lauantai 22. helmikuuta 2014

Nuorisotakuu pyllähtää.

Tarkemmin Helsingin kaupungin asettamiin säädöksiin tutustuttuani sanon, että hyvä! "Värikkäät markiisit ja päivänvarjot" kun käytännössä tarkoittavat bisse- ja siiderimainoksia, eikä vaikkapa sitä Torven raidallista sateensuojaa. Ja ilmeisesti ravintolayrittäjät sitten flippailivat siitä, että heille ei enää tulekaan mainostuettuja varjoja ja katoksia varastojen täydeltä, mutta tiedä näistä. Asiahan ei varsinaisesti minulle kuulu, käyn baareissa lähinnä soittamassa, lähinnä sisällä, jolloin on aika sama, onko terassi auki vai ei. Mutta on tässä maassa tärkeämpiäkin asioita mietittävänä.

Nimittäin tämä. Tässä on nyt tehty juuri se, mitä nuorisotakuun on luvattu tekevän; peruskoulunsa päättävien nuorten pääsyä jatkokoulutukseen on helpotettu. Mitä se käytännössä tarkoittaa? Oppilaat, joilla ei välttämättä ole jollekin alalle pääsemiseen edellytettyjä taitoja, tai jotka nyt vaan valitsevat "jotain" pääsevät kouluun. Toki on hienon näköistä paperilla, että tämänkin alan aloitti nyt näin ja näin monta opiskelijaa, mutta mitä käy, kun vaikkapa vaivoin yläasteen läpäissyt kaveri pääsee kouluun, joka menee koko ajan pikkuisen yli oman ymmärryksen? No, hän lopettaa ehkä jo ennen joulua, viimeistään keväällä. Sitten hän hakee yhteishaussa johonkin muualle, ja huomaa, ettei pääsekään enää sinnekään, koska ei saa lisäpisteitä lopetettuaan koulun tai koska on vaihtamassa alaa, ja seuraavan vuoden peruskoulusta valmistuneet taas ajavat ohi. Siitä tulee sellainen looppi, joka syrjäyttää ihmisiä omista valinnoistaan, omista mahdollisuuksistaan vaikuttaa elämään. Jos päättäjillä olisi tästä tilanteesta ja sen vaarallisuudesta minkäänlaista ymmärrystä, tämä systeemi purettaisiin välittömästi, tai heti tämän kevään jälkeen.

Näiden pudokkaitten lisäksi on olemassa toinen joukko, oma ikäpolveni. Moni minunkin luokaltani (ja tiedän tämän olevan Suomen laajuinen ilmiö, koska tunnen aika paljon ikäisiäni ihmisiä ympäri Suomea) valitsi nyt vain jonkun alan, koska opo uskotteli yläasteella, että sitten, jos se ei maistu, niin voit kokeilla jotain muuta myöhemmin, kun meillä on nyt niin hieno systeemi, että se sallii alan vaihtamisen, kun ihmisten työurat eivät enää voi rakentua vain yhdestä pitkästä ammatista. No, periaatteessa opo oli ihan oikeassa. Yhden ammatin työurat ovat historiaa. Siksi onkin käsittämätöntä, että opetusministeriössä on otettu se linja, että alan vaihtaminen tehdään kaikille peruskoululaista vanhemmalle tämän myötä nyt lähestulkoon mahdottomaksi. Oman alan hommiinkaan ei välttämättä voi oikein päästä, kun työharjoittelumalli on poistettu, eivätkä työnantajat monesti uskalla sitoutua kylmiltään uuteen työntekijään. On olemassa tietysti työkokeilumalli, mutta se on sitten käytännössä varattu alanvaihtajille. Riittävän hämmentävää? Tämä on vielä yksinkertaistettu versio, menkää TE-keskukseen, mikäli tahdotte lisää mutkaa elämäänne. Ratkaisuna ehdottaisin siihen edelliseen systeemiin palaamista, sillä erotuksella, että tehtäisiin sitten vaikka aivan uusia, nopeammin ja helpommin suoraan ammattiin valmistavia opiskelulinjoja. Lisäksi kehitettäisiin oppisopimusmahdollisuutta vielä joustavammaksi, vaikka se nykyiselläänkin jo melko hyvä onkin. Ongelmana on lähinnä se, ettei siitä tiedetä tarpeeksi.

Naureskelin Terhille toissailtana haastattelun jälkeen, että kun meikästä on niin hauska vastailla kysymyksiin ja täytellä kaavakkeita, niin ehkä olen jotenkin alitajuisesti aina ryssinyt asiani niin, että pääsen taas jonottamaan KELAan ja sossuun ja kuuntelemaan sitä ihmisarvon riisuvaa päänrääpimistä. Ihan vain, että saisin täytellä kaikenmaailman lippuja ja lappuja. Ehkä en kuitenkaan ihan niin paljon sitäkään hommaa rakasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti