Life In A Day

Katsottiin tässä iltamme ratoksi Life In A Day. Olin aluksi melko skeptinen sen suhteen, kun ajatukseltaan ja alultaan se vaikutti vain yhdeltä ylipitkältä Iholla-jaksolta, mutta ei siinä kauaa mennyt, kun se käänsi ajatukset jo nurin. Miksi? Siksi, että sillä on yksi vahva viesti: Ihmisolennot on mahtavia! Inhimmilliset, aidot, oikeat, elävät ihmiset, jotka elävät toisistaan tietämättä täysin erilaisissa kulttuureissa, pelkäävät samoja asioita, rakastavat samoja asioita, ilmaisevat kaikilla eri kielillään samoja tunteita. Se on kaikin puolin hienoa ja merkittävää, ja tuota katseli melko mielellään, vaikka se noinkin kauan kesti. Vaikka toteutus on välistä vähän merkillinen, se on silti loistava kuva ihmiskunnasta yhtenä päivänä vuonna 2010. Mietin päässäni, että tuon voisi ampua avaruuteen, ihan siltä varalta, että jos onnistumme sössimään itsemme hengiltä, niin tuokin jäisi jonnekin talteen kertomaan meistä. Muuallekin, kuin Youtubeen.

Pätkän liikuttavin kohtaus oli itsellenikin hieman yllättävästi se kohta, jossa mies soittaa mummolleen ja kertoo olevansa homo. Juuri aamulla mietin bussissa, miten minulle olisi aivan sama, mikä minun lapseni seksuaalinen suuntautuminen tulisi olemaan, kunhan hän olisi itse onnellinen elämäänsä, eikä joutuisi kärsimään sen takia, mitä oikeasti on. Mietin, muuttaisiko vanhemmuus konkreettisesti jotenkin asennoitumistani tähän kysymykseen, mutta en keksinyt yhtään aspektia, en nähnyt vanhemmuudessa yhtään sellaista tekijää, jonka perusteella minun tulisi ryhtyä umpimieliseksi ääliöksi saadessani lapsia. Toki ehkä olisi sääli, jos vaikka näkisin, että sukuni katkeaisi siihen kohtaan, koska koen, että suvullani on niin villit ja omalaatuiset geenit, että ne olisi kiva pitää pelissä, ihan vain evoluution trollailun kannalta, jos ei muuten.

Toinen ajatuksia herättänyt kohta oli se, missä ilmeisesti afrikkalaiset naiset istuvat työnsä ääressä, lyövät rytmiä ja laulavat. Miten jollain voisi tulla mitenkään päähän, että sellainen kulttuuri olisi jotenkin vihattavaa ja hävitettävää? Sama tuon homouden kanssa, minun päähäni ei vain oikeasti mahdu sellainen mielenmaisema, jossa ihmisiä kuuluisi vihata erilaisuuden perusteella. Ihmisiä kuuluu vihata, jos ne ovat kusipäitä, mitään muuta järjellistä perustetta sille ei ole. Vaikka saatankin joskus esitellä omalaatuista huumorintajuani täysin sopimattomissa tilanteissa, näennäisesti vailla mitään tilannetajua, todellisuudessa minun on todella vaikea olla (etenkään hiljaa) ahdasmielisten ihmisten kanssa. Silti olen myös sitä mieltä, että kaikelle pitää voida nauraa. Ei saa olla olemassa sellaisia tabuja tai pyhiä lehmiä, joihin ei saisi koskea, koska huumori on ainut ase, mitä meillä on elämän edessä, kuten Mark Twainkin sanoi. Meidän pitää voida nauraa kaikelle, ennen kaikkea ja eniten itsellemme, koska muuten elämä musertaa meidät.

Tässä mielessä tämä on mielestäni tärkeää katsottavaa lähes kaikille. Se laittaa ajattelemaan ihmisyyttä, ihmisiä, selviytymistä, pärjäämistä, onnellisuutta, aivan kaikkea sitä mikä tähän pallolla kulkemiseen liittyy. Juuri tätä ennen katselimme myös taas Joseph Campbellin The Power of Mythiä, jossa hänkin totesi meidän oleman maapallon tietoisuus, tämän planeetan silmät ja korvat ja suut, kaikki samassa veneessä, yhtä tämän planeetan kanssa. Se jätti ehkä tietynlaisen asetelman, josta tätäkin lähti sitten skeptisyydestä huolimatta katsomaan. Ja se ehkä teki tästä minun päässäni hieman vaikuttavamman, kuin mitä se ilman tuota saatetta olisikaan. Mutta siltikin, se viesti on ihan yhtä vahva, eikä se laimene yhtään.

Uusia grooveja.

Tänään aloittelin jo vähän Cut To Fitin tulevia kuvioita, aloin värkätä kansikuvia, kirjoittelin muutamat biisit ja rämpyttelin vähän kitaraakin. Sanoja myöten valmiina on neljä biisiä, vielä on kuulema neljä lisää ja riffejä kaikilla vaikka muille jakaa. Voisikin oikeastaan antaa parit riffit pois, jos joku on vailla niin saa tulla katselemaan, mitä nurkista löytyy. Niitä aina kasaantuu ympäriinsä, kun ei ole niin kauhean tarkka siivoilun kanssa. Kansista tulee jonkunlainen psykedeelinen (tai psykologinen) ristisiitos Grind/11niä ja Havoc Supremea, olen aika innoissani vääntämässä niitäkin jo tässä. Vaikka teenkin nyt ihan rauhassa, yksi kuva kerrallaan, niin tällä tahdilla se saattaa tarkoittaa huomenna valmista. Tai ei kyllä ihan sillä aikataululla kerkeä, kun huominen on täynnä aamusta iltaan. Mutta tässä joku päivä.

Olen tässä nyt istuskellut bussimatkoja kuuntelematta musiikkia pari päivää, en oikein edes tiedä miksi. Ehkä pääasiassa siksi, että jostakin syystä kaikki kännykässä oleva musiikki tuntuu väärältä siihen tilanteeseen, oli se haettu tunnetila mikä hyvänsä. Veikkaan, että osiltaan se johtuu siitä, että nyt ehkä uppoaisi taas vaikkapa Magrudergrind, eikä sitä ole ollenkaan. Täytyypä ripata levy koneelle ja laittaa huomisaamusta lähtien tykittelyksi. Olen kuitenkin huomannut sen, että aika kulkee huomattavasti nopeammin, kun sitä ei jaa päässään biiseihin, parin minuutin pätkiin, jotka jaksottavat matkaa ja kulkemista. Kun kuuntelee moottorin hytinää, ihmisten yskimistä, puheluita ja yllättävänkin intiimeja keskusteluja, saa paitsi aiheita hyvin absurdeille tarinoille, tajuaa myös ajan kulun tarkemmin. Ehkä se liittyy siihen, että keskityt vastaanottamaan ja analysoimaan enemmän informaatiota, kun musiikki soi, koska ulkoisen maailman havainnointi on silloin lähinnä silmien ja nenän varassa. Cardiffissa huomasin mielenkiintoisesti, että aina kun otti luurit pois päästä, hajut tulvahtivat erittäin voimakkaina nenään heti ensimmäisenä.

Tällä viikolla on katsettu vaan helvetin paljon dokumenttejä, ja sillä linjalla aiotaan jatkaa koko viikko. Äsken tosin katsottiin taas Seven Psychopaths, joka oli aivan yhtä hyvä, kuin ensimmäiselläkin kerralla. Postmodernismi ns. rulettaa. Tuosta tuli mieleen, että kun eilen kerroin asuvani "on the west side of Hervanta", niin tuli heti aika gangstarap-olo. Niin vahvasti, että repesin itsekin nauramaan. Nyt kerkeän vielä vetää iltapalaa ja katsella vähän jotain dokkaria, ennen kuin pitää ryömiä nukkumaan. Öitä.

The Century Of The Self

On tämän iltaa katseltu The Century Of  The Self-dokumenttisarjaa, ja onhan tämä taas maailmankuvaa täydentävää kamaa. Melko merkittävää, avartavaa ja vaikuttavaa informaatiota kohdennetun mainonnan, propagandan, politiikan ja kohderyhmien historiasta, joka on ohjannut paitsi maailman poliittista ja kulttuurillista historiaa, myös ihan ihmisten elämiä tasolla, joista he eivät välttämättä itsekään ole tietoisia. Tämä on juuri sellaista polttoainetta, jonka jälkeen tulee taas kirjoitettua noin 116 biisiä ja tehtyä kansitaidetta ja kaikkea muuta kulttuurianarkiaa vaikka millä mitalla.

Alkujaksojen keskiössä on Edard Bernays, josta psykologian kirjoissa puhuttiin kyllä melko paljon kiltimpään sävyyn, kuin mitä tuo mulkku olisi koskaan ansainnut. Mitä enemmän siitä kuuli, sitä enemmän tuntui, että kyseessä on Henry Fordin ja Thomas Edisonin veroinen kusipää, joka on kiertänyt vain kusettamassa kaikilta rahat välissä ja vakuuttelemassa joka puolelle, että ahneus on hyvästä ja tervettä. Huomattuaan, miten paljon propagandalla oli käyttöä sodassa, hän oli vakuuttunut siitä, että sitä voidaan käyttää myös rauhassa. Miksi? Koska pohjimmiltaan rauhakin on sotaa, keskiössä vain ovat vihollisten ja syntisten sijaan kuluttajat, joita vastaan yritykset ja mainostajat käyvät taisteluaan. Juuri Bernays oli koko sirkuksen takana vakuuttamassa massatuotannon paniikkiin ajamille yrityksille, että kun ihmiset ajettaisiin kuluttamaan tarpeidensa sijasta halujensa pohjalta, jolloin heille voitaisiin myydä aivan mitä tahansa, kun vaan vedottaisiin haluihin ja pelkoihin. Miehellä itsellään tietysti oli naruja vetämässä joka suuntaan, ja keräili voittoja joka helvetin raosta. Kaikki hänen teoriansa pohjasivat melko pitkälle hänen enonsa Sigmund Freudin teorioihin, ja Freudien suku näyttelee muutenkin melko merkittävää osaa tämän rauhanajan propagandan, manipuloinnin ja ihmisten hyväksikäytön perinteessä. Toisaalta siksi onkin niin surullista nähdä, miten toimivia ja tehokkaita freudilaisen psykoanalyysin teoriat ovat olleet käytännössä. Psykologisena aseena, ihmisen vaurioittamisen välineenä niillä onkin ehkä huomattavasti enemmän käyttöä, kuin eheyttävässä tai terapeuttisessa toiminnassa. Freud itse pelkäsi maailman sukeltavan okkultismin hämärään ilman hänen psykoanalyysiään, johon hän itse, Jungin kirjoitusten mukaan, suhtautui lähes pakkomielteisellä raivolla.

Tämän kaiken myötä ihmisiä alettiin jakaa ryhmiin. Ensin luokittain, luomalla jonkinlainen pelottavan huxleymainen systeemi ihmisten jakamiseen kyvykkyyden, vaikutusvoiman ja oletetun älykkyyden mukaan. Sitten tultiin uudelle ajalle, joka korosti itsenäisyyttä ja tuntui, että groovaavammat ajat olivat voittaneet markkinavoimat, kunnes tultiin ehkä synkimpään vaiheeseen, kohderyhmiin ja koeyleisöihin. Tuotteita alettiin kohdentaa tarkemmin juuri näille uusille yksilöllisyyden palvojille, jolloin hekin lähtivät mukaan hullunmyllyyn ja kuluttamisesta tuli tapa ilmaista mielipidettä, vaikuttaa. Mutta todellisuudessa se, joka kuvittelee vaikuttavansa kuluttamisellaan, on vain yhden mielikuvamainonnan ja manipulaation kehän vanki. Sen kaiken pohjana makaavat ihmisen omat halut ja pelot, ahneus, mukavuudenhalu, äärimmillään itsekkyys.  Olen viimeaikoina miettinyt näitä asioita melko paljonkin, lähinnä ajatellut tulevaa levyä, hahmotellut sitä päässäni. Tiedän jo, että se tulee pyörimään melko paljon ahneuden ja "tottumisen" ympärillä. Sen, että kun väsyt taistelemaan, annat perille niille helpoille teille. Näen sen ympärilläni, tässäkin lähiössä. Näen, miten helppoa olisi asettua tänne, jumittua, jäädä. Siksi olenkin jo päättänyt, ettei tämä ole pysyvää. Tämä on väliaikainen tila, eikä se tule kestämään kahtakaan vuotta. Jos en tietäisi lähteväni, olisin ahdistunut jo näinä kolmena kuukautena hengiltä.

Myöhemmin dokumentissa tultiin siihenkin, miten aivan samat käytännöt otettiin Thatcherin ja Reaganin kampanjoissa käyttöön, selviteltiin tietyn tyyppisten ihmisryhmien ajatuksia, mieltymyksiä ja haluja, kohdennettiin kampanja oikein, ja Boom! Jälkeenpäin näyttää siltä, että hämmentävän värikäs joukko, sisältäen ihmisiä kaikista tulotasoista ja yhteiskuntaluokista, on äänestänyt samaa ehdokasta. Kuulostaako tutulta? Melko samat kuviot, kuin täälläkin. En tiedä, olisiko Soinista tuollaiseksi mastermindiksi, uskon sen vain kirjoittelevan puheita lämpimikseen ja omaksi ilokseen, ja kun haukkuu tasaisesti kaikkia, niin niiden kaikkien vihaajat äänestävät sinua. Mutta Kokoomuksen kaverit ovat jo huomattavasti taktisempia toivotalkoineen ja paremminvointivaltioineen, minkä lisäksi koko nykyinen tilanne, työhön ja markkinoiden luottamukseen vetoaminen, kuulostaa aivan samalta puheelta, kuin Bill Clintonin puheet sen jälkeen, kun hän palkkasi "public relations"-miehekseen Dick Morrisin. Oli se laskelmoitua tai ei, lopputulos on sama.



Ihan muuten vaan huomasin tänään, että yhteishausta on tehty vielä ihmeellisempää, kuin ajattelinkaan. Sen sijaan, että pisteitä vain annettaisiin vähemmän haussa, ammatillisen tutkinnon omaavat eivät voi hakea enää ollenkaan. Melko mielenkiintoisella tavalla lähdetään taistelemaan syrjäytymistä vastaan peitset tanassa, jos minulta kysytään. Ei tämä homma voi toimia näin. Oikeasti.

Sunnuntaipostaus, osa n

Tunnen taas kaikesta huolimatta, miten sunnuntai alkaa asetella paskanmakuista ja betonin kepeää huntua kasvoilleni, miten väsymys, joka menee paljon uneliaisuutta syvemmälle, valtaa koko olemuksen. Väsymys omaan itseen, ihmisyyteen, kuoleman odotteluun, kaikkeen. Olen aina ihmetellyt, miten minut on rakennettu näin. Kaikki sanovat sen olevan korvien välissä. Onhan se, samassa suhteessa, kuin koko todellisuus ylipäätään on korvien välissä. Kaikki on korvien välissä. Se ei tee siitä vähemmän todellista, tai vähemmän vaikuttavaa. Kaikki informaatio, jota sinulla voi olla olemassa yhtään mistään, on vahvimmillaan silloin, kun se on itse koettua. Toki voit tehdä myös harhatulkintoja kaikesta siitä informaatiosta ihan vain sen pohjalta, miltä se tuntuu, ottamatta huomioon lainkaan sitä, mitä se oikeasti on. Näin kai esimerkiksi uskonnollisen hurmion, tai sunnuntaiahdistuksen kokemuskin syntyy.

En oikein tiedä taas miten päin olisin nahoissani. Luulisi, että tähänkin olisi kahdessakymmenessäviidessä vuodessa kehittänyt jonkinlaisen systeemin. Onhan minulla toisaalta sellaisiakin: tee musiikkia ja piirrä kuvia, kirjoita asioita. Kaikkea tätä tuleekin tehtyä, mutta silti tätä ylitse jäävää jännitettä pitäisi päästä purkamaan vaikka huutamalla. Se siihen taitaa auttaa kaikkein tehokkaimmin. Eikä sitä taida olla tälle päivälle tiedossa. Tiedän, että parin tunnin päästä se helpottaa. Juuri suunnilleen siinä vaiheessa, kun pitäisi käydä nukkumaan, valmistautua seuraavaan viikkoon. Sitten minut heitetään taas ihmisten sekaan, ja osaan kantaa jotakin sosiaalista naamiota ja ihmisnahkaa päälläni senkin viikon. Eikä siinä mitään. Se on toisaalta kaikki monellakin tapaa hyväksi, minkä lisäksi se on kaikki polttoainetta sitten näiden omien juttujen tekemiseen. Silti se tuntuu aina myös hieman hassulta, kun olen kumminkin niin sisäänpäin kääntynyt, enkä koe tarvitsevani muita ihmisiä tunteakseni oloani mitenkään tarpeelliseksi. Toisaalta on aina hienoa, jos pystyy jotakuta oikeasti auttamaan, niin että tajuaa saaneensa toiseen ihmiseen jonkinlaisen kontaktin. Aidon yhteyden. Muuten olo on, kuin lilluisi yksinään avaruudessa, lähetellen radioviestejä tyhjyyteen, vaikka tietää ettei siellä ole ketään.

Avaruus on muutenkin aina ollut minusta niin äärettömän siisti asia. Ei sellainen sci-fi-avaruus, jossa ihmiset kulkevat madonreikien läpi ja hihhuloivat ympäriinsä senkin valloittaneina, vaan tämä todellinen avaruus, joka on iso, pimeä, pelottavat mittakaavat saavuttava asia. Se näyttää ihmisille yhdellä vilauksella, että toivo on turhaa, vaikka kykenisimme ylittämään valonnopeudenkin, suurin osa siitä olisi meidän ulottumattomissamme. Se tekee tyhjäksi yliluonnollisuuden, jolloin se jättää meille vain tämän arkitodellisuuden, yhteisen kokemuksen siitä, että me olemme yhtä ja samaa lajia tällä pallolla, heitettynä heikoille jäille. Meidän on parempi tulla toimeen keskenämme ja rakastaa toisiamme, tai olemme aivan vitun kusessa ihan kohta. Tuo saattaa kuulostaa masentavalta ja pessimistiseltä, mutta minusta se on mitä suurinta optimismia, tai siis ei sellaista ylitsevuotavaa ja epärealistista, mutta sen sanoma ja vire on positiivinen: meillä ei ole täällä mitään muuta, kuin tämä yksi elämä, nämä toiset ihmiset, joten meidän tulisi keskittyä rakastamaan toisiamme ja ymmärtämään samankaltaisuutemme näennäisistä pienistä eroistamme huolimatta. Vaikka se joskus vaikeaa olisikin.

"Minä olin parturikampaajan poika..."

Lopetin eilisen piirtelyni tällaiseen leikkaa-liimaa teokseen, kun ei oikein meinannut inspiraatio ja kyvyt riittää mihinkään ylipäätään. Tuntui vahvasti siltä, että meikän piirtelyswagit on jossain talviunilla, eikä oikein mikään nappaa, mutta sitten tänä aamuna Lassukka kysyi, tahtoisinko piirtää Hojoklubin julisteen taas, ja siitähän meikä innostuikin sitten niin, että kolme varttia myöhemmin meikällä oli jo tämä valmiina:

Ilmeisesti myös sen lisäksi, että olen keskinkertainen huutaja, huono laulaja, paska leipuri, semijees autokuski ja ihan jeppis tyhjäntoimittaja, olen myös mukiinmenevä parturikampaaja. Tuossa pari iltaa sitten vähän hassuteltiin mehupäissämme villinä perjantai-iltana, ja tein Terhille superhienoja ötökkäkampauksia ilman ponnareita, tässäpä muutama niistä.

Meille tuli eilen myös pariksi yöksi koira hoitoon. Heti kun käytiin sen kanssa pihalla, koko tämä meidän gangstaräplähiömme tuntui avautuvan ihan uudella tavalla. Vesitorni onkin oikeasti ihan tuossa vieressä, vaikka olen ajatellut, että se olisi jotenkin jossain tuolla vähän kauempana, ja näkyy vain siksi, että se on ihan helvetin iso. Mutta tuossapa se pönöttää, melkein takapihalla. Ja siellä on ylhäällä pizzeria, joten sekin on melkein yhtä lähellä, kuin Lahdessa asuessa. Ei sillä, että siellä nyt kuitenkaan tulisi ihan kauhean usein käytyä. Tämä päivä vaikuttaa toistaiseksi ihan hyvältä, siksi en uskallakaan oikein tehdä mitään, etten totaalisesti riko sitä ja heilauta koko päivää suoraan helvettiin. Taidan vain mennä keittelemään kahvia, syödä jäätelöä ja katsoa jotain hauskaa, en ajatella kertaakaan ääneen sitä, että tänään on sunnuntai.

Nuorisotakuu pyllähtää.

Tarkemmin Helsingin kaupungin asettamiin säädöksiin tutustuttuani sanon, että hyvä! "Värikkäät markiisit ja päivänvarjot" kun käytännössä tarkoittavat bisse- ja siiderimainoksia, eikä vaikkapa sitä Torven raidallista sateensuojaa. Ja ilmeisesti ravintolayrittäjät sitten flippailivat siitä, että heille ei enää tulekaan mainostuettuja varjoja ja katoksia varastojen täydeltä, mutta tiedä näistä. Asiahan ei varsinaisesti minulle kuulu, käyn baareissa lähinnä soittamassa, lähinnä sisällä, jolloin on aika sama, onko terassi auki vai ei. Mutta on tässä maassa tärkeämpiäkin asioita mietittävänä.

Nimittäin tämä. Tässä on nyt tehty juuri se, mitä nuorisotakuun on luvattu tekevän; peruskoulunsa päättävien nuorten pääsyä jatkokoulutukseen on helpotettu. Mitä se käytännössä tarkoittaa? Oppilaat, joilla ei välttämättä ole jollekin alalle pääsemiseen edellytettyjä taitoja, tai jotka nyt vaan valitsevat "jotain" pääsevät kouluun. Toki on hienon näköistä paperilla, että tämänkin alan aloitti nyt näin ja näin monta opiskelijaa, mutta mitä käy, kun vaikkapa vaivoin yläasteen läpäissyt kaveri pääsee kouluun, joka menee koko ajan pikkuisen yli oman ymmärryksen? No, hän lopettaa ehkä jo ennen joulua, viimeistään keväällä. Sitten hän hakee yhteishaussa johonkin muualle, ja huomaa, ettei pääsekään enää sinnekään, koska ei saa lisäpisteitä lopetettuaan koulun tai koska on vaihtamassa alaa, ja seuraavan vuoden peruskoulusta valmistuneet taas ajavat ohi. Siitä tulee sellainen looppi, joka syrjäyttää ihmisiä omista valinnoistaan, omista mahdollisuuksistaan vaikuttaa elämään. Jos päättäjillä olisi tästä tilanteesta ja sen vaarallisuudesta minkäänlaista ymmärrystä, tämä systeemi purettaisiin välittömästi, tai heti tämän kevään jälkeen.

Näiden pudokkaitten lisäksi on olemassa toinen joukko, oma ikäpolveni. Moni minunkin luokaltani (ja tiedän tämän olevan Suomen laajuinen ilmiö, koska tunnen aika paljon ikäisiäni ihmisiä ympäri Suomea) valitsi nyt vain jonkun alan, koska opo uskotteli yläasteella, että sitten, jos se ei maistu, niin voit kokeilla jotain muuta myöhemmin, kun meillä on nyt niin hieno systeemi, että se sallii alan vaihtamisen, kun ihmisten työurat eivät enää voi rakentua vain yhdestä pitkästä ammatista. No, periaatteessa opo oli ihan oikeassa. Yhden ammatin työurat ovat historiaa. Siksi onkin käsittämätöntä, että opetusministeriössä on otettu se linja, että alan vaihtaminen tehdään kaikille peruskoululaista vanhemmalle tämän myötä nyt lähestulkoon mahdottomaksi. Oman alan hommiinkaan ei välttämättä voi oikein päästä, kun työharjoittelumalli on poistettu, eivätkä työnantajat monesti uskalla sitoutua kylmiltään uuteen työntekijään. On olemassa tietysti työkokeilumalli, mutta se on sitten käytännössä varattu alanvaihtajille. Riittävän hämmentävää? Tämä on vielä yksinkertaistettu versio, menkää TE-keskukseen, mikäli tahdotte lisää mutkaa elämäänne. Ratkaisuna ehdottaisin siihen edelliseen systeemiin palaamista, sillä erotuksella, että tehtäisiin sitten vaikka aivan uusia, nopeammin ja helpommin suoraan ammattiin valmistavia opiskelulinjoja. Lisäksi kehitettäisiin oppisopimusmahdollisuutta vielä joustavammaksi, vaikka se nykyiselläänkin jo melko hyvä onkin. Ongelmana on lähinnä se, ettei siitä tiedetä tarpeeksi.

Naureskelin Terhille toissailtana haastattelun jälkeen, että kun meikästä on niin hauska vastailla kysymyksiin ja täytellä kaavakkeita, niin ehkä olen jotenkin alitajuisesti aina ryssinyt asiani niin, että pääsen taas jonottamaan KELAan ja sossuun ja kuuntelemaan sitä ihmisarvon riisuvaa päänrääpimistä. Ihan vain, että saisin täytellä kaikenmaailman lippuja ja lappuja. Ehkä en kuitenkaan ihan niin paljon sitäkään hommaa rakasta.

Muutan Afrikkaan ja olen mulkku ja silleen.

 Tänä nimenomaisena päivänä minut on syystä tai toisesta vallannut hillitön hinku lähteä täältä Suomesta Afrikkaan. Aivan sama minne sinne, mieluiten Etelä-Afrikkaan, josta hämärästi tunsin joskus pari tyyppiä, tai Beniniin voodooreissulle. Sillä saattaa olla vaikutusta, että olen koko päivän kuunnellut Die Antwoordia ja katsellut Henry Rollinsin keikkoja youtubesta, hän puhuu Afrikassa reissailusta melkein jokaisessa kumminkin. Sinne niin leijonien sekaan soittelemaan tukilaulua savannille! Ai että!

Suunnitelmat Hebosagilin pällistelystä muuttuivat, kun rahatilanne ei tulevaisuutta ajatellen ehkä sallikaan mitään ylimääräistä. No, menee tämä ilta kotona jumitellessakin, siivottiin ja täällä alkoi taas heti näyttää tyhjemmältä, vasta muutetulta. Nyt keiteltiin kahvit ja odottelen, että Yle Areenaan tulee perjantaiset asiaohjelmat pällisteltäväksi. Nämä ovat hyviä aikoja käyttää keikkojen bookkailuun ja kaikkeen muuhun tuollaiseen pakolliseen pahaan, jota on kuitenkin tehtävä kaiken muun duunin ohella. Eli siis toimistotyötä tästä tuli, ei paljon työsuojeluvaltuutetut tunteja vahdi, säddänä!

Jossain noissa Rollinsin videoissa tuli kommenteissa vastaan taas hirveää vääntöä siitä, miten tuokin jätkä on täysi mulkku. Jos jostain tiedän jotain tähän ikään mennessä, niin se on nimenomaan mulkun maineesta. Minulla on ollut sellainen 17-vuotiaasta, ja minulla on myös melko tarkka näkemys siitä, miten sellaisen maineen kykenee itselleen muodostamaan. Mulkku on nimitys sellaiselle ihmiselle, joka tietää mitä tekee, pyrkii määrätietoisesti tavoitettaan (joka usein on vähintään muutamien muidenkin yksilöiden tavoite) kohti ja on valmis tekemään töitä sen eteen. Mulkku on nimitys, jonka antavat tavallisesti päämäärättömästi ympäriinsä harhailevat ihmiset, sellaiset jotka kokevat toisen yksilön itsetuntemuksen, määrätietoisuuden ja selväpäisyyden olevan jotenkin itseltään pois. Vaikka se ei todellisuudessa olisikaan. Omat kokemukseni herra Rollinsista perustuvat toki ulkopuoliseen observointiin, sekä muutamien sähköpostien mittaisiin kirjeenvaihtoihin, mutta sanoisin, että ihminen joka käyttää vähää aikaansa vastatakseen joka helvetin sähköpostiin, jopa jollekin suomalaiselle mulkulle, ei voi olla täysi mulkku.

Tiedän, että olen monissa porukoissa hieman ristiriitaisen kaverin maineessa. Hyvä. Se ei kiinnosta minua yhtään, en pyri aiheuttamaan ristiriitoja tai hämmennystä, mutta pieni osa minusta nauraa itsekseen aina silloin, kun joku tulee kertomaan minulle, että joku jota en edes tunne, on jossakin päin sanonut minua mulkuksi. Voin vaikuttaa siltä sellaiselle, joka ei minua tunne, varmasti. Minulla ei ole kauheasti sanottavaa vaikkapa ihmisille, jotka tahtovat ruokkia vanhoja kliseitä ja lujittaa jotain homehtuneita stereotypioita vaikkapa rokkenroll-elämästä. Jos taas tahdot luoda jotain, tahdot sellaisen laulajan joka ei välttämättä ole kauhean hyvä, mutta ei maksa mitään, ei omaa itsekunnioitusta ja vetää samaa kahden tavun pätkää uudestaan ja uudestaan kunnes olet siihen tyytyväinen, I'm your guy. Jos ollaan samalla sivulla siitä, mitä ollaan tekemässä, mikä on päämäärä ja homman nimi, niin työmoraalista asioiden toteutus ei jää kiinni. Se on yksi sellainen asia, joka nopeasti vakiinnuttaa ja lujittaa sitä mulkun mainetta joidenkin ihmisten silmissä, samoin kuin se, että tahtoo suhtautua omiin tekemisiinsä rehellisesti. Jos vaikka tietää soittaneensa paskan keikan, ei paljoa nappaa kuunnella mitään selkääntaputtelua. Sekin tulkitaan yllättävän usein kusipäisyydeksi, mikä vähän ihmetyttää itseäni. Mutta se ei ole mitään muuta, kuin introvertti-ekstrovertti-akselin ristiriita. Ekstrovertit suhtautuvat luontevasti sosiaaliseen etikettiin ja sen ylläpitoon, introverteillä taas on taipumusta eksessiiviseenkin rehellisyyteen itseä ja muita kohtaan, mikä nimenomaan aiheuttaa tätä kiusallista jännitettä joidenkin ihmisten välillä. Koska olen ilmeisen autisti näissä suhteissa, en monesti edes tajua, että minua muka pitäisi kiinnostaa.

Televisiossa Stradassa juuri nyt, ja Areenassa hetken kuluttua, tarinoi muuten nyt Hassan Blasim, Irakista paennut kirjailija, jonka kanssa olen muutaman kerran jutellut. Fiksu  ja mukava kaveri, pitää koittaa kaivaa tuo novellikokoelmakin jostain käsiin ja lueskella. Kannattaa katsoa!

Harvinaisen hieno haastattelu takana.

Tehtiin juuri yksi mielenkiintoisimmista haastatteluista ikinä, Spite The Mainstreamille Facebookin kautta. Siis niin, että Vilillä oli kysymykset sähköpostissa, se heitti aina yhden ilmoille ja jauhettiin siitä sitten niin pitkään, kuin juttua tuli. Parin tunnin haastattelu, josta saisi varmasti vaikka yhden pienlehden täyteen asiaa, mutta luultavasti siitä silputaan joku sellainen kohtuullisen mittainen, mikä on sinänsä sääli, koska välillä käytiin melko syvälläkin tuon kanssa. Sitä ei nimittäin tule katseltua yhtään taaksepäin, ellei joku siitä varta vasten kysele, enkä minä muista kaikkea läheskään niin hyvin, kuin nuo kaksi muuta. Siitä sitä sitten muistaa itsekin uusia juttuja, ja tajuaa vain miten hienoa noiden jätkien kanssa on soittaa. On ollut ja tulee aina olemaan. Saa nähdä mitä kaikkea tuosta säilytetään, mutta siinä tuli kyllä aika äkkiä selväksi, että meistä jokainen kunnioittaa grindcorea aika paljon. Se on antanut meille kuitenkin suunnilleen kaikki ihmiset, jotka tunnetaan, kaikki reissut, jotka on tehty, se on inspiroinut ja ajanut eteenpäin, tarjonnut meikäläiselle sellaisen henkireijän, että kykenen ryömimään aamulla yhdeksäksi töihin tuntematta sen suurempia tunnontuskia... Se opettaa nöyräksi, koska se on ylittänyt kaikki odotukset, joita meillä sille alunperin oli. Eikä niitä ollut paljoa.

Vernissan keikalta oli myös ainakin Facebookissa melko hienoja, Jouni Turusen nappailemia kuvia. Tuo keikka meni kyllä aivan helvetin hyvin, yksi parhaita keikkoja viimeisen puolen vuoden aikana. Nyt niitä saisi vain olla lisää, jos joku tahtoo meidät soittelemaan ihan minne tahansa, niin kyselkää tässä tai maililla, tai ihan missä tahansa. Vastataan tavallisesti päivän sisällä, päästäänkö vai eikö, ja yleensä päästään. Livenä näytetään aböyt tältä:

Kuvan otti Jouni Turunen, jos sen täällä olo häiritsee, niin kommentti poistaa sen.

Kohta pitäisi sitten taas jo mennä nukkumaankin, huomenna ajateltiin käydä pällistelemässä Hebosagilia Yo-talolla. En kyllä tiedä missä se on, mutta kyllähän sitä nyt Hebosagilia pitää katsomassa käydä, on se vaan niin helvetin hyvä bändi. Ja teki vielä yhden viime vuoden parhaista levyistäkin. Viikonloppuna ei ole mitään ihmeempiä treenailuja, tai muitakaan ohjelmia, voisin kerrankin ottaa viikonlopun ihan vaan levon ja löllymisen kannalta. Osaisinkohan?

Kyllä on taas Suomi täynnä eriskummallisuutta.

Suomi (ja oikeastaan koko maailma) alkaa näyttää pikkuhiljaa vain hyvin huonolta vitsiltä tai todella paljon liioitellulta karikatyyriltä omasta itsestään. Ensinnäkin Sonera alkaa laskuttaa mobiilidatan käytöstä taas, mikä nyt ei suoranaisesti koske minua itseäni, mutta vituttaa silti, kun syynä on lähinnä ihan vain ja ainoastaan ahneus, jota sitten sanotaan "tasapainoon pyrkimiseksi", koska ahneus kuulostaa paperilla ja haastatteluissa paljon ikävämmältä, kuin tasapainoon pyrkiminen. Veikkaisin, että jos tuollainen käytäntö yleistyisi (mitä epäilen, koska kilpailijat lähinnä hyppivät riemusta asiakastulvan edessä, mikäli Sonera noin tyhmäksi heittäytyy), tämä meidän hieno tietoyhteiskuntamme, ja pahimmillaan ihmiskunnan teknologinen kehitys menisi jumiin. Yksi informaation vapauden perusedellytyksiä on kuitenkin tämä nykyisenkaltainen johdottomuus, nopeus, riippumattomuus ja alhainen hinta. Jos näistä aletaan karsia, ei ole järkeä ylläpitää koko systeemiä (spotifyt, yms.) sitä varten, kaiken hinta nousee koska sen kustannukset jaetaan harvempien käyttäjien kesken, eikä lopulta kenelläkään ole taas varaa yhtään mihinkään. Enkä siis puhu nyt vain jostain Telia-Sonerasta, vaan tällaisesta kehityssuunnasta yleensäkin.

Toisekseen näemmä on jostakin Helsingissä annettu ääliömäisiä määräyksiä siitä, ettei terasseilla saa olla värikkäitä markiiseja tai päivänvarjoja tai lasia tai mitä lie. Pointtina se, ettei yksikään ohikulkija, iästä tai henkisestä ja fyysisestä kunnosta huolimatta, saa assosioida viinan juontia kivaan. Kaikessa tässä meikäläistä vituttaa kaikkein eniten se, että tämä on taas vain yksi yritys livahtaa sellaisesta vaikeasta asioiden kokonaisuudesta, kuin YKSILÖN VASTUU OMASTA JÄLKELÄISESTÄÄN. Jos olet tehnyt tänne pallolle naperoita, olet niistä melkolailla vastuussa. Samoin olet vastuussa siitä, millaisen kuvan maailmasta heille annat, miten opetat heidät suhtautumaan sellaisiin vaikeisiin asioihin, kuin huumeet, alkoholi, seksi, röökaaminen, väkivalta, rakkaus, mitä vaan keksit. Jos vaan piilotellaan alkoholin käyttö ja käyttäjät maailmasta, siitä tulee se valkoinen karhu siinä klassisessa kokeessa, jossa haastattelun aluksi kielletään ajattelemasta valkoista karhua, ja sitten käsketään soittamaan kelloa aina, kun se pirulainen livahtaa mieleen. Mitä enemmän hyssytellään, sitä radikaalimpana tekona lapset ja nuoret näkevät tämän tabun rikkomisen, ja sitä enemmän sitä tehdään ihan vain tabujen rikkomisen halusta ja yleisestä, nuorelle ominaisesta kapinamentaliteetistä. Kaikki tämä on kuitenkin ehkäistävissä muutamalla suhteellisen lyhyellä keskustelutuokiolla. Kiihkoton asenne ja asiallinen suhtautuminen tuo nuorellekin vähän muutakin perspektiiviä, kuin sen, että vittu aikuisetki dokaa ja mä oon jo ihan riittävän aikuinen. Huumori auttaa aina, mutta se tarvitsee kontekstin tajua, joka harmittavan usealta ihmiseltä tuntuu puuttuvan melkolailla kokonaan.

Eikä pidä luulla, että jotenkin vähättelisin päissään heilumisen yleistä ärsyttävyyttä katukuvassa. Mutta ei se todellakaan ole suurimpia ongelmia, mitä meillä yhteiskuntana on. Toisaalta taas ne oikeat spurgut ovat monesti ystävällisintä, avarakatseisinta ja leppoisinta, joskin myös haisevinta seuraa, jota kadulta voi löytää. Ongelmaksi näkisin ennemmin sen, jos ei suhtauduta rehellisesti ja avoimesti sosiaalisiin ongelmiin, vaan peitetään ne kaikenlaisilla ulkokultauksilla ja yritetään kieltää niiden olemassaolo, vaikka mätänemisprosessi ei sisäisesti tyrehtyisikään yhtään mihinkään. Siitä seuraa luultavasti vain se, että jos ihmiset eivät voi nauttia alkoholia tiloissa, jotka ovat siihen erikseen tarkoitettu, siirrytään sitten puistoihin ja kaduille, minkä jälkeen on poliisipula taas otsikoissa. Eihän tämäkään asia suoranaisesti minulle kuulu, mutta kliseisesti päätin ajatella lapsia ja nuoria, kun niidenkin kanssa on tullut töitä tehtyä ja näistä asioista keskusteltua. Tiedän kuitenkin, että oikeasti kiihkoton ja vakavasti nuoret ja heidän ajatuksensa ottava ihminen voi saada aikaan jotain aktiivista aivotoimintaa niissäkin päissä, eikä se ollut ihan kaksi tyyppiä, jotka keskustelujen jälkeen vähensivät juomistaan merkittävästi, osa jopa lopetti kokonaan. Vaikka tarkoituksenani ei ollutkaan aivopestä yhtään ketään (en myöskään toivo niin tehneeni), niin tällaisen kehityksen huomaaminen on minusta lähinnä helvetin ilahduttavaa. Huomaatteko, miten käytin mietoa "ilahduttavaa"-sanaa vahvan adjektiivin kanssa, ja sain aikaan keskimiedon riemastumisen? Suomen kieli kyllä toisinaan "herättää hilpeyttä" minussa.

Taidan kohta lähteä jonnekin helvetin kauas, avartamaan näkemyksiäni ja potemaan koti-ikävää.

Kitaran kielten vaihto-operaatio.

Vittu, että tulikin vammainen olo kun koitin ähertää kieliä kitaraan. Kieltähän voi siis käytännössä virittää kahteen suuntaan, toiseen suuntaan se tuntuu luonnolliselta, toiseen suuntaan aina väärältä. Onnistuin virittämään kummatkin puolet väärinpäin ja nyt koko viritysprosessi tuntuu niin ääliömäiseltä, ettei voi kuin nauraa ja hakata kämmentä otsaan. Aluksi matala E-kieli vielä rämisi, koska tuossa Charvelissa on ollut ostosta asti (eli siis neljä vuotta) sellainen mikroskooppisen pieni paperinpala satulassa, joka on pitänyt kielen kuin kielen paikallaan ja hyvässä vireessä, riittävän korkealla ensimmäisestä nauhasta, jotta se ei koko ajan rämise ärsyttävästi. Nyt sitten paikaltaan sinkoutuva E-kieli lennätti tuon paskasta ja ikääntyneestä pronssista vihertyneen paperin palasen jonnekin päin kämppää, ja piti alkaa askarrella uutta. Se ei sitten ollutkaan mitenkään helppo homma, ja sain sen duunailtua lopulla tekemällä puuliimasta ja paperista jonkun epämääräisen mytyn, jonka liimasin siihen puuttuvaan palaan. Nyt se värähtää enää vain ihan hieman, silleen että ehkä vain minä kuulen sen. Muuten nuo uudet kielet kuulostaa yllättävän hyviltä, vaikka meikä ei koskaan ole tajunnut, miksi aina ostan noita kirkkaita kieliä, kun en pidä niiden yleissoundista. Yleensä ei vaan ole muutakaan tarjolla. Pidän ennemmin sellaisesta tummasta ja paksusta soundista, nuo kuulostavat niin ohuilta, että niiden kanssa kaipaa muitakin soittimia, kun taas on riittävästi alapäätä ja pohjaa, voi helposti säestää itseään, kun kitaran ääni kattaa isomman alan.

Kohta voisi mennä duunailemaan iltapalaa, Terhi toi ilmaista safkaa kyliltä ja oli kananmunia ja revittyä kalkkunaa, tulee nimittäin aika kova munakas. Vesi tulee kielelle jo ennen kuin oon saanut pannua tiskattua. Päiväys tosin oli eilen, mutta fuck it, oon muutenkin tulossa kipeäksi, niin ei tässä nyt yksi potentiaalinen salmonella enää tunnu yhtään missään. Kiertue lähenee, päivät vähenee, rahat hupenee vuokranmaksuhommiin, jotka täytyy hoitaa pois alta jo ennen lähtöä. Olis aika vittumaista olla jumissa jossain Puolassa ja tietää, että vuokrat on maksamatta. Mutta kyllä nämä asiat tästä sujuu. On hyvä, että koko elämä on oikeastaan ollut yhtä kiertuetta, kun on elänyt kahden euron päiväbudjetilla monta vuotta, tuo tuntuu ihan normaalilta. Toisaalta nyt sitä on tottunut vähän liian hyvää, kun ei ole täällä Tampereella asuessa kertaakaan ole ollut nälkäkuoleman partaalla. Toisaalta yllätyin siitä, että olen laihtunut, vaikka olen syönyt paljon enemmän.

Uskon, että sillä on väliä mitä syö. Kun voi ostaa ihan oikeata ruokaa, tehdä sen itse ja päättää mitä syö, syö terveellisemmin ja paremmin. Jos taas tietää, että kaksi päivää pitää pärjätä kahdella eurolla, ostaa pussin sipsejä ja natustelee niillä vaan nälän tunnetta pois vähän kerrallaan. Sillä saa huijattua itseään yllättävän pitkään. Samoin ruisleipä ja omenamehu on niin askeettinen ruokavalio, ettei oikeastaan tarvitsekaan syödä kuin kerran päivässä. Sen sitten huomaa kyllä jo muutaman päivän päästä, että ei oikein jaksa tehdä mitään. Mutta kaikesta sitä on kyllä kokemusta jo tähänkin mitättömään ikään nähden. Kun elää koko ikänsä köyhyysrajan alapuolella, oppii improvisoimaan. Ja huomaa myös, että moraali on täysin suhteellinen ja tilannekohtainen asia. Kun olet oikeasti köyhä, sinulla ei ole varaa moraaliin. Tai ennemmin se on venyvämpää sorttia, jos ruoka on siitä kiinni. Mutta sen kanssa voi toki elää. Kun vaan pitää huolen siitä, että karma ei kärsi, niin linnut hoitaa kaiken muun.

Mitenhän käy...

Jos meikä jostakin tässä uudessa elämässäni nauttii, niin siitä että bussissa kulkeminen on niin suuressa osassa ihan jokapäiväistä elämää. Saa vain istua autossa ja kulkea paikasta toiseen, vaikka paikat ovatkin melko pitkälti samoja, ja asiat joita teen perillä ovat melko pitkälti samoja. Uuden bändin hommatkin alkavat olla melko hyvin läjässä, on tullut heiluttua siinä vähän päälle kuukausi kai, ja nyt on jo keikkasetti kasassa. Se on helvetin hienoa huomata, että jotkut jaksavat ja tahtovat ainakin vielä aluksi duunailla asioita yhtä nopeaa tahtia. Kai se on joku helvetin Matti Nykäsmäinen "ollaan me sitten pitempään perillä"-juttu, mutta ihan sama. Kun hommat futaa, niin hommat futaa. Tänään sain pitkästä aikaa pimputella passoa, sekin on aika hauskaa hommaa, vaikka olikin sormenpäät jo aika äkkiä tohjona. Nyt pitää sitten vain duunailla siihenkin biisiin vielä tuo sössötyspuoli kuntoon, niin voi ensi viikolla jo nauhoitella taas kaikki biisit.

Meinaa olla pientä talviröhän poikasta, kun en oikein osaa ottaa tätä tämän hetkistä talvea ihan hirveän vakavasti. Se olisi ehkä helpompaa, jos olisi kylmempi, nyt vaan huitelen lähikauppaankin ilman takkia ja palellun. Keskiviikkona pitäisi vedellä seuraavia treenejä, että siihen asti annan itselleni aikaa parantua rauhassa, sitten se tapahtuu väkisin. Ei tässä muutenkaan jouda mitään sairastelemaan, kun tuntuu, että pitää koko ajan jotain kikkailla tuon tulevan Euroopan rundinkin kanssa. Nyt ei taas ole kuskia/miksaajaa ja pitää alkaa pikkuhiljaa improvisoida. Meikä olisi jo valmis lähtemään parilla henkilöautolla ja lainaamaan romppeita paikallisilta bändeiltä, koska bensakaan ei ainakaan viime reissulla ollut niin saatanan kallista, ettäkö siihenkään olisi mennyt rahaa yli kahta sataa euroa, eikä tässä reissussa oikeastaan edes ole, kuin joku 1000 kilometriä enemmän, eli siltä kantilta ajatellen ei käytännössä mithän!

Saa nyt nähdä miten tässä käy, mutta miksaustaitoiselle C-kortilliselle ihmiselle olisi tässä homma. Auto on, työnkuvana ajaa 4000 kilometriä yhtäsoittoa, kuunnella huonoja humalaisia insidejuttuja, miksata kahta paskaa bändiä, ja siinä vieressä on koko ajan yksi vitun rasittava besserwisser (allekirjoittanut) neuvomassa. Eikös ole ihan unelmaduuni!?

Tulevaisuus on parempi. Ei ehkä sillä tavalla, kuin ajattelemme sen olevan, mutta silti.

On mielestäni jokseenkin hauskaa, että ihmiset pitävät tätä aikaa synkkänä, lopunaikana, ahdistavana. Minusta tämä on parempaa aikaa, kuin ehkä koskaan oman elämäni aikana. Kun synnyin, alkoi melko äkkiä lama, kaikilla meni päin helvettiä, varmaan yhdeksän kymmenestä koulukaverienkin perheistä hajosi, omakin levisi, rahaa ei ollut kellään. Sitten alkoi se lyhyt, mutta sitäkin maanisempi nousukausi, kaksituhattaluvun alkupuoli. Sinnekkö ihmiset kaipaavat? Minusta se oli ahdistavaa illuusiossa elämistä, uskoa siihen, että kasvu voi jatkua kuplan puhkeamatta, vaikka kaikki joka puolella koittivatkin vähän hokea jotain sen suuntaista, ettei tämä voi jatkua ikuisesti. Ja eihän se jatkunut. Vuodesta 2008 ollaan sitten oltu enemmän tai vähemmän tiukilla, mutta mielestäni tämä on ollut omana elinaikanani kokemani pätkän merkittävintä aikaa. Bileet on ohi, on aika herätä todellisuuteen.

Onko tämä synkkää aikaa? Ei. Syvimmällä synkkyydessä ovat ne, jotka palvovat taloutta. Jos otetaan katse kokonaan irti siitä, ja aletaan tarkastella ihmiskuntaa muuten, huomataan, että me todellakin olemme heränneet, etenkin vuoden 2012 jälkeen. Me olemme alkaneet vaatia, että tämän pallonkin asioita alettaisiin ajatella, eettisempiä vaihtoehtoja ruokapöytään ja vaihtoehtoisia energianmuotoja dinosaurusten polttamiselle. Ei tällaista OIKEASTI ollut olemassakaan kymmentä vuotta sitten. Puhumattakaan kaikesta siitä, mitä tiede on saavuttanut: kantasoluja voidaan kohta luultavasti tehdä verisoluista, ja kun vähän kikkaillaan, energiaa voidaan tuottaa käytännössä lähes tyhjästä! Me seisomme uuden ja merkittävän ajan kynnyksellä. Synkimmät päivät, jos ajatellaan jotain muuta kuin taloutta, ovat ainakin minun nähdäkseni takana päin.

Se talous sitten. Huonoja uutisia on luvassa niille, jotka roikkuvat vanhoissa malleissa, koska ne ovat kestämättömiä. En aio maalailla mitään Zeitgeist-fantasioita pallotaloista ja oravannahkojen vaihtamisesta. Sanon vaan, että ne, jotka nyt haalivat rahojaan omiin taskuihinsa, tulevat tukehtumaan niihin. Talous on systeemi, joka on raskastekoinen, sopeutumaton ja nykyisellään mielestäni myös melko typerä. Silti ollaan kirjoittelemassa sopimuksia, joissa kaupasta tehdään niin vapaata, että firmat voivat haastaa valtioita oikeuteen, jos ne koittavat vaikuttaa firmojen toimintaan. Nähdäänpä sitten, kuinka kauan tuon paskan annetaan lentää. Tulevaisuus tulee vaatimaan nimenomaan sopeutumiskykyä, mukautumista, joustamista, kaikkia sellaisia perusjuttuja, joita evoluutio nyt yleensäkin suosii elämää kehittäessään. Siinä vaiheessa, kun joustavat ja sopeutuvat elämänmuodot jämähtävät, ne alkavat tuhoutua, koska ympäristö ei pysähdy, vaikka ne pysähtyisivätkin. Se on aivan luonnollista kehitystä, ja sen mukana pitää kulkea. Itse vain toivon, että nämä talouden ja maailmanpolitiikan dinosaurukset häviäisivät tästä pelikentältä jonkin äkillisen meteoriitin viemänä, ja sitten voitaisiin keskittyä pelastamaan toisemme.

Yksi asia vielä, mitä harvat ehkä ovat tulevaisuudesta ajatelleet, ja joka juolahti päähäni tuon eilisen unen myötä. Me panostamme nyt sosiaalialaan ja vanhusten hoitoon, koska vanhuksia tulee tulevaisuudessa olemaan hyvin paljon. Siitä aloin myös ajatella, että ensimmäistä kertaa meille on tulossa sellainen vanhempien ihmisten ryhmä, jonka ei tarvitse elää eristyksissä maailmasta. Meillä on kohta vanhainkodit täynnä mummeleita ja pappeleita, jotka voivat olla sosiaalisen median ja muun tietotekniikan käytön avulla yhteydessä lapsiinsa ja lapsenlapsiinsa muutamalla klikkauksella. Se on aivan mullistavaa, jos ajattelen nyt vaikka omaa isomummoani, jonka yhteys omiin sukulaisiinsakin on vain vierailujen varassa. Tiedän, ettei se läsnäolon puute häviä, mutta mielestäni on rohkaisevaa ajatella, että tulevaisuudessa ikäihmiset voivat käydä internetissä pitkiä ja henkeviäkin keskusteluja jälkeläistensä kanssa, ehkä oppia tuntemaan heidät aivan uudella tavalla. Se kasvottomuus nimittäin monesti mahdollistaa sellaisen avoimen yhteyden, jota ei silmätysten uskalla avata. Se myös sai minut lopullisesti tajuamaan, että ehkei tämä sosiaalisesta mediasta vouhotus ole pelkästään paskaa.

Always One Step Behind.

Näin unta, että olin järjestämässä vanhainkodissa vanhuksille viriketoimintaa ja tehtiin biisi siitä, mikä nykyajassa ja nykynuorissa vituttaa. Oli aika hauskaa, vaikka en nyt muistakaan miten tuo biisi meni, mutta muistan satakolmevuotiaan äijän polkemassa jalkaa ja laulamassa syämmensä kyllyyvestä. Ehkä niillekin pitäisi organisoida enemmän tuollaista luovaa toimintaa, missä saa runoilla ja käyttää kaikenlaisia sellaisia taitoja, mitä ei välttämättä palapelien kasaaminen tee. Jos siis ei olla ihan dementiaosastolla. Joskus näinkin jonkun sellaisen homman, jossa vanhukset kasailivat valokuvista ja erilaisista kartongeista ja tapeteista ja muista oman näköisiä elämäntauluja, mikä oli meikästä aivan helvetin siisti juttu.

Always One Step Behind. A3.

 Eilen piirrustelin tuollaisen, havainnollistaakseni kaikkea tätä mitä nyt olen tykitellyt tässä. Vaikka luullaan, että olemme vapaita ja hienoja ja älykkäitä, todellisuudessa jokainen päätös, jokainen liike ja ajatus, on tapahtunut aivoissasi jo jopa puoli sekuntia ennen sen ajattelua ja tekemistä.(Tästä syystä toinen haamu hahmon takana) Me olemme siis koko ajan vain aasilla ratsastajia. Aasi tekee mitä tykkää, me vain luullaan jotenkin muka hallitsevamme sitä, kun se sattuu kulkemaan samaan suuntaan. Meillä on vain tämä aivotietokone, joka muuntaa ja dekoodaa värähtelyjä (värähtelevät aallot virtaavat niitä pohtivan/tutkivan ihmisen tajuntaan) eri aistien kautta kokemuksiksi ja tekee niistä sitten meidän ympärillemme tällaisen "todellisuuden", joka sekin on vähän mitä on, 99 prosenttisesti tyhjää tilaa. (valkoinen väri hahmossa vastaan todellisuuden värikkyys ja vastakkaisuus kokemuksellisuutemme kanssa.)
Aika hyvin tiivistetty, eikö?!

Sain Kafkan Amerikankin taisteltua juuri loppuun, ajattelin aloittaa Linnan putkeen, mutta teksti oli niin pientä, että sitä tihrustaessa tuli silmät kipeäksi. Pakko kerätä hieman voimia, ennen kuin alkaa sitten tykitellä sitäkin, mietin että pitäisikö Kerouacin On The Road ottaa taas välissä ensin, ihan vain siksi, että busseissa tulee istuskeltua niin paljon, vaikka eihän samojen paikkojen sahaaminen ole koskaan sama, kuin maisemien vaihtaminen. Taidanpa silti varata sen tuolle tulevalle Euroopan rundille, kun ei kerta ole ajamistakaan siinä. Saa nähdä mitä siitäkin reissusta tulee, soittamisen puolesta ei ainakaan ole mitään hätää, mutta ainahan sitä stressaa, kun asiat eivät ole täysin omassa lapasessa. Silloin tietää yksityiskohdat, ja mitä on tekemässä. No, katsellaan.Nyt sitten keskityn vaan ottamaan ihan iisisti edes yhden viikonlopun.

Hyvää ystävänpäivää. Oikeasti.

Tänään pohdin ystävyyden merkitystä enemmän, kuin yhtenäkään ystävänpäivänä tätä aiemmin. Se on aina ollut kliseistä hommaa, mutta mielenkiintoisesti siinä vaiheessa, kun asuu parin tunnin päässä suurimmasta osasta ystäviään, sitäkin alkaa pohtia vähän enemmän. Ystävyys on sitä, että voin muuttaa pois, ja kaksi ihmistä soittaa minulle kerran kuussa. Kun muutin pois, muutuin kai osaltani ulkopuoliseksi monelle. Vaikka olen aina sanonut, että Lahti on lamamonttu, jonka voisi valaa betoniin, muuttui se yhtäkkiä muka jonkinlaiseksi itseään paremmaksi luulevan ihmisen statementiksi. Ei se ihan niinkään mene. Rakastan Lahtea täydestä sydämestäni. Tai ainakin puolillaan olevasta. En tiedä. Se on kuitenkin paikka, jossa on aivan oma, pahoinvoiva, mutta rento tunnelmansa, sellainen lamapuuhastelun fiillis. Se synnyttää päässä mielikuvan ihmisistä, jotka vaikka pöllivät telkkarin, mutta viheltelvät iloisesti sen tehdessään! Ihmisistä, jotka pahoinpitelevät jonkun nakkikioskilla, mutta antavat hänelle sen jälkeen purkan, ettei veri maistuisi niin paljon suussa! Ymmärrättekö? Luultavasti ette. Lahti on Lahti.

Suurin osa ystävikseni katsomistani ihmisistä asuu siellä. Mitä se ystävyys siis on? Se on mielestäni juuri sitä, että kaveri voi muuttaa vaikka puoleksi vuodeksi Kiinaan, ja takaisin tullessa kaikki tarvittava dialogi eteisessä on tämä:
"Moro."
"Terve"
"Mitenpä menee?"
"Eihän tässä ihmeitä vissiin.."

Olen tottunut siihen, että ihmiset tulevat ja menevät elämässäni ihan miten sattuvat. Olen toisaalta myös valmistautunut siihen, että joko minä kuolen, tai ne kuolevat, ja kaikki meistä menettävät toisensa jossain vaiheessa. Siitä huolimatta on muutamia ihmisiä, joihin on kiintynyt paljon. Niin paljon, että ymmärtää ja osaa luottaa niihin ihmisiin. Tietää, että vaikka he ajautuisivat kauas, he ajautuvat vielä takaisin. Oikeastaan suurin osa niistä ihmisistä, jotka oikeasti katson ystävikseni, joita on lukumäärällisesti vähän, ovat olleet välillä hyvinkin kaukana ja epämääräisessä yhteydessä, välillä ei yhtään missään yhteydessä.

Osa on jopa ollut minulle helvetin vihainen, ja vaikka olen saattanut tilapäisesti suuttua tavasta, jolla vaikka johonkin kysymykseen on vastattu, en koskaan ole vihannut näitä ihmisiä. Olen aina sanonut, että minun oveni on auki, ja sinä päivänä, kun he tahtovat tulla takaisin, toivotan heidät tervetulleeksi. Yksinkertaisesti siksi, että tiedän olevani melko munapää ehkä välillä. Ei kukaan voi jaksaa minua kauhean pitkään, ennätys taitaa tähän mennessä olla hallussa veljelläni, joka jaksoi n. 23 vuotta melko vähillä rakoiluilla, ja nytkin säännöllisen epäsäännöllisesti. Hänet katson kuitenkin parhaaksi ystäväkseni, vaikka hän aina vaivaantuukin, kun sössötän yhtään mitään tällaista. Ei silti kiinnosta. Sitä tunnetta, kun tiedät täsmälleen miten toinen näkee päässään jonkin ajatuksen, ei korvaa mikään. Sitä yhteyttä ei korvaa mikään. Siksi olenkin aina ollut vähän "katkera" siitä, että meitä on vain kaksi, ja toinen kuolee väkisinkin ensin.

En myöskään tahdo vähätellä vaikkapa teknologian vaikutusta. Ilman internetiä minulla ei olisi varmasti puoliakaan näistä nykyisistä ystävistäni, ilman grindcore finlandin kautta tulleita viritelmiä ja keikkoja olisi jäänyt muutamat tärkeimmistä ja hienoimmista tuntemistani ihmisistä jääneet ehkä kokonaan tutustumatta, tai olosuhteet olisivat olleet hieman toiset ja olisinkin ehkä vihannut niitä kaikkia. Kaikki on niin pienistä asioista kiinni. Nyt koen olevani onnekas jo ihan vain siksi, että voin mennä lähes minne päin Suomea tahansa, ja minulla on aina joku, jolle soittaa. Joskus tuntui, ettei edes Pertunmaalla voinut soittaa yhtään kenellekään. Kun on ollut yksinäinen pitkään, osaa arvostaa pientäkin ystävyyttä. Kiitos ja anteeksi.

"I'm going deep, no other way."

Eilen törmäsin myös tähän 12 vuotta vanhaan artikkeliin John Wheelerin esittämästä näkemyksestä maailmankaikkeudesta. Eihän se varsinaisesti mitään uutta ole noin miljoonan uudemman avaruusdokkarin jälkeen muutenkaan, mutta lukeminen kannattaa aina. Vaikka lukisikin asioita, joita jo tietää. Ehkä olennaisempaa on se, että tieto uudelleenmäärittyy, liittyy yhteen muun tiedon kanssa ja muodostaa uusia yhteyksiä aivoissa niin, että pauke ja napse käy! Tämä nimittäin tukee mielestäni täydellisesti ajatusta siitä maailmankaikkeuden holografisuudesta. Jos me olemme kaikki samaa kamaa (niinkuin siis ihan oikeasti olemmekin, mutta jos vielä kaikki elektronimme ja muut systeemimmekin ovat vielä samoja), ja katselemme universumia katsellessamme todellisuudessa itseämme, meillä alkaa olla jotenkin järkeenkäypä kuva tästä kaikesta. Tämän selittäminen tekstin muodossa on äärimmäisen haastavaa, koska puolet ajasta puhuisin käsilläni ja näkisin, ymmärrätkö hevonhelvettiä siitä, mitä tähän asti on käsitetty.

Jos käsitin holografisuuden oikein ( voi myös hyvin olla, että en), maailmankaikkeutemme ei todellisuudessa olisikaan ehkä neliulotteinen, vaikka se vaikuttaakin melko vahvasti siltä. Mutta todellisuudesta me emme tiedäkään yhtään mitään, meillä on vain tämä aistihavaintojemme luoma maailma, joka kertoo minulle, että edessäni on läppäri ja takanani hurisee pesukone, vaikka oikeastaan kaikki nämä näennäisen kiinteätkin asiat ovat 99% pelkkää tyhjää tilaa ja seassa on muutama pyörivä atomi. Hologrammi näyttää kolmiulotteiselta, vaikka on todellisuudessa kaksiulotteinen. Samoin meidän maailmamme voisi vaikuttaa neliulotteiselta, vaikka todellisuudessa olisikin vain kolmiulotteinen. Tämä ei sitten välttämättä ole yhtään oikein, vaikka olen asiaa lueskellut, tämä on pelkkää uskontotieteiden, fysiikan, filosofian, ja ties minkä muun suuntaan kohdistamani harrastuneisuuden pohjalta heiteltyä mutua. Meillä siis voisi olla käsissämme kolmiulotteinen todellisuus, joka VAIKUTTAA siltä, että se tapahtuu ajassa, vaikka todellisuudessa sitä ei välttämättä ole. Tämän puolesta puhuu tuossa artikkelissa esiin  nostettu juttu siitä, miten fotonit, jotka ovat lähtöisin ajalta ennen kuin täällä oli elämää, käyttäytyvät reaaliajassa tutkijoiden odotusten mukaisella tavalla. Nykyisyys siis määrittää menneisyyden, ja jossain toisessa jutussa puhuttiin myös siitä, miten vasta tulevaisuus määrittää tämän hetken.

Onko universumia, jos ei ole sitä kokevaa olentoa? Joskus sitä lipsuu aamuyöstä solipsismiin, jossa ei ole kauhean varma siitä, onko yhtään mitään olemassa oman kokemuksen ulkopuolella. Mikäli me olemme kaikki samaa aine-tietoisuutta, "itseään katselevaa universumia", se todellakin kuolisi viimeisen sitä tarkkailevan olennon mukana. Ja siitä eteenpäin sillä ei olisi mitään väliäkään. Yksi minulle suurta ahdistusta aiheuttanut ajatus onkin se, että tämä universumi on tavallaan jumissa itsessään. En usko mitään kuolemanjälkeistä olevan olemassa. Joskus en usko, että edes tätä kuolemaneteistä on olemassa. Me synnymme tänne, alamme valmistautua hitaaseen kuolemisprosessiimme alusta asti. Me näemme tämän järjettömän kauniin, ihmeellisen ja ainutlaatuisen maailmankaikkeuden. Miksi? Miksi se näytetään meille, kun oletettavasti emme voi kertoa siitä kenellekään? Se on ikuinen salaisuus, jonka jakaa tämänhetkisen tiedon mukaan vain tämän pallon elävät olennot. Jokainen niistä kuolee. Kukaan niistä ei pääse kertomaan tästä kauneudesta kenellekään.

Vielä tuosta holografisuudesta, mielestäni sen ajatus on melko pitkälle samanlainen, jota buddhalaisuudessa on pidetty keskeisenä. Artikkelissa mainittiin kameroilla ympäröity kala akvaariossa, ja ihminen tarkkailemassa kaikkia videoita. Kalat liikkuvat eri suuntaan, mutta kaikki samassa suhteessa toisiinsa, koska ne ovat sama kala ja me emme vain tunnista sitä siksi. Samoin buddhalaisuudessa on nähty se, että kaikki on yhtä ja kaikki on vuorovaikutuksessa keskenään. Vaikuttaisi vain loogiselta. Lisäksi on olemassa suuri mahdollisuus, että koko tämä maailmankaikkeus on vain kvanttikoneella ajettu simulaatio, mikä on ainakin minusta kiehtova, mutta silti hieman pelottavakin ajatus, koska en osaa suhtautua siihen. Yritän saada sen ajatuksen mahtumaan tajuntaani, että kaikki tämä on vain ykkösiä nollia, eikä todellisuudessa tässä meidänkään todellisuudessamme ole olemassa juuri mitään niistä asioista, joita siellä oletamme olevan. Silti, se selittäisi heittämällä sen, miksi matematiikka ylipäätään voi selvittää tämän maailmankaikkeuden fysikaalisia ominaisuuksia, tai että ylipäätään olemme voineet kehittää mitään niiden kaltaista. Silti sitä hiipii jonnekin tajunnan laidalle ajatus: Mitä tapahtuu, kun simulaatio sammutetaan?

Nuorisotyöstä taas vaihteeksi.

Mietin tuota Terttu Arajärven haastettelua, jota vielä vahvistin eilen Matti Rimpelän luennolla. Syrjäytyminen ja sillä ratsastaminen on tässä maassa oikeuttanut nyt yhtä jos toista täysin asiaan liittymätöntä toimenpidettä ja operaatiota. Kaikki puhuvat siitä joka helvetin välissä ja ovat syrjäyttämässä milloin ketäkin, mutta käytännössä kukaan ei kuitenkaan ole valmis sitoutumaan niihin ihmisiin, jotka sen riskin alle todellisuudessa jäävät. Sen sijaan on otettu käyttöön mielestäni erittäin tuhoisa ja haitallinen, amerikan mallista omaksuttu vieraannuttava retoriikka, jossa ihmiset siirretään kauemmaksi ja epäinhimmillisemmiksi abstraktioiksi nimittämällä heitä "asiakkaiksi". Minä en itse suostu tähän, vaikka en voikaan estää muita käyttämästä termiä, mutta silti se kiehauttaa meikäläisen sappea aina tasaisin väliajoin. Se on aivan samanlainen termi, kuin jenkkilässä viljellyt "kollateraalit", jotka käytännössä tarkoittavat vain kuolleita ihmisiä, mutta se kuulostaa huomattavan paljon kivemmalta, kuin ilman järkevää syytä tapettu ihminen. Samoin asiakas on joku, joka käyttää tarjoamaasi palvelua, ja joko on siihen tyytyväinen tai ei, kaikkia ei voi miellyttää. Kun puhutaan ihmisestä, joka tarvitsee apua, tällainen kielellinen(kään) vieraannuttaminen ei ole mielestäni mitenkään soveliasta.

Ilman rahaa voidaan tehdä paljon. Jos nimittäin ei odoteta, että toiminta tuottaa rahaa lyhyellä tähtäimellä, kuten niin monissa paikoissa odotetaan. Lyhyen tähtäimen suunnitelmat kusevat kaikkein tehokkaimmin pitkäjänteisen työn kintuille, koska jotkut asiat eivät vain tapahdu hoputtamalla. Toisinaan koen, että ammattini kaikkein onnistuneimpia hetkiä saattavat olla sellaiset työpäivän sisäiset pienet hetket, jolloin huomaat sanoneesi jotain todella oikein, antaneesi ihmisille ajateltavaa omasta tilanteestaan. Siitäkään syystä en varsinaisesti tahdo jämähtää minnekään. Tahdon säilyttää sen tietyllä tapaa ulkopuolisen puolueettoman näkökulman, jotta teen havainnot sen perusteella mitä näen, en sen perusteella mitä tunnen siitä mitä näen. Se palvelee kaikkia osapuolia parhaiten ja rakentaa siltoja ihmisten välille. On tärkeää olla avoin ja kuunnella. Se auttaa monesti eniten, koska puhuessaan ihminen saa prosessoida omia ajatuksiaan myös itselleen selvemmiksi, kun ne laittaa kerronnalliseen muotoon. Sitä keskustelua taas voi käynnistellä omalla avoimuudella, kertomalla omista kokemuksistaan. En hetkeäkään kuvittele, ettäkö minun elämäni, menneisyyteni ja tapahtumat olisivat millään tavalla ainutlaatuisia tai edes kiinnostavia, mutta kerron niistä saadakseni muutkin ihmiset avaamaan suutaan, avatakseni pelin. Jos ei anna mitään itsestään, on turha odottaa, että muutkaan varsinaisesti uskaltaisivat purkaa jännittynyttä tilannetta. Pienet ryhmät ovat mielestäni aina mukavampia, luonnollisempia ja helpompia käsitellä, kuin isot, mutta toisinaan tilannetta ei voi auttaa. Isommassa ryhmässä aikaa tuhraantuu vaan tarpeettomasti epäoleellisuuksiin, ryhmän läjässä pitämiseen ja jonkinlaisessa asiassa pysymiseen, itse asiaan syventymisen sijaan.

Rimpelä toteaa luennossaan, että poikien keskeinen ongelma on se, etteivät he jostakin syystä opi kuuntelemaan itseään ja pukemaan ongelmiaan sanoiksi samalla tavalla, kuin tytöt. Hänellä on esittää tilastotietoa koko koulun ajan jatkuvasta tilanteesta, jossa 2/3 erityisopetuksessa olevista ja koulun lopettavista on poikia. Vaikka tytöillä ei menisikään paremmin, he usein hakeutuvat avun piiriin, pojat ongelmiin. Joitakin keskeisiä taitoja jää oppimatta ja lasta sanotaan häiriintyneeksi ja menetetyksi tapaukseksi. Kuten Arajärvi puolestaan sanoi, ei ole häiriintyneitä lapsia, on vain häirittyjä lapsia. Itse olen nähnyt aika monta toivotonta tapausta, ja olen nähnyt kaiken sen vihan alla sen huomiota hakevan lapsen (myös vähän vanhemmissa nuorissa), joka etsii jotain sellaista ihmistä, joka välittäisi. Ei vain esittäisi välittävänsä, vaan välittäisi oikeasti. Tämä työ ei todellakaan sovellu läheskään kaikille niille, jotka tälle alalle hakeutuvat tai valmistuvat. Monesti tuntuu, että työpäivä alkaa päänsisällä vasta sitten, kun työaika on loppunut, ja asioita voi prosessoida rauhassa mielessään. Silloin tehdään ne todelliset, kiireettömät päätökset suunnasta. Silti niiden asioiden ei saa antaa jäädä vaivaamaan itseään. Ne pitää osata kohdata sellaisina, kuin ne ovat, ei kasvattaa niistä mitään sen suurempaa ongelmaa, tai vähätellä niitä. Monet ovat kohdanneet elämässään isoja ja rankkojakin juttuja, sellaisia joista et voi ymmärtää juuri mitään, mutta silti niistä asioista ei saisi tehdä mitään hirviöitä. Vähitellen voi oppia tiedostamaan, miten ja miksi ne ovat muovanneet ihmisestä sen, kuka hän on, ja mitä siitä on mahdollisesti voitu myös oppia.

Nyt pitää lähteä treeneihin. Meinaa tulla taas kiire..

Silppua ja haketta.

Yö tutki käsiään hämärässä. Ne alkoivat käydä jo vanhoiksi ja ryppyisiksi, mutta hän tiesi, että hänellä olisi vielä ikuisuuksia edessään, ennen kuin hänelle tarjottaisiin ikuinen valo ja autuus.  Hän heilautti päätään ja tähdet helähtivät hänen otsallaan lähes kuuluvasti. Tuuli oli kevyt ja lauloi pimenevissä metsissä. Yö kääntyili ja kulki hitaasti yli maan, peittäen kaiken pehmeällä, raskaalla viitallaan. Se kulki kunnes lopulta saapui laakson laidalle. Siellä se näki aamun ensi kajastuksen, tervehti aurinkoa vakavana ja poistui vähin äänin...

---------------

Jussi oli palauttamassa pulloja. Hänellä oli taas ollut pitempi putki takanaan ja hän huohotti raskaasti. Pullokone näytti kaakeliseinästä esiin pilkistävältä moolokin kidalta, joka odotti hänen syntejään voidakseen nielaista ne kokonaan ja laskeakseen niille arvoisensa hinnan. Jussin roikkuva maha paistoi vähän villapaidan alta, hänen paksu niskansa punoitti ja hän tunsi olonsa hieman vaikeaksi. Krapula, se ei kyllä ollut ihmisten tila, ei sitten mitenkään! Kuka senkin oli keksinyt! Kuka ylipäätään oli keksinyt, että oli hyvä idea kaataa viinaa kurkkuunsa ilta toisen perään? Vaan eihän sitä tämän ikäisellä työttömällä miehellä muutakaan tekemistä ollut. Se oli ihan yleistä heidän keskuudessaan, olla vähän viinaan ja naisiin menevä. Jussin punotus kävi yhä pahemmaksi ja hän tunsi veren jyskyttävän päässään. Hänen rintaansa puristi ja villapaita tuntui kuristavan häntä. Hän nyki paidan kaulusta ja puuskutti, yritti pitää kiinni tajunsa rippeistä, mutta kaatui kuitenkin pullokoneen viereen.  Kauppakeskuksen ensiapuhenkilökunta kutsuttiin paikalle, ja he koittivat painella ja puhallella Jussia aikansa, mutta ei auttanut mitään. Mies oli kuollut kuin kivi.

--------

Hän katseli oppilaitaan luokan edestä. Koko huone täynnä keskenkasvuisia uuvatteja, joilla ei riittänyt kiinnostus mihinkään Angry Birdsiä vaativampaan. Tai edes helpompaan! Eihän tässä nyt kuitenkaan oltu mitään kvanttifysiikkaa opiskelemassa, vaan biologiaa! Ei mitään järjenvastaista tai vaikeaa, vain evoluutiota ja sen sellaista. Hän oli hetki sitten kysynyt näiltä isänmaan toivoilta, millä tavoin evoluutio muokkaa lajien kehitystä, he olivat puhuneet tästä koko tunnin viimeksi eilen, eikä nyt meinannut yhtään kättä nousta ylös. Kaikki pelasivat ja keskittyivät omiin touhuihinsa, muutama harva toki kuunteli, mutta teki sen lasittunein katsein.  Luokalla ei ollut edes yhtään kreationistia, himouskovaisen perheen lasta, joka olisi väittänyt vastaan. Jos oli olemassa jumala, se oli rakentanut hänelle helvetin hänen omaan luokkaansa.  Jumala! Jos olet siellä, lähetä tähän luokkaan edes yksi raivoisa uskispentu, hän ajatteli tylsistyneessä mielessään, ennen kuin kysyi uudestaan.

----------------

Piirtelin kuvia tyhjälle paperille tylsistyneenä. Geometrisiä kasvoja, jotka alkoivat elämään omaa elämäänsä silmissäni ja mielessäni. Ne liikkuivat, pyörivät ympäri paperia ja toimittivat omia asioitaan. Ne saivat seuraa, uusia geometrisiä naamoja, uusia elämäntarinoita. Tuossa oli pappi, joka oli kaikkien tuntema juoppo, mutta sunnuntaisin aina kylän pyhin ja arvostetuin mies, mistä syystä kukaan ei uskaltanut sanoa sanaakaan hänelle arkena, hänen toimittaessaan tyhjän virkaa kyseenalaisin tavoin. Tuossa koko omaisuutensa pörssissä hävinnyt ja siitä seonnut yritysjohtaja, joka kulkee vain laihana haamuna, jonka ennen niin turpeat posket roikkuvat luisevien poskipäiden yllä. Tässä opiskelija, joka tunnilla tylsistyneenä tuhertelee geometrisiä naamoja, jotka alkavat elää omaa elämäänsä hänen silmissään ja mielessään.

---------------

Mikko ei usein ostanut huumeita. Nyt hän oli saanut joltakin kaveriltaan epämääräisen puhelinnumeron. Sen omistava mies kuulema myi pilveä. Luokkakaverit olivat nauraneet Mikolle, koska hänellä ei ollut kokemuksia huumeista, ja siksi hän päätti nyt viedä itseltään tämänkin neitsyyden, muiden pilkan saattelemana, kuten oli tehnyt sen toisenkin neitsyyden kanssa. Mikko sai osoitteen, joka oli kaupungin huonommassa osassa. Hän meni sinne vähän epäröiden, soitti summeria ja meni vahvan hajuiseen rappukäytävään. Hän soitti ovikelloa. Oven avasi melko pitkä ruskeasilmäinen ja -hiuksinen mies, jolla oli päässään lippalakki. Nenän alla komeilivat muhkeat viikset, jotka saivat hänen hymynsä näyttämään todella sydämelliseltä. Mikko astui sisään ja heti ensimmäisenä mies tarjosi hänelle kahvia ja tiikerikakkua.
-Pyrin nimittäin Vuoden Alamaailman Yrittäjäksi, ja asiakastyytyväisyys on minulle tärkeää! mies selitti.
-Kuinka kuvailisit kokemustasi tähän asti asteikolla yhdestä viiteen?
Mikko katseli häntä epävarmana, ja vastasi kohteliaasti viisi. He kävivät läpi lyhyen kaavakkeen, ja mies kirjasi vastauksia huolellisesti, vilauttaen välillä komean hymynsä. Kahvit juotuaan he menivät olohuoneeseen, jossa mies punnitsi hänelle oikean määrän. Mikko lähti tyytyväisenä, miehen ystävällisten terveisten saattelemana, ja rehellisesti sanoen hivenen hämmentyneenä.

-----------------

He muistivat isänsä aina etäisenä. Hän oli aina puhelimensa kimpussa, jokaikisessä valokuvassa, jokaisella aterialla, jokaisessa perhejuhlassa. Lapset olettivat, että hän oli aina ollut niin kovin rakastunut työhönsä, ettei malttanut olla hoitamatta tärkeitä asioita myös vapaa-ajallaan. Silti he rakastivat isäänsä ja sallivat tämän olla omissa oloissaan. He eivät malttaneet häiritä hänen tärkeitä toimiaan yrittämällä kiinnittää hänen huomiotaan ensimmäisiin haparoiden tehtyihin polkaisuihin pyörällä, tai kyselemällä tältä seksistä tai kesätöiden hakemisista. He olivat kärsivällisiä ja pitkämielisiä rakkaudessaan. Kun heidän isänsä lopulta kuoli, he eivät malttaneet olla vilkaisematta tuon mystisen puhelimen näyttöä. Siinä vilkkui Tetris-ruutu täynnä palikoita, ennätyspistemäärä vilkkui surullisena muistomerkkinä heidän isänsä saavutuksista.