torstai 13. helmikuuta 2014

"I'm going deep, no other way."

Eilen törmäsin myös tähän 12 vuotta vanhaan artikkeliin John Wheelerin esittämästä näkemyksestä maailmankaikkeudesta. Eihän se varsinaisesti mitään uutta ole noin miljoonan uudemman avaruusdokkarin jälkeen muutenkaan, mutta lukeminen kannattaa aina. Vaikka lukisikin asioita, joita jo tietää. Ehkä olennaisempaa on se, että tieto uudelleenmäärittyy, liittyy yhteen muun tiedon kanssa ja muodostaa uusia yhteyksiä aivoissa niin, että pauke ja napse käy! Tämä nimittäin tukee mielestäni täydellisesti ajatusta siitä maailmankaikkeuden holografisuudesta. Jos me olemme kaikki samaa kamaa (niinkuin siis ihan oikeasti olemmekin, mutta jos vielä kaikki elektronimme ja muut systeemimmekin ovat vielä samoja), ja katselemme universumia katsellessamme todellisuudessa itseämme, meillä alkaa olla jotenkin järkeenkäypä kuva tästä kaikesta. Tämän selittäminen tekstin muodossa on äärimmäisen haastavaa, koska puolet ajasta puhuisin käsilläni ja näkisin, ymmärrätkö hevonhelvettiä siitä, mitä tähän asti on käsitetty.

Jos käsitin holografisuuden oikein ( voi myös hyvin olla, että en), maailmankaikkeutemme ei todellisuudessa olisikaan ehkä neliulotteinen, vaikka se vaikuttaakin melko vahvasti siltä. Mutta todellisuudesta me emme tiedäkään yhtään mitään, meillä on vain tämä aistihavaintojemme luoma maailma, joka kertoo minulle, että edessäni on läppäri ja takanani hurisee pesukone, vaikka oikeastaan kaikki nämä näennäisen kiinteätkin asiat ovat 99% pelkkää tyhjää tilaa ja seassa on muutama pyörivä atomi. Hologrammi näyttää kolmiulotteiselta, vaikka on todellisuudessa kaksiulotteinen. Samoin meidän maailmamme voisi vaikuttaa neliulotteiselta, vaikka todellisuudessa olisikin vain kolmiulotteinen. Tämä ei sitten välttämättä ole yhtään oikein, vaikka olen asiaa lueskellut, tämä on pelkkää uskontotieteiden, fysiikan, filosofian, ja ties minkä muun suuntaan kohdistamani harrastuneisuuden pohjalta heiteltyä mutua. Meillä siis voisi olla käsissämme kolmiulotteinen todellisuus, joka VAIKUTTAA siltä, että se tapahtuu ajassa, vaikka todellisuudessa sitä ei välttämättä ole. Tämän puolesta puhuu tuossa artikkelissa esiin  nostettu juttu siitä, miten fotonit, jotka ovat lähtöisin ajalta ennen kuin täällä oli elämää, käyttäytyvät reaaliajassa tutkijoiden odotusten mukaisella tavalla. Nykyisyys siis määrittää menneisyyden, ja jossain toisessa jutussa puhuttiin myös siitä, miten vasta tulevaisuus määrittää tämän hetken.

Onko universumia, jos ei ole sitä kokevaa olentoa? Joskus sitä lipsuu aamuyöstä solipsismiin, jossa ei ole kauhean varma siitä, onko yhtään mitään olemassa oman kokemuksen ulkopuolella. Mikäli me olemme kaikki samaa aine-tietoisuutta, "itseään katselevaa universumia", se todellakin kuolisi viimeisen sitä tarkkailevan olennon mukana. Ja siitä eteenpäin sillä ei olisi mitään väliäkään. Yksi minulle suurta ahdistusta aiheuttanut ajatus onkin se, että tämä universumi on tavallaan jumissa itsessään. En usko mitään kuolemanjälkeistä olevan olemassa. Joskus en usko, että edes tätä kuolemaneteistä on olemassa. Me synnymme tänne, alamme valmistautua hitaaseen kuolemisprosessiimme alusta asti. Me näemme tämän järjettömän kauniin, ihmeellisen ja ainutlaatuisen maailmankaikkeuden. Miksi? Miksi se näytetään meille, kun oletettavasti emme voi kertoa siitä kenellekään? Se on ikuinen salaisuus, jonka jakaa tämänhetkisen tiedon mukaan vain tämän pallon elävät olennot. Jokainen niistä kuolee. Kukaan niistä ei pääse kertomaan tästä kauneudesta kenellekään.

Vielä tuosta holografisuudesta, mielestäni sen ajatus on melko pitkälle samanlainen, jota buddhalaisuudessa on pidetty keskeisenä. Artikkelissa mainittiin kameroilla ympäröity kala akvaariossa, ja ihminen tarkkailemassa kaikkia videoita. Kalat liikkuvat eri suuntaan, mutta kaikki samassa suhteessa toisiinsa, koska ne ovat sama kala ja me emme vain tunnista sitä siksi. Samoin buddhalaisuudessa on nähty se, että kaikki on yhtä ja kaikki on vuorovaikutuksessa keskenään. Vaikuttaisi vain loogiselta. Lisäksi on olemassa suuri mahdollisuus, että koko tämä maailmankaikkeus on vain kvanttikoneella ajettu simulaatio, mikä on ainakin minusta kiehtova, mutta silti hieman pelottavakin ajatus, koska en osaa suhtautua siihen. Yritän saada sen ajatuksen mahtumaan tajuntaani, että kaikki tämä on vain ykkösiä nollia, eikä todellisuudessa tässä meidänkään todellisuudessamme ole olemassa juuri mitään niistä asioista, joita siellä oletamme olevan. Silti, se selittäisi heittämällä sen, miksi matematiikka ylipäätään voi selvittää tämän maailmankaikkeuden fysikaalisia ominaisuuksia, tai että ylipäätään olemme voineet kehittää mitään niiden kaltaista. Silti sitä hiipii jonnekin tajunnan laidalle ajatus: Mitä tapahtuu, kun simulaatio sammutetaan?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti