne laittaa kerronnalliseen muotoon. Sitä keskustelua taas voi käynnistellä omalla avoimuudella, kertomalla omista kokemuksistaan. En hetkeäkään kuvittele, ettäkö minun elämäni, menneisyyteni ja tapahtumat olisivat millään tavalla ainutlaatuisia tai edes kiinnostavia, mutta kerron niistä saadakseni muutkin ihmiset avaamaan suutaan, avatakseni pelin. Jos ei anna mitään itsestään, on turha odottaa, että muutkaan varsinaisesti uskaltaisivat purkaa jännittynyttä tilannetta. Pienet ryhmät ovat mielestäni aina mukavampia, luonnollisempia ja helpompia käsitellä, kuin isot, mutta toisinaan tilannetta ei voi auttaa. Isommassa ryhmässä aikaa tuhraantuu vaan tarpeettomasti epäoleellisuuksiin, ryhmän läjässä pitämiseen ja jonkinlaisessa asiassa pysymiseen, itse asiaan syventymisen sijaan.

Rimpelä toteaa luennossaan, että poikien keskeinen ongelma on se, etteivät he jostakin syystä opi kuuntelemaan itseään ja pukemaan ongelmiaan sanoiksi samalla tavalla, kuin tytöt. Hänellä on esittää tilastotietoa koko koulun ajan jatkuvasta tilanteesta, jossa 2/3 erityisopetuksessa olevista ja koulun lopettavista on poikia. Vaikka tytöillä ei menisikään paremmin, he usein hakeutuvat avun piiriin, pojat ongelmiin. Joitakin keskeisiä taitoja jää oppimatta ja lasta sanotaan häiriintyneeksi ja menetetyksi tapaukseksi. Kuten Arajärvi puolestaan sanoi, ei ole häiriintyneitä lapsia, on vain häirittyjä lapsia. Itse olen nähnyt aika monta toivotonta tapausta, ja olen nähnyt kaiken sen vihan alla sen huomiota hakevan lapsen (myös vähän vanhemmissa nuorissa), joka etsii jotain sellaista ihmistä, joka välittäisi. Ei vain esittäisi välittävänsä, vaan välittäisi oikeasti. Tämä työ ei todellakaan sovellu läheskään kaikille niille, jotka tälle alalle hakeutuvat tai valmistuvat. Monesti tuntuu, että työpäivä alkaa päänsisällä vasta sitten, kun työaika on loppunut, ja asioita voi prosessoida rauhassa mielessään. Silloin tehdään ne todelliset, kiireettömät päätökset suunnasta. Silti niiden asioiden ei saa antaa jäädä vaivaamaan itseään. Ne pitää osata kohdata sellaisina, kuin ne ovat, ei kasvattaa niistä mitään sen suurempaa ongelmaa, tai vähätellä niitä. Monet ovat kohdanneet elämässään isoja ja rankkojakin juttuja, sellaisia joista et voi ymmärtää juuri mitään, mutta silti niistä asioista ei saisi tehdä mitään hirviöitä. Vähitellen voi oppia tiedostamaan, miten ja miksi ne ovat muovanneet ihmisestä sen, kuka hän on, ja mitä siitä on mahdollisesti voitu myös oppia.

Nyt pitää lähteä treeneihin. Meinaa tulla taas kiire..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti