perjantai 14. helmikuuta 2014

Hyvää ystävänpäivää. Oikeasti.

Tänään pohdin ystävyyden merkitystä enemmän, kuin yhtenäkään ystävänpäivänä tätä aiemmin. Se on aina ollut kliseistä hommaa, mutta mielenkiintoisesti siinä vaiheessa, kun asuu parin tunnin päässä suurimmasta osasta ystäviään, sitäkin alkaa pohtia vähän enemmän. Ystävyys on sitä, että voin muuttaa pois, ja kaksi ihmistä soittaa minulle kerran kuussa. Kun muutin pois, muutuin kai osaltani ulkopuoliseksi monelle. Vaikka olen aina sanonut, että Lahti on lamamonttu, jonka voisi valaa betoniin, muuttui se yhtäkkiä muka jonkinlaiseksi itseään paremmaksi luulevan ihmisen statementiksi. Ei se ihan niinkään mene. Rakastan Lahtea täydestä sydämestäni. Tai ainakin puolillaan olevasta. En tiedä. Se on kuitenkin paikka, jossa on aivan oma, pahoinvoiva, mutta rento tunnelmansa, sellainen lamapuuhastelun fiillis. Se synnyttää päässä mielikuvan ihmisistä, jotka vaikka pöllivät telkkarin, mutta viheltelvät iloisesti sen tehdessään! Ihmisistä, jotka pahoinpitelevät jonkun nakkikioskilla, mutta antavat hänelle sen jälkeen purkan, ettei veri maistuisi niin paljon suussa! Ymmärrättekö? Luultavasti ette. Lahti on Lahti.

Suurin osa ystävikseni katsomistani ihmisistä asuu siellä. Mitä se ystävyys siis on? Se on mielestäni juuri sitä, että kaveri voi muuttaa vaikka puoleksi vuodeksi Kiinaan, ja takaisin tullessa kaikki tarvittava dialogi eteisessä on tämä:
"Moro."
"Terve"
"Mitenpä menee?"
"Eihän tässä ihmeitä vissiin.."

Olen tottunut siihen, että ihmiset tulevat ja menevät elämässäni ihan miten sattuvat. Olen toisaalta myös valmistautunut siihen, että joko minä kuolen, tai ne kuolevat, ja kaikki meistä menettävät toisensa jossain vaiheessa. Siitä huolimatta on muutamia ihmisiä, joihin on kiintynyt paljon. Niin paljon, että ymmärtää ja osaa luottaa niihin ihmisiin. Tietää, että vaikka he ajautuisivat kauas, he ajautuvat vielä takaisin. Oikeastaan suurin osa niistä ihmisistä, jotka oikeasti katson ystävikseni, joita on lukumäärällisesti vähän, ovat olleet välillä hyvinkin kaukana ja epämääräisessä yhteydessä, välillä ei yhtään missään yhteydessä.

Osa on jopa ollut minulle helvetin vihainen, ja vaikka olen saattanut tilapäisesti suuttua tavasta, jolla vaikka johonkin kysymykseen on vastattu, en koskaan ole vihannut näitä ihmisiä. Olen aina sanonut, että minun oveni on auki, ja sinä päivänä, kun he tahtovat tulla takaisin, toivotan heidät tervetulleeksi. Yksinkertaisesti siksi, että tiedän olevani melko munapää ehkä välillä. Ei kukaan voi jaksaa minua kauhean pitkään, ennätys taitaa tähän mennessä olla hallussa veljelläni, joka jaksoi n. 23 vuotta melko vähillä rakoiluilla, ja nytkin säännöllisen epäsäännöllisesti. Hänet katson kuitenkin parhaaksi ystäväkseni, vaikka hän aina vaivaantuukin, kun sössötän yhtään mitään tällaista. Ei silti kiinnosta. Sitä tunnetta, kun tiedät täsmälleen miten toinen näkee päässään jonkin ajatuksen, ei korvaa mikään. Sitä yhteyttä ei korvaa mikään. Siksi olenkin aina ollut vähän "katkera" siitä, että meitä on vain kaksi, ja toinen kuolee väkisinkin ensin.

En myöskään tahdo vähätellä vaikkapa teknologian vaikutusta. Ilman internetiä minulla ei olisi varmasti puoliakaan näistä nykyisistä ystävistäni, ilman grindcore finlandin kautta tulleita viritelmiä ja keikkoja olisi jäänyt muutamat tärkeimmistä ja hienoimmista tuntemistani ihmisistä jääneet ehkä kokonaan tutustumatta, tai olosuhteet olisivat olleet hieman toiset ja olisinkin ehkä vihannut niitä kaikkia. Kaikki on niin pienistä asioista kiinni. Nyt koen olevani onnekas jo ihan vain siksi, että voin mennä lähes minne päin Suomea tahansa, ja minulla on aina joku, jolle soittaa. Joskus tuntui, ettei edes Pertunmaalla voinut soittaa yhtään kenellekään. Kun on ollut yksinäinen pitkään, osaa arvostaa pientäkin ystävyyttä. Kiitos ja anteeksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti