tiistai 28. tammikuuta 2014

Satutunti



Mies katseli tympääntyneenä ulos bussin ikkunasta. Kadut olivat täynnä rasittavia ihmisiä, jotka palloilivat päämäärättömästi ympäri kaupunkia. Hän ei tuntenut kuuluvansa heihin. Hän kulki bussisa, tehokkaasti kohti kotiaan työpäivään päätteeksi. Työssään hän oli ollut jämpti ja tuottelias, ei puuhaillut ylimääräisiä, ei soitellut henkilökohtaisia puheluita, ei jaaritellut turhanpäiväisyyksiä. Koko maailma oli yhtä pullamössöä hänen edessään. Nämäkin muut ihmiset tässä bussissa höpöttelivät ketkä toisilleen, ketkä puhelimiinsa, kaikki niin hyväntuulisina. Mitä syytä näillä vetelyksillä oli olla noin hyvällä tuulella? Ei niin mitään! Koko tämä pullamössökansakunta matkalla kohti pullamössöhelvettiään. Se oli niin saatanan ällöttävää ja vastenmielistä.  Hän jumittui katsomaan yhtä yksinhuoltaja äitiä, joka tyynnytteli vaunuissa itkevää lastansa. Taas tuollainen, joka kasvattaa tänne yhden pumpulissa hoivatun luuserin lisää. Miehen teki mieli mennä vaunuille ja ravistella vauvaa. Rakennuksen takaa esiin hyppäävä aurinko sokaisi hänen silmänsä ja hän kirosi mielessään senkin. Tuli hänen pysäkkinsä. Kuski jarrutti töksäytellen ja mies heilautti kättään, puoliksi puidakseen nyrkkiä, puoliksi väkinäisenä kiitoksena. Hän astui huonosti alas bussista ja kompastui naamalleen lumihankeen. Nolona hän nousi hitaasti ylös ja pälyili ympärilleen, varmistaakseen ettei kukaan nähnyt. Bussin ovet sulkeutuivat hänen takanaan, ja häntä tuijottavat pullamössöihmiset jatkoivat matkaansa pois.

---

-Laita toinen! Raimo komensi baarimikkoa, vaikka oli juonut jo ainakin kymmenen suhteellisen lyhyessä ajassa, eikä meinannut pysyä tiskilläkään enää. Baarimikko katsoi häntä hetken aikaa epäluuloisena, mutta ajatteli asiakkaan olevan aina asiakas ja kaatoi tälle tieskuinkamonennen oluen.
-4 euroa.
-Kaikki on niin helvetin kallista nykyisin..
-No niinhän kaikki on, juu..
Baarimikon kiinnostus keskustella tämän miehen kanssa oli pyöreä nolla. Mies oli harmaantunut ja ällöttävän roikkumahainen, lippis sopi huonosti hänen harvojen hiustensa päälle ja hän oli epäilemättä ollut joku nuori lupaus joskus menneisyydessä. Niinhän ne kaikki aina olivat. Tai merimiehiä. Niitähän oli aina ihan helvetisti.  Raimon mielestä baarimikko puolestaan oli suotta tyly, ja häneltä jäi huomaamatta Raimon hahmon traagisuus ja syvyys aivan täysin, minkä johdosta tämä tunsi itsensä loukatuksi.  Hän ei kuitenkaan oikeastaan keksinyt mitään sellaista sanottavaa, jolla olisi voinut osoittaa baarimikolle oman syvyytensä, ja tuli humalaisissa aivoissaan siihen johtopäätökseen, ettei mitään syvyyttä sittenkään ollut. Hän oli kuin olikin lattean kaksiulotteinen juoppo, kuin pahvileike, joka on nostettu tiskille ryyppäämään lavasteeksi.
-Helvettiläinen.., hän murahti ja nosti tuopin huulilleen.
---
Hammaslääkäri Rinne oli 48, ja lopen kyllästynyt työhönsä. Hän keksi loistavan tavan saada siihen lisämielenkiintoa ja tienasi samalla melko sievoisia summia rahaa. Hän oli alkanut hoitaa kaikki potilaansa nukutuksessa. Seinälleen hän oli leikannut huolella valikoituja artikkeleita, joissa vakuuteltiin menetelmän etuja puudutukseen nähden, saadakseen asiakkaansa vakuuttuneeksi. He kaikki suostuivat nukutettavaksi, olihan siitä mustaa valkoisella, että se on turvallisempi ja parempi tapa! Kun asiakas nukahti, Rinne työnsi imurin heidän suuhunsa, otti työkalupakistaan vasaran ja hakkasi asiakkaan hampaita sillä, kunnes verisen muhjun, hampaan murusten ja turvonneiden poskien seasta oli vaikea enää löytää mitään mihin lyödä. Imuri nieli työn jäljet ja esti asiakasta tukehtumasta vereen tai hampaisiin.  Asiakkaan herätessä Rinne vakuutti heille, että paha mätä oli vaivannut lähes kaikki hampaita, ja ne oli poistettava välittömästi. Hän otti esitehyllystään hammasimplantteja esitteleviä lehtisiä ja naputteli sormeaan merkitsevästi kalleimpien kohdalla. Muut, hän sanoi, hajoaisivat ennen aikojaan ja aiheuttaisivat vain mielipahaa. Hämmentyneet, unen pöpperöiset ja hampaattomat asiakkaat lähtivät lehtinen kädessään kotiinsa tutkimaan vaihtoehtojaan.
----
Pieni tyttö leikki hiekkalaatikolla. Sen laidalla juoksenteli muurahaisia, tärkeän ja kiireisen näköisenä. Tyttö nosti yhden muurahaisen käteensä. Hänen ihmeekseen kaikki muut muurahaiset pysähtyivät paikalleen, kuin seinään olisivat törmänneet. Vain hänen kädessään oleva muurahainen sätki pakokauhun vallassa. Tyttö laski sen takaisin ja muurahaisten virta jatkoi kulkuaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän nosti siitä toisen, ja taas ne kaikki pysähtyivät. Kokeeksi hän nitisti kädessään olevan muurahaisen. Kaikki muut pysyivät paikallaan. Hän laittoi muurahaisen paikalleen, se jäi hiekkalaatikon laudalle nököttämään. Kaikki muutkin muurahaiset olivat vaan paikallaan. Yksikään niistä ei liikkunut, mutta ne näyttivät silti jotenkin eläväisemmiltä, kuin tuo sormien väliin rusennettu yksilö.  Tyttö katseli näkyä ihmeissään ja huusi kauempana penkillä istuvalle äidilleen:
-ÄITI! MINÄ RIKOIN MUURAHAISET!
-Sehän kiva, kulta! Äiti huusi penkiltä takaisin nostamatta katsettaan älypuhelimestaan.
---
Ivan oli jo vanha, vanha mies. Hän asui hoitokodissa, jonka hoitajat lässyttivät vanhuksille ja kohtelivat näitä kuin lapsia. Se ärsytti Ivania, joka oli aikanaan ollut kunnioitettu ja korkeassa asemassa, omasta mielestään koko maailman pomo! Vanhuuttaan hän oli vähän höperöitynyt, ja lapset olivat kärränneet ilkeäksi käyneen vanhuksen hoitokotiin heti, kun se oli soveliasta. Hänet tunnettiin osastolla Paska-Ivanina, koska hänellä oli usein tapana paskantaa housuunsa. Hoitajat luulivat, etteivät vanhukset muka saaneet kuulla heille annetuista pilkkanimistä, mutta eiväthän he mitään idiootteja tai kuuroja olleet. Ainakaan suurin osa. Ivan päätti tehdä taas jollekin nuorelle hoitajatytölle kiusaa, ja soitti kelloa. Hoitaja tuli ja kysyi lässyttäen häneltä:
-Täytyykös Vaarin käydä kakilla?
-Joooo, Ivan vastasi vanhuuden ja vaivan lyömän riutuvan miehen murheellisella nuotilla.
Tyttö talutti hänet vessaan ja alkoi riisua housuja pöntön yllä. Ivan alkoi virne naamallaan paskantaa tytön käsille. Tämä huudahti inhosta ja vetäytyi kädet paskassa pois.
-...Sedällä vähän lipsahti! Ivan nauraa hohotti toljottaen hoitajaa mielipuolisen höperöllä ilmeellä, jatkaen yhä paskantamista. Hoitaja pyyhki hänen takapuolensa kuvotuksen vallassa, puki hänelle housut jalkaan ja lähti huoneesta. Ivan kaivoi tyynyn alta päiväkirjansa, avasi tyhjän sivun ja kirjoitti sinne mietelmän:
”Vanhuudessa parasta on se, että voit paskantaa jonkun käsille, ja sinua vaan pidetään pikkuisen seniilinä. Huonointa on se, kun tajuat paskantavasi jonkun käsille, ja tajuat olevasi pikkuisen seniili.”
----
Urheilijanuorukainen istui salamavalojen räpseessä ja spottilamppujen polttavassa hohteessa tiedotustilaisuudessa. Hän hikoili vuolaasti, sillä hänen B-näytteensä oli juuri paljastanut hänen huippusuorituksensa olleen vain huijausta, dopingilla aikaan saatua, yhtä tyhjän kanssa. Hän väisteli toimittajien kysymyksiä, kierteli ja rimpuili kuin ansaan ajettu eläin. Kaikki  salissa tiesivät hänen valehtelevan, hän itsekin tiesi valehtelevansa, mutta kaikki myös tiesivät, ettei tästä mitään liian vakavaa seuraisi. Urheilijan sponsorit olivat hoitaneet koko jutun jo aikaa sitten. Hän voisi jatkaa uraansa, media unohtaisi kaiken pakollisen tiedottamisen jälkeen tyystin, autot tulisivat ostetuiksi kuten tähänkin asti. Tämä oli vain kiusallinen välivaihe, joka kaikkien oli nyt käytävä läpi. Aivan kuin lentokentällä matkalta palatessa, kun läpivalaisussa virkailija näkee matkalaukun olevan täynnä dildoja ja fleshlighteja ja mitälie. Eihän siinä varsinaisesti mitään voi tehdä, vaikka tilanne jokaiselle osapuolelle hieman erikoinen onkin.
---
Nuori herra Virtanen käveli talvipäivänä lähiönsä katuja. Hän oli juuri muuttanut alueelle, eikä varsinaisesti tuntenut siellä ketään. Hänestä oli mukava vain kävellä kirpeässä ulkoilmassa, katsella miten aurinko valaisi elementtitaloja ja tuntemattomat ihmiset kulkivat omilla asioillaan vastaan. Häntä vastaan tuli kuitenkin joku toppatakkiin ja ylisuureen pipoon pukeutunut spurgu. Takki oli täynnä maalitahroja, pipon alta hapsotti takkuinen tukka miten sattuu. Virtanen ei voinut olla vilkaisematta spurgun syvän sinisiin silmiin, ne olivat niin hämmentävän kirkkaat kaiken paskan keskellä, että hän hätkähti. Spurgu puhutteli häntä, esitteli itsensä kohteliaasti Saatanaksi ja hymyili, ottaen oikein lakin päästään.  Virtasen kävi jostakin käsittämättömästä syystä tätä sääliksi, luulla nyt olevansa Saatana ja kaikkea.
-Haluutko kahvia? Mä asun tässä ihan lähellä... Hän kuuli äänensä kysyvän, yllätyksenä hänelle itselleenkin. Miksi hän nyt tuollalailla oli kutsunut tuon haisevan rantojen miehen kotiinsa? Ennen kuin hän ehti muotoilla minkäänlaista tyrmäystä aiemmalle möläytykselleen, spurgu suostui ja he olivatkin kävelemässä jo yhtä matkaa Virtasen pieneen opiskelijakämppään. Saatana istui pöydän ääreen, Virtanen laittoi kahvia ja istuutui epäluuloisena vastapäätä. Hetken he istuivat niin hiljaa, että seinällä olevan kellon sekuntiviisari tuntui hakkaavan kuin kirkon kello.  Kahvikuppi lämmitti Virtasen käsissä, mutta häntä kylmäsi silti. Hän koitti katsella ikkunasta ulos keksiäkseen jonkun puheenaiheen. Lapset leikkivät siellä sotaa, niinkuin lapset olivat leikkineet varmaan maailmanaikojen alusta asti.
-Noi lapset tarvii vielä noita taitoja. Saatana sanoi kahvikuppinsa takaa.
Virtanen tunsi kylmän aallon kulkevan lävitseen, häntä kuvotti.
-Älä pelkää, sä kuolet kyllä ennen kuin se alkaa, Saatana jatkoi.
Virtanen tunsi miten hänen sisuskalunsa tuntuivat kääntyvän ympäri, ja hän kehotti Saatanaa tyhjentämään kuppinsa ja lähtemään pois.  Tämä nyökkäsi ymmärtäväisesti ja teki työtä käskettyä. Hän kiitti kahvista, meni eteiseen jossa sitoi kenkiensä nauhat huolellisesti, sulki oven perässään kuten kohteliasta on. Rappukäytävästäkin Virtanen kuuli tämän väkivaltaisen, sieluun tunkeutuvan naurun, jota ei unohtanut koskaan sen jälkeen.
---
Martti oli aivan varma siitä, että hänen puutarhatonttunsa olivat eläviä. Hän oli jo vuosia selittänyt vaimolleen, miten nuo muoviset veijarit vaihtoivat öisin paikkaa, miten tuolla yhdellä oli ihan varmasti ollut eilen lapio, ja tänään sillä oli hakku, aivan varmasti! Puutarhatontut hukkasivat hänen kuokkansa ja tekivät kiusaa hänen koiralleen, joka pihalla haukkui yöt läpeensä. Vaimo myönnytteli vain tyynnyttelevästi aina, mutta punastui pahemman kerran mikäli hänen miehensä alkoi selittää tätä jollekulle naapurille. Hän yritti hyssytellä miehensä hiljaiseksi, mutta tämä oli niin vakuuttunut, että hänen kätensä alkoivat täristä raivosta vaimon tyynnyttelyn edessä! Mitä tuokaan akka muka ymmärsi, ei sitten mitään! Eihän hän ollut kauhean tarkkaavainen, Martti oli varma, että voisi hävitä kokonaan ja kuluisi vuosia ennen kuin vaimo huomaisi hänen olevan edes poissa. Hänen puutarhatonttunsa olivat eläviä ja sillä sipuli! Eräänä yönä hän vihdoin sai päähänsä, että hän väijyisi puutarhatonttujaan ja aikoisi kuvata niiden touhut videonauhalle. Hän kaivoi vintiltä vanhan kameran ja asetti sinne nauhan. Hän teki iltatoimensa kuten tavallista, oli muka menossa nukkumaan. Vaimon nukahdettua hän kuitenkin hiippaili yöpaitasillaan ja pitkissä kalsareissaan kameransa kanssa puutarhaan. Ja siellä ne olivat! Nuo puolen metrin paskiaiset, hakut ja lapiot heiluen mylläämässä hänen puutarhaansa! Pari niistä hätyytti hänen koiraansa, joka tosiaankin räksytti pienille tontuille. Kaiken aikaa hän oli tiennyt olevansa oikeassa! Hän kuvasi tonttuja salaa pensaasta 15 minuuttia. Sitten jotain hirveää tapahtui. Nauha loppui ja kamera päästi naksahduksen nappuloiden hypätessä mekaanisella voimalla ylös. Kaikki tontut säpsähtivät ja kääntyivät katsomaan häntä. Hän yritti olla liikkumatta, mutta puutarhatontut olivat huomanneet Martin touhut, eivätkä he voineet antaa tämän mennä ulos maailmaan levittelemään todistusaineistoaan. Nopeasti tontut piirittivät hänet, yksi veti häntä lapiollaan päin näköä. Kohta hän seisoi itse nyyhkyttäen omassa puutarhassan, pieni lapio kädessään kaivamassa kuoppaa, omaa hautaansa. Yksi puutarhatonttu vahti häntä muovisella lyhdyllään, toinen uhkasi hakulla, mikäli hän yrittäisi pakoon tai huutaisi apua. Kaivaminen oli raskasta ja uuvuttavaa, ja aamu alkoi viimein jo sarastaa, kun vuolaasti itkevä Martti kömpi matalaan kuoppaansa. Hän itki ja tuijotti yllään valkenevaa taivasta tonttujen lapioidessa multaa hänen päällensä. Aamulla Martista ei näkynyt jälkeäkään, puutarhatontut olivat paikoillaan, vaikkakin hieman edellispäivää likaisempina, mutta eihän Martin vaimo sitä huomannut. Eihän hän edes huomannut miehensä olevan poissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti