maanantai 10. helmikuuta 2014

Menettämisestä ja todellisuudesta.

Tänään on väsyttänyt ehkä vähän liikaa, ja ajatukset ovat olleet lähinnä tässä jutussa. Se ei varsinaisesti tämän asian tiimoilta, universumia koskien antanut uutta informaatiota, mutta vertaus kameroilla ympäröityyn akvaarioon selvensi kyllä asiaa suuresti. Sen sijaan ajatus siitä, että aivotkin voisivat olla holografiset ja tallentaa informaatiota vähän joka puolelle neuronien välisiä muistiratoja on mielestäni looginen ja järkevä. Koska sillä tavallahan niitä käsittääkseni myös hävitetään; vaikka leikkaisit aivoista palan pois, tietty muisto ei välttämättä häviä, mutta jos katkaisee sen hermoyhteyden (en keksi nyt kuvaavampaa suomennosta termille "thought pattern", joka on mielestäni parempi, vaikka ei välttämättä kuvaakaan asian neurologista puolta), jota pitkin muisto syntyy, se aiheuttaa informaation katoamisen. Katso lobotomia. Siis älä katso, sellaista, vaan vaikka wikipediasta tai jostain.

Tunnen itseni hyvin väsyneeksi, mutta ehkä syöminen ja muu auttaa vähän. Aion kohta tehdä ruokaa. Sitä ennen täytyy sanoa vielä ainakin kerran, että tuo Lampela & Lampi levy vaan toimii taas ihan helvetin lujaa. Olen kuunnellut sitä tänäänkin kaikki työmatkat ja se soi taustalla nytkin. Sekä se "elektroninen", että akustinen, vuoronperään repeatilla. Näin rehellisiä ja avoimia levyjä ei koskaan ole tässä maailmassa liikaa. Sammuu, Bussi 615 ja Vanha Sirkuskarhu saavat vieläkin joka kuuntelulla kaikki karvat pystyyn, väristyksiä kulkemaan selkärankaa ylös ja alas, sekä oikeasti liikuttumaan. Joka kuuntelulla. Vaikka tämä levy on jo viimeisen vuorokaudenkin aikana pyörähtänyt lähemmäs viisitoista kertaa läpi. Tämä saa minut ajattelemaan sitäkin, miten omien lasten hankkimista pitää oikeasti ajatella myös siltä kannalta, ettei nekään kuolemattomia ole. Ne voivat kuolla joka päivä, aivan niinkuin sinäkin, välität niistä aivan samalla tavalla, ellet enemmänkin. Isomummoni on haudannut kaikki lapsensa ja jäänyt itse odottelemaan. En voi kuvitellakaan, kuinka väsynyt hänen täytyy olla menettämisen tunteeseen.  Minäkin olen jo väsynyt siihen, ja tiedän että tulen menettämään vielä aivan helvetin paljon enemmän. Nimittäin kaiken. Menettäminen on minun kohdallani vasta alussa, vaikka melko kipeän startin ottikin. Mutta tiedän myös, että on niitä ollut ihmisillä vieläkin vaikeampia tilanteita ja elämiä. Siksi pitää taas vain keskittyä ymmärtämään kaiken sen kauneus, mitä käsissä on tällä hetkellä. Mutta kaikesta pitää aina olla valmis luopumaan. Se on jotain sellaista, mitä olen tässä kohta neljännesvuosisataisessa elämässäni oppinut.

En ole koskaan ollut kauhean varma siitä, mitä todellisuus on. Tuo artikkeli ei selvennä ajatuksiani siitä. Mutta tämä kaikenlaisten taajuuksien sekamelska, jota tämä aivoni muuntaa minulle käsitettävään muotoon, on kaikessa absurdiudessaan ja outoudessaan niin kaunis, että kaikki tämä on kuoleman arvoista. Mieluummin olen olemassa, kuin olisin koskaan ollut olematta. Vaikka tieto siitä, että joskus tulen kuolemaan onkin joskus äärimmäisen raskas. Eikä edes harvoin. Se on minun mukanani joka helvetin päivä. Se on aina ollut ja se tulee aina olemaan. Mutta todellisuus on vieläkin minulle täysi kysymysmerkki. Kiinnostava sellainen. Mitä järkeä on syntyä tähän maailmaan, joka ei edes ole tällainen, kuin minä sen koen, jossa elän lyhyen hetken aikaa, ja sitten kuolen? Kukaan ei koskaan saa tietää, että tämä maailma on olemassa, koska kukaan meistä ei oletettavasti ole menossa mihinkään kertomaan siitä kuoleman jälkeen, mikäli tämän maailman lainalaisuudet pätevät tähän maailmaan edes suunnilleen. Ja kuka siitä muka olisi kuulemassa, jos se toinen vaihtoehto on täydellinen, persoonaton tyhjyys. Tiedän, että tämä kuulostaa monille teistä äärimmäisen sekavalta, mutta se vaatii vähän aivonystyröitä ja ajatusvoimistelua ja nyrjähdyksiä. Meillä on koko ajan olemassa konkreettisten aistikokemusten maailma, joka virtaa sisään ja herättää meissä assosiaatioita ja abstraktioita, isompia, todellisuuden ulkopuolisia kokonaisuuksia. Sen lisäksi meillä on vielä jossain näiden kahden tason välissä se "minä", joka kirjoittaa tätäkin tarinaa, värittää omilla liiduilla sekä aistikokemusten, että abstraktioiden maailman. Sitten meillä on vielä kyky ja ymmärrys luoda uutta, täysin tyhjästä tehdä olemassaolemattomia asioita oleviksi. En nyt näin nälkäisenä jaksa mennä sen syvemmin siihen puoleen, se on toisen päivän tarina. Nyt menen juomaan päiväkahvit, jos vaikka piristyisin ja saisin ruoankin pyöräytettyä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti