tiistai 18. helmikuuta 2014

Kitaran kielten vaihto-operaatio.

Vittu, että tulikin vammainen olo kun koitin ähertää kieliä kitaraan. Kieltähän voi siis käytännössä virittää kahteen suuntaan, toiseen suuntaan se tuntuu luonnolliselta, toiseen suuntaan aina väärältä. Onnistuin virittämään kummatkin puolet väärinpäin ja nyt koko viritysprosessi tuntuu niin ääliömäiseltä, ettei voi kuin nauraa ja hakata kämmentä otsaan. Aluksi matala E-kieli vielä rämisi, koska tuossa Charvelissa on ollut ostosta asti (eli siis neljä vuotta) sellainen mikroskooppisen pieni paperinpala satulassa, joka on pitänyt kielen kuin kielen paikallaan ja hyvässä vireessä, riittävän korkealla ensimmäisestä nauhasta, jotta se ei koko ajan rämise ärsyttävästi. Nyt sitten paikaltaan sinkoutuva E-kieli lennätti tuon paskasta ja ikääntyneestä pronssista vihertyneen paperin palasen jonnekin päin kämppää, ja piti alkaa askarrella uutta. Se ei sitten ollutkaan mitenkään helppo homma, ja sain sen duunailtua lopulla tekemällä puuliimasta ja paperista jonkun epämääräisen mytyn, jonka liimasin siihen puuttuvaan palaan. Nyt se värähtää enää vain ihan hieman, silleen että ehkä vain minä kuulen sen. Muuten nuo uudet kielet kuulostaa yllättävän hyviltä, vaikka meikä ei koskaan ole tajunnut, miksi aina ostan noita kirkkaita kieliä, kun en pidä niiden yleissoundista. Yleensä ei vaan ole muutakaan tarjolla. Pidän ennemmin sellaisesta tummasta ja paksusta soundista, nuo kuulostavat niin ohuilta, että niiden kanssa kaipaa muitakin soittimia, kun taas on riittävästi alapäätä ja pohjaa, voi helposti säestää itseään, kun kitaran ääni kattaa isomman alan.

Kohta voisi mennä duunailemaan iltapalaa, Terhi toi ilmaista safkaa kyliltä ja oli kananmunia ja revittyä kalkkunaa, tulee nimittäin aika kova munakas. Vesi tulee kielelle jo ennen kuin oon saanut pannua tiskattua. Päiväys tosin oli eilen, mutta fuck it, oon muutenkin tulossa kipeäksi, niin ei tässä nyt yksi potentiaalinen salmonella enää tunnu yhtään missään. Kiertue lähenee, päivät vähenee, rahat hupenee vuokranmaksuhommiin, jotka täytyy hoitaa pois alta jo ennen lähtöä. Olis aika vittumaista olla jumissa jossain Puolassa ja tietää, että vuokrat on maksamatta. Mutta kyllä nämä asiat tästä sujuu. On hyvä, että koko elämä on oikeastaan ollut yhtä kiertuetta, kun on elänyt kahden euron päiväbudjetilla monta vuotta, tuo tuntuu ihan normaalilta. Toisaalta nyt sitä on tottunut vähän liian hyvää, kun ei ole täällä Tampereella asuessa kertaakaan ole ollut nälkäkuoleman partaalla. Toisaalta yllätyin siitä, että olen laihtunut, vaikka olen syönyt paljon enemmän.

Uskon, että sillä on väliä mitä syö. Kun voi ostaa ihan oikeata ruokaa, tehdä sen itse ja päättää mitä syö, syö terveellisemmin ja paremmin. Jos taas tietää, että kaksi päivää pitää pärjätä kahdella eurolla, ostaa pussin sipsejä ja natustelee niillä vaan nälän tunnetta pois vähän kerrallaan. Sillä saa huijattua itseään yllättävän pitkään. Samoin ruisleipä ja omenamehu on niin askeettinen ruokavalio, ettei oikeastaan tarvitsekaan syödä kuin kerran päivässä. Sen sitten huomaa kyllä jo muutaman päivän päästä, että ei oikein jaksa tehdä mitään. Mutta kaikesta sitä on kyllä kokemusta jo tähänkin mitättömään ikään nähden. Kun elää koko ikänsä köyhyysrajan alapuolella, oppii improvisoimaan. Ja huomaa myös, että moraali on täysin suhteellinen ja tilannekohtainen asia. Kun olet oikeasti köyhä, sinulla ei ole varaa moraaliin. Tai ennemmin se on venyvämpää sorttia, jos ruoka on siitä kiinni. Mutta sen kanssa voi toki elää. Kun vaan pitää huolen siitä, että karma ei kärsi, niin linnut hoitaa kaiken muun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti