torstai 16. tammikuuta 2014

Working class zero is something to be..On varmasti ollut tuon niminen otsikko, mutta yritäppä ite tässä vaiheessa vielä keksiä jokaiselle oma!

Mietin tänään eriarvoisuutta. Sitä, mikä ero siinä konkreettisesti on, kun synnyt vaikkapa ihan vain suomalaiseen yhteiskuntaan altavastaajana, työläisperheeseen, joka menee romuksi ja hajoaa laman tullen. Miten paljon se on vaikuttanut minuun ja kaikkeen mitä teen? Aivan helvetisti, epäilemättä. Viimeistään päiväkodissa ja ensimmäisellä luokalla alkoi tajuta, ettei tämä maailma ole kaikille aivan sama. Eläinlääkärin muksut saivat stipendit, vaikka saisit aivan yhtä hyviä numeroita ja olisit oppilaana yhtä hyvä, tietäisit olevasi yhtä älykäs (huom, ei älykkäämpi, kuin ne, olivat ihan välkkyjä likkoja.). Alat vain huomata siellä täällä, ettei sinulla ole tiettyjä edellytyksiä vaikkapa sosiaalisen etiketin suhteen, koska sellaista ei ole ollut siellä, missä sinä kasvoit. Ei me missään ghetossa asuttu, ei Pertunmaalla ole ghettoja, mutta kaiken yllä oli koko ajan vähän sellainen fiilis, että sitä sinnitellään vähän köyhyysrajoilla ja koitetaan oppia selviämään sillä mitä on.

Tajuan, että koska minulla ei ollut mitään edellytyksiä vaikkapa korkeakoulu-uraan tai musiikkitouhuihin, minun täytyy tehdä niiden eteen hieman enemmän töitä. Onneni onkin siinä, että töitä minä en pelkää. Ymmärrän, että jos tahdon paremmat lähtökohdat omille hypoteettisille lapsilleni, minun täytyy tehdä sen eteen aivan helvetisti hommia. Minun täytyy omaksua ja oppia ne asiat, jotka monille tulivat jo kotoa ja jotka edesauttavat elämässä. Pääasiassa nämä ovat sosiaalisia taitoja. Alunperin törmäsin tähän aloittaessani musiikin kanssa puljailun. Olisihan se ollut helvetisti helpompaa, jos olisi aloittanut musiikin soittamisen vaikka 5-vuotiaana pianolla. Mutta jossittelu ei auta mitään, eikä se ole koskaan ollut minulle minkäänlainen taakka. Ymmärsin oikeastaan tänään, että koska minulle ei ollut tarjolla musiikkia, mutta jotenkin tahdoin jotain sen suuntaista, purin sen intohimon esimerkiksi englanninkielen opiskeluun, joka soi huomattavasti suomen kieltä enemmän. Sitä kautta opin myös ymmärtämään kieliä musiikkina ja musiikkia kielenä.

Tämän ymmärtäminen saa minut näkemään, kuinka helppoa on, että monet köyhistä oloista tulevat nuoret katkeroituvat ja lokeroituvat jo ennen kouluun menoa. Koska päiväkoti ei ole mitään muuta, kuin läpileikkaus yhteiskunnasta. Itse en osannut katkeroitua, koska tajusin, ettei kukaan valitse mihin perheeseen syntyy ja mikä sen sosiaalinen tilanne on. Kaikki kuolevat myös pois ilman rahojaan, joten tilit ovat tasan. Se, mitä et saa rahassa, saat luultavasti henkisessä pääomassa tai jossakin muussa vähän eri tavalla ilmenevässä muodossa. Syrjäytyminen periytyy. Se on muutakin, kuin köyhyyttä, se on asenne elämään ja maailmankuva. Jos tahtoo pitää kiinni keinotekoisista lokeroista ja häkeistä, päätyy itsekin vain sellaisen vangiksi. Totuus on se, että me olemme kaikki ihmisiä, ja mulkkuja on joka porukassa.

Nuorissa ilmenee usein kapinaa vanhempia vastaan. Tämä tarkoittaa melko poikkeuksetta paremmin toimeentulevien perheissä melko vasemmistolaista maailmankuvaa, tai pientä larppia työväenluokkaan. Se on meikäläisestä tuntunut aina vähän oudolta. Tunnen paljonkin sellaisia aatemaailmaltaan vasemmistolaisia ihmisiä, jotka ovat perheistä, joiden liksoista minun vanhempani eivät ole koskaan uskaltaneet uneksiakaan. En sano, etteikö se into ja kapina olisi aitoa ja hyväksyttävää, mutta on eri asia käydä "siellä", kuin tulla "sieltä". On eri asia, jos ei ole olemassa sitä takaporttia, että joku maksaa sinut ulos omasta larpistasi, mikäli hommat menevät niin sanotusti "todellisiksi". Silti, olen riittävän kypsä antaakseni ihmisten olla omia itsejään ja selvittää nämä asiat itse. Jokainen käsittelee maailmaa omasta näkökulmastaan ja jokaisella on vapaus tehdä omat trippinsä minuuteensa, jotta voivat oppia tuntemaan itsensä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti