sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Sunnuntain syvät vedet.

Maailmassa on taas kaikki niinkuin pitää. Heräsin ennen kahtatoista ja Juho Ohtonen on Muay thain suomen mestari, Onnea Lahti! Meikäläisen tekemä mustikkapiirakka oli sen verta hyvää, että tekisi mieli jakaa se koko maailman kanssa. Ehkä pitää jollekin Torven keikalle leipoa tomusokerilla numeroitua Cut To Fit-pätkis (sama asia) -kakkua ja mustikkapiirakkaa, myydä kahvia ja pullaa parilla eurolla. En kyllä tiedä mitä Jarttu tuumaisi omien kahvien myymisistä, omien juomien nykimiseen se ei ainakaan hirveällä ilolla suhtaudu. Mutta jos vaikka myisi kahvit tiskiltä ja pullat paitakojusta, niin olisihan siinä jo sittenkin aika kova meno. Meinasin sanoa, että harva grindibändi tarjoilee kahvia ja pullaa, mutta muistin, että Gaf tarjoilee silloin tällöin Gaffia ja pullaa. Eli sitten se menisi tyhjän päiväiseksi nokitteluksi, jos tulisin pätkiskakkujeni ja mustikkapiirakoitteni kanssa siihen viereen.

Tälle päivälle sain sovittua yhden stoner-bändin kokeilunkin, vähän hyvä fiilis kun pääsee ehkä vähän huutelemaankin tänään. Nyt kun ei sitten vielä itse ryssisi koko hommaa huonoilla jutuilla. Sosiaalinen kanssakäyminen ihmisten kanssa on aina yhtä mielenkiintoista, puhuttiin siitä eilen ruokaa laittaessa. Välillä mietin, onko se lievästi sosiopaattinen puoli minussa syventynyt vai täyttynyt. Siis, olenko oppinut olemaan ihmisten kanssa sosiaalisissa tilanteissa, vai olenko oppinut vain näyttelemään paremmin? En oikein tiedä. Ehkä vähän kumpaakin. Jos nyt ajatellaan sosiopaattia, joka osaa lukea ihmisiä ja heidän viestintäänsä ja käyttää kaikkea tätä informaatiota saadakseen haluamansa, eikä oikein kykene samastumaan toisten ihmisten tunteisiin, vaikka omat tunteet ovat ihan helvetin tärkeät, niin en minä missään nimessä sellainen ole. Veikkaan, että kaikki varhaislapsuuteni ja nuoruuteni kokemukset ovat ajaneet minua melko pitkälle siihen suuntaan, että olisin ottanut kaikkien ihmisten loukkauksista, pettymyksistä ja vahingoista itselleni kimmokkeen ajatella olevani kaikkia muita saastaisia ihmisiä tärkeämpi ja parempi. Mutta sen jälkeen olen saanut ihmisiltä niin paljon, etten enää kuitenkaan järkeeni nojaamalla voi vakavissani väittää, että olisin mitenkään parempi, erikoisempi tai ihmeellisempi kuin kukaan niistä harvoista ihmisistä, joiden kanssa olen tuntenut saaneeni todellisen yhteyden.

Silti, melko mielenkiintoisella tavalla, se sosiopaattinen "kyky" lukea ihmisiä on jäänyt elämään. Kuuntelen mitä minulle sanotaan, osaan lukea nonverbaalisesta viestinnästä sitä, mitä ei sanota, muistan lähes kaiken ihmisten elämää, sosiaalisia olosuhteita ja tekemisiä koskevan informaation, vaikka saatankin unohtaa, että jonain aamuna piti tulla tuntia aiemmin töihin. Näen myös kaiken sen voiman, jota tuollaisen informaation saaminen pitää sisällään, mutta ymmärrän myös olla käyttämättä sitä. Syy siihen on melko yksinkertainen: Minua ei kiinnosta. Ihmiset ovat aina tuntuneet minulle niin kovin ulkopuolisilta, vaikka kuinka olisivatkin samanlaisia niin hyvin harva tuntuu ymmärtävän meikäläisen nupin toimintaa alkuunkaan. Nyt elän sen ihmisen kanssa, joka sitä ymmärtää, jonka kanssa ei tarvitse puhuakaan ylimääräistä, kun kaikki asiat tulevat kuitenkin mieliin samaan aikaan. Pääasiassa kuitenkin olen sanonut, että ihmiset voivat kertoa minulle huolistaan ja ongelmistaan. Minä en ole terapeutti, mutta osaan kuunnella ja pidän ongelmanratkaisusta. Viime kesänä shakkia opiskellessani huomasin, että siinä on kyse samasta asiasta. Se ei ole vain kylmää matematiikkaa, siinä on nimenomaan koko ajan olemassa se sosiaalinen taso, joka riippuu siitä, ketä vastaan pelaat. Kaikkien nappuloiden liikkeet riippuvat sen laudan toisella puolella istuvan ihmisen persoonasta. Samalla tavalla jonkun ihmisen isompia ongelmia tarkastellessa on hyvä nähdä tilanne kuin lautana ylhäältäpäin, jolloin näet missä mitkäkin nappulat ovat, ja missä suhteessa ne voivat liikkua tähän ihmiseen nähden. Sitten on oma hommansa nähdä, mikä yleinen mielentila niitä liikuttaa, ovatko he aggressiivisia vai puolustuskannalla, myötuntoisia tai kohteliaan pidättyväisiä..

En tiedä, kehittääkö jokainen vähänkin introvertti tällaisia laajoja sisäisiä malleja yksinäisyyttään. Luultavasti kehittää. Puhuttiin eilen myös siitä, miten suomeksi kirjoittaminen lähes väistämättä on negatiivissävyistä myllytystä, ja englanniksi kirjoittaminen jotenkin maailmaa syleilevää rakastamista. Minulla syy ainakin on yksinkertainen. Koska olen tuntenut oloni täällä ulkopuoliseksi (pitkälti päihteettömyyttä koskevan elämäntapavalintani kautta), olen kokenut samastuvani helpommin kaikkiin niihin lukuisiin maahanmuuttajiin ja ulkomailta vieraileviin ihmisiin, jotka ymmärtävät omaa kulttuuritaustaansa vasten, että elämänsä voi elää myös selvinpäin. Siitä syystä, kun olen puhunut englanniksi ihmisten kanssa, puheenaiheet ovat lähes järjestään käsitelleet isoja ja itselleni mielenkiintoisia aiheita, etiikkaa, ihmisyyttä ja olemassaoloa. Ei sillä, etteikö näitä juttukavereita etenkin viime vuosina olisi Suomessakin ollut. Olen ollut onnellinen nähdessäni, miten monet ihmiset ympärilläni ovat vähentäneet juomistaan merkittävästi, tai lopettaneet sen kokonaan. Ehkä sen takia myös tunnen, että kykyni olla luonnollisemmin tiettyjen ihmisten kanssa on parantunut, koska he ovat tulleet myös vähän vastaan. Ihminen ei kuitenkaan lopulta tahdo mitään niin paljon, kuin löytää oman vertaisjoukon, johon kuulua, myös introvertit. Vaikka se lauma onkin vähän pienempi, se on sitäkin merkittävämpi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti