sunnuntai 9. helmikuuta 2014

No, taisi tästäkin aika sunnuntaipostaus tulla.

En muistanutkaan, että tämä Stenkan ja Jussi Lammen yhteislevy on noin hyvä. Pakko napata se Eetulta lainaan ja laittaa aktiivikuunteluun taas, parhaita suomalaisia levyjä mitä viime vuosina on saatu aikaan, etenkin siksi, että siinä on sama levy sekä "sähköisesti", että akustisesti. Veikkaan, että kaikki tulevat työmatkat tulee kulumaan tämän kanssa taas pari viikkoa. Ei vielä pahemmin sunnuntai-ahdista, mutta veikkaan sen iskevän sitten iltaa kohti, kun istuu busseissa ja huutaa itsensä kipeäksi ja menee sitten kotiin väsyneenä ja kulahtaneena odottamaan, että voi herätä aamulla töihin. No, kylläpä tämä kai tästä. Kohta mennään Viljamin kanssa Sopenkorpeen vähäksi aikaa. Tuntuu, että tänä viikonloppuna kaikki Lahdessa asuneet on olleet Helsingissä, enkä ole nähnyt juuri ketään, mutta on ollut taas helvetin mukava pyöriä Eetun ja Vilin kanssa. Meikä rakastaa melko harvoja ihmisiä, mutta noita voin kyllä sanoa rakastavani, eikä se edes ole kuin puoliksi homoa. Toinen puoli on insestiä.

Juuri mietin tuossa puoliksi itselleni, puoliksi Terhille tätä elämääni. Kun saa joka paikassa ja aina kuulla, miten on "hienoa, että joku jaksaa olla selvinpäin, voispa iteki olla, mut ku ei pysty", noin miljoona kertaa, niin se alkaa kuulostaa sellaiselta pakolliselta vammaistasoitukselta. Sama, kun jonkun pois menosta kuullessa vain kuuluu sanoa, että "otan osaa". Siksi olen ehkä myös kyynistynyt hieman ihmisiä ajatellessani, kun tuntuu että kaikki naamat sanovat vain samoja asioita aina ja joka paikassa. Se on kuitenkin yksi niitä määrittäviä asioita, jotka ovat saaneet minut tuntemaan itseni ulkopuoliseksi tässä maassa, tässä perheessä, tässä elämässä. Se ei sen suuremmin ole häirinnyt minua, koska etäisyyden saaminen omaankin elämäänsä auttaa näkemään sen paremmin. Tajusin myös, etten oikeastaan koskaan lapsena ollut mitenkään hirveän onnellinen. Minun lapsuuteni, vaikka siihen mahtuikin paljon hyvää, oli kuitenkin sisäisen ahdistuksen likaama. Ensimmäisistä muistoista asti olen ollut kuolevaisuuden tuottaman ahdistuksen alla, se vain kasvoi ja kasvoi koko teini-iän, eikä se vielä ole mennyt minnekään. Enkä usko, että se tulee menemäänkään, vaikka toivon sitä. Mutta en lapsena koskaan ollut niin onnellinen, kuin mitä olen nyt.

En haikaile menneisyyteen, koska nyt on paremmin, kuin koskaan menneisyydessäni. Kaikki on parina viimevuotena mennyt aina vain parempaan suuntaan, niin paljon parempaan, että pääni pelkää tämän vain rakentuvan johonkin grand finaleen, luultavasti omaan kuolemaani. Tuntuu, että elän jotain loppukiihdytystä, vaikka en sitä tahdokkaan. Olen saavuttanut koko elämässäni jo paljon enemmän, kuin mitä koskaan odotin saavuttavani. Se tekee aina yhtä nöyräksi ja saa ajattelemaan sitä, miten pienistä sattumista kaikki tässä on kiinni. Tiedän toistelevani sitä tasaisin väliajoin, mutta tiedän myös, että se täytyy kertoa itselleenkin aika monesti, että sen ymmärtää. Lisäksi ihan käytännöllisemmällä tasolla tiedän, että tänne eksyy kaikenlaista satunnaiskulkijoita, jotka kuitenkin tekevät minusta omia arvioitaan parin lukemansa tekstin perusteella, ja pitävät minua mulkkuna. Varmasti olen sitäkin monille, mutta en kaikille. Olen vain joutunut keräämään samastumiskokemukseni ja yhteisyyden tunteeni sirpaleina monilta ihmisiltä, koska kaikissa tuntuu olevan jotain määrittävällä tavalla erilaista. Siksi Terhi on ainoa ihminen, jonka kanssa voin kuvitella eläväni veljeni jälkeen. En ole koskaan tuntenut kenenkään ymmärtävän itseäni niin hyvin. Toivon vain, että kykenen ja osaan ymmärtää häntä yhtä hyvin, saada olonsa tuntemaan yhtä hyväksi ja levolliseksi, kuin hän saa minut tuntemaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti