torstai 23. tammikuuta 2014

Tämä oli mielestäni melko hyvää luettavaa.

Vaikka en Leinosta tai töitään muuten tunne, niin tällainen käveli vastaan. Tässä on mielestäni paljon sellaista keskeistä asiaa, jota olen huomannut maailmassa. Aivan kuin kaikki toivo olisi muka mennyt, koska valtiot ovat valtavia ja verkossa vielä valtavampia, eikä yksi ihminen voi muuttaa mitään, eikä millään hienoilla ajatuksilla ole mitään arvoa. Vitut. Olen nähnyt omasta elämästäni, miten nämä naivit ajatukseni ja suuret aatteeni, joita en itsekään osaa aina pukea riittävän hyvin sanoiksi, ovat muuttaneet konkreettisesti ympäristöäni. Ehkä olen hakeutunut oikealle alallekin, kun nuorten kanssa töitä tehdessään saa aina nähdä aktiivisia ihmisiä, jotka luovat ja tekevät jotakin uutta, sen sijaan että kalkkeutuneina sössöttäisivät vaan vanhoista hyvstä ajoista. Jos asiat ovat rikki, ne täytyy korjata. Suurimman osan tämän maailman reijistä voi korvata ihan ilmaiseksi, ilman mitään byrokraattien päätöksiä, sillä että muuttaa omaa asennoitumistaan maailmaan ja ympäristöönsä.

Eikä se edes tarkoita sitä, että kaikkien pitää lopettaa autoilu tai alkaa syödä kasvisruokaa. Ihan kuulkaa riittää, että ajatellaan muitakin ihmisiä välillä. Herätään siihen, että me emme ole tässä oletettavassa todellisuudessa mitenkään yksin, ja että muiden hyvinvointi vaikuttaa aina meidän hyvinvointiimme. Meidät kaikki on kudottu toisiimme äärimmäisen ohuilla säikeillä kiinni, ja ihmiset joita emme tunne vaikuttavat merkittävästi myös meidän hyvinvointiimme. Internet on nyt tuonut eteemme kaikenlaisia uusia kivoja leluja ja sovelluksia. Nyt ne vähitellen otetaan meiltä pois. Kun on leikitty tarpeeksi, tulee aika kääriä hihat ylös, ottaa itseään niskasta kiinni ja ruveta töihin. Mitä se työ on? Tästä kertakäyttömuovihelvetistä heräämistä. Sitä, että lopetetaan muodon ja ulkokuoren ihailu, keskitytään asioiden ytimiin ja sisältöihin. Siihen, mitä ne OIKEASTI ovat, mitä niillä kuuluu tehdä ja voiko saman asian tehdä myös jollakin muulla välineellä. Siinä vaiheessa,kun välineistä tulee ylitsepääsemättömiä ja itsetarkoituksellisia, ne todellakin alkavat omistaa meitä. Tärkeintä on kuitenkin sopeutuminen.

Luultavasti kohta saamme sopeutua sellaiseen maailmanaikaan, jossa näitä asioita on huomattavan paljon vähemmän. Maailma ihailee nyt näitä rahanpinoajia, kunnes käsittää täysivaltaisesti, miten pitkälle joku iPhonen tuijottaminenkin on kussut heidän elämäänsä, kuinka vieraantuneita he ovat omasta elämästään, kun istuvat tyhminä älykkäiden laitteidensa edessä. Tässä maailmassa ei paljoa tarvita, jotta tuntee itsensä renessanssihulluksi. Riittää, että vielä osaa lukea ja kirjoittaa ihan itse. Tuossa tekstissä Leinonen peräänkuulutti tarinankertojia, parantajia ja rauhantekijöitä (vaikkakaan ei omalla suullaan.) Tämä on aina ollut se rooli, jonka olen nähnyt omanani. Siinä missä muut mesoaa gangsta-angsteissaan tai pyörivät jossain rock'n'roll-kliseissään, keskityn rehellisyyteen itseäni ja läheisiäni kohtaan, tarinoiden kertomiseen ja kuuntelemiseen, sekä ihmisten auttamiseen. Luulen ymmärtäväni jotain ihmsiten välisistä vuorovaikutussuhteista ja jostakin ihmeen oikusta ymmärrän näköjään myös vähän nupin toimintaa. Olen voinut auttaa monia ihmisiä ihan vain kuuntelemalla, keskittymällä heidän ongelmaansa ja miettimällä siihen mahdollisia ratkaisuja. Ensimmäinen selkeä muistikuva tällaisesta on seitsemän vanhana, kun äitini ystävä erosi. Omakin perheeni oli juuri hajonnut, ja sitten yritin pitää kai jonkinlaisen lohdutuspuheen, jonka sisällöstä minulla kyllä ei ole kauhean tarkkaa muistikuvaa. Suurin kohteliaisuus minulle oli, kun yksi jätkä pitemmän hajoilun jälkeen sanoi, että olen vähän niinkuin joku urbaani shamaani, jonka luo kaikki voi tulla paranemaan.

Mielestäni on tärkeää kertoa tarinoita. Ensinnäkin se on meille ihmisille luontaista, toisekseen se on näennäisesti täysin hyödytöntä. Tarinoiden kertominen ei ole millään tavalla tuottoisaa toimintaa, se edellyttää kuulijalta sitä, että tämä keskittyy siihen mitä hänelle kerrotaan. Eikä se onnistu, jos samaan aikaan tekee vaikka kirjanpitoa. Vaikka se ei tuota mitään, siitä jää ihmiseen aina jonkinlainen jälki. Siitä jää jotain, mikä jää itämään omia ajatuksia ja oivalluksia mielessä, jotain sellasta, mitä tästäkin yhdentekevästä blogista on saanut lukea vaikka kuinka monesti. Ne ovat niitä hienoimpia hetkiä, ne ovat osoittaneet minulle sen, ettei tyhjän toimittaminen ole koskaan tyhjäntoimittamista, vaan meditaatiota mitä suurimmassa määrin. Tämä yhteiskunta on kohta aika helvetillisen murroksen edessä. On totuttu aina syyttämään työttömiä laiskoiksi ja saamattomiksi, mutta mitäs sitten, kun meillä on kohta kaikki suomalaiset työttöminä, eikä se syyllistäminen ja haukkuminen enää kannakaan? Joidenkin on pakko kohdata todellisuuden monenkirjava värikkyys häntä koipien välissä. Siksi ehkä olisi hyvä aloittaa jonkinlainen asenneilmastonmuutos jo nyt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti