lauantai 18. tammikuuta 2014

Ruoanlaitto on terapeuttista.

Tämä päivä on kulunut melko pitkälle päänsäryn kanssa painiessa ja pyöriessä. Eilen illan suussa lähdin käymään kaupungilla, vaihtelun vuoksi laitoin Neurosiksen Given To The Risingin soimaan, ja siinä samassa taas koko talvi tulvahti pään yli yhtenä valtavana räjähdyksenä. Kaikki se kylmyys, turkoosin sininen taivas jota vasten puiden lumiset oksat erottuu psykedeelisen valkoisina, varjot, kaikki. Neurosis saa kyllä jokaisen hetken tuntumaan jotenkin niin äärettömältä ja intensiiviseltä, ettei sitä aina oikein ymmärräkään, miksi edes kuuntelee välissä jotain muuta. Mutta totta kai aina välillä tulee sellainen olo, että eeppisyydellekin on asetettava järjen rajat. Ihan loogista ja kai "normaalien" ihmisten keskuudessa tavallista. Elää siis niin, ettei jokainen hetki ole päätä musertavan tärkeä ja merkittävä.

Tänään  tein sitten makaroonilaatikkoa ja mustikkapiirakkaa, kehitin siinä samalla melko hyvän terapiamuodon! Voisin mennä kauppakassin kanssa ihmisten luo, duunailla vaikka jotain makaroonilaatikkoa tai muuta vähän pyttipannua isompitekoista. Siinä samalla voidaan sitten keskustella tämän jonkun elämästä, ongelmista, vähän kaikesta, ja lopulta voidaan sitten syödä maittavaa ruokaa, noin puolentoista tunnin terapian jälkeen! Eikö olekin nerokasta!? Lisäksi konkretiaa kaipaaville tässä voisi vaikka ottaa aina jonkun elämän solmukohdan, liittää sen ruoanlaittoon ("tässä munamaidossa on nyt kaikki sun henkinen epävarmuus, kaadetaan se tuohon vuokaan ja poltetaan se uunissa!") ja sitten ihminen saisi nähdä siinä konkreettisesti, miten hänen heikkouksistaan ja ongelmistaan tehtiin uunissa jotain hyvää ja kaunista: MAKAROONILAATIKKOA! Ei mutta ihan oikeasti, suosittelisin jotain tällaista työtä tehtäväksi vaikkapa niiden "komeroituneiden" nuorten kanssa, joiden luona ei käy välttämättä viikkoihin yhtään ketään, ja jotka elelee mikropizzoilla ja energiajuomilla. Veikkaan, että siinä olisi aika suuri psykologinen ero nykyisin tehtävään työhön, jos joku tahtoisi oikeasti tulla käymään sinunkin "homeisessa luukussasi" ja tekisi vielä jotain oikeaa ruokaakin.

Mustikkapiirakkakin oli onnistunutta, ja pitäisi varmaan maistaa toinenkin pala kohta, kun se nyt on jäähtynyt. Katsottiin Sherlockit kaikki pois kuljeksimasta, oli kyllä hyvä sarja. Saa nähdä kauan saa odotella senkin uusia jaksoja sitten, kun sankarit ovat leikkimässä hopittia toisella puolella maapalloa. Alkaa taas pikkuhiljaa tuntua siltä, että tuota musiikkia alkaa kertyä sielun seinille, mutta olen nyt koittanut suunnata sitä intoa jotenkin enemmän muiden kanssa tehtävään musiikkiin. Siksi tuntuukin siltä, että "voi helvetti, ethän sä ole tehnyt yhtään mitään! Kohta kuolet vanhuuttasi sydäriin ja kaikki musiikki jäi tekemättä!" Viimeisimmän biisin olen kuitenkin tainnut tehdä neljä päivää sitten, joten tunnen tämän mieleni nyt ehkä hieman kohtuuttomaksi tämän asian suhteen. Menen tyydyttämään sitä buranalla ja mustikkapiirakalla. Josko huominen olisi helpompi päivä. Luulitteko, että sunnuntai voisi olla minulle helpompi?

4 kommenttia:

  1. Oikeesti,toi kuulostaa niin hyvältä ajatukselta. Laita idea menemään eteenpäin,susta tulee hyvä terapeutti.

    VastaaPoista
  2. Sinun blogien lukeminen on terapeuttista. :3

    VastaaPoista