tiistai 7. tammikuuta 2014

Maailmankaikkeus Atomissa


Hiukkasia ja aaltoja.

Kaikista lukemistani pyhinä pidettyjen ihmisten kirjoittamista kirjoista (niitäkin on kertynyt jo melko katu-uskottava läjä, siis uskispiireissä katu-uskottava) Dalai Laman Maailmankaikkeus atomissa on jo tähän mennessä ollut kiinnostavin, palkitsevin ja älykkäin tekele. Ei sillä, etteikö muutkin uskonnolliset dudet ja dudettet olisi älykkäitä omalla tavallaan, mutta harva uskonnollinen johtaja sanoo, että hänen uskontonsa tulisi integroida tieteen ja esimerkiksi fysiikan opetus luostarien opetuksiin, ja hylätä sellaiset näkemykset maailmasta, jotka tiede on osoittanut kiistatta vääriksi. Puhumattakaan siitä, että tämä järjestää vielä joka toinen vuosi himassaan seminaareja, jonne nimenomaan kutsuu tiedemiehiä ja filosofeja ja kaikenlaisia muita ihmisiä keskustelemaan nimenomaan näistä asioista, joista nytkin on kirjoittanut tässä: Tieteellisen maailmankuvan ja buddhalaisuuden rajapinnoista ja yhteensovittamisesta.

Tieteelle ja buddhalaisuudelle yhteistä on kriittinen lähestyminen koko olemassaoloon ja sen ilmiöihin, ne vain lähestyvät sitä eri tavoin. Esimerkiksi elämä on tieteessä jaettu biologisesti elolliseen ja elottomaan, buddhalaisuudessa aistivaan ja ei-aistivaan, jolloin kumpikin käsittää samalla asialla vähän eri aspekteja. Myös tavat tutkia ympäristöä ovat näennäisesti erilaiset, vaikkakin ehkä itselleni kaikkein mielenkiintoisimmat tieteelliset havainnot ovat aina ilmeisesti kuitenkin syntyneet buddhalaisin menetelmin: ajatuskokein. Esimerkiksi Einsteinin esittämä kaksosten paradoksi, jossa toinen viedään pyörimään valon nopeudella ympäri avaruutta ja toisen annetaan mädäntyä täällä, ja kuudenkymmenen vuoden päästä avaruudessa pyörinyt onkin vanhentunut vain 40 vuotta, on ennen kaikkea juuri tällainen meditatiivinen ja matemaattinen ajatuskoe. Tuntuu, että mitä suurempiin asioihin päästään käsiksi, sitä enemmän tieteessä aletaan (väkisinkin) soveltaa ajattelua ja asian tutkimista omassa nupissa sen sijaan, että voitaisiin empiirisesti tutkia aivan kaikkea informaatiota, koska meillä ei kuitenkaan ole siihen tarvittavia välineitä. Buddhalaisuuden keskiössä on melko olennaisesti tietenkin kärsimyksestä vapautuminen, olemassaolon ja haluamisen ja pelkäämisen lopettaminen ymmärryksen kautta. Sen keskiössä elää ajatus siitä, ettei ihmisessä tai missään elollisessa ole mitään ainutkertaista ja pysyvää, jota kautta se olisi olemassa ikuisesti. Intialaisessa perinteessä on tämä on puettu neljääntoista kysymykseen, jotka käytännössä ovat vain samojen asioiden pyörittelyä eri kulmista:

1. Ovatko minuus ja maailmankaikkeus ikuisia?
2. Ovatko minuus ja maailmankaikkeus tilapäisiä?
3. Ovatko minuus ja maailmankaikkeus sekä ikuisia, että tilapäisiä?
4. Ovatko minuus ja maailmankaikkeus jotain muuta, kuin ikuista tai tilapäistä?
5. Onko minuudella ja maailmankaikkeudella alkua?
6. Ovatko minuus ja maailmankaikkeus aluttomia?
7. Voiko niillä olla sekä alku, että aluttomuus?
8. Puuttuuko minuudelta ja maailmankaikkeudelta alku ja aluttomuus?
9. Onko siunattu Buddha olemassa kuolemansa jälkeen?
10. Eikö siunattua ole olemassa kuolemansa jälkeen?
11. Onko siunattu sekä olemassa, että olematon kuolemansa jälkeen?
12. Eikö siunattua ole olemassa tai onko hän olematon kuolemansa jälkeen?
13. Onko mieli sama kuin ruumis?
14. Ovatko mieli ja ruumis eri kokonaisuuksia?

Eli siis melko perustavanlaatuisia kysymyksiä, mutta samalla myös melko "perus"kysymyksiä, joiden kanssa minäkin olen paininut hyvän matkaa tässä blogissa. Periaatteessa buddhalaisuudessa maailmankaikkeusvoidaan ajatella jonain laavalampun kaltaisena (hyvin karkeasti sanoen). Siinä on neljää erilaista mömmöä (elementtiä) sisällä (sekä Tyhjyys, joka on se vesi missä nämä erilaiset aineet lilluvat). Kun yksi menee ylös, toinen tulee alas. Nämä kaikkeudet ovat jatkuvassa kierrossa, ja maailmankaikkeus on näin ikään kuin aluton ja loputon, vaikka jokainen maailma siinä tuleekin aina syntymään ja tuhoutumaan täydellisesti uuden tullessa sen tilalle. Lukiessani tätä näin välittömästi Yin ja Yang-symbolin mielessäni, miten toinen maailmankaikkeus tekee hitaasti ja luonnollisesti tilaa toiselle, niin, että on vaikea sanoa missä yksi loppuu ja toinen alkaa. Kuitenkin meidän ajanlaskullamme on määritettävissä jokin konkreettinen singulariteetin tila, josta tämä kaikkeus on ulos putkahtanut, vaikkakaan emme vielä kykene aivan tarkasti sanomaan "milloin" se hetki oli, tai "millaista" silloin oli, kun fysiikkamme alkoi pelittää vasta joitakin hetkiä sen jälkeen. Käsitys elementeistä on toki jo melko vanhentunut, ja Dalai Lamakin kehottaa katsomaan niitä vähän suurpiirteisemmin, kuin ajattelemalla että tuli, maa, ilma ja vesi olisivat täyttäneet tyhjän tilan.

Uskoakseni minuus ja maailmankaikkeus ei ole ikuista, vaan täysin suhteessa tietoisten olentojen kokemukseen ja ymmärrykseen siitä. Jos kukaan ei ole täällä saamassa paniikkikohtauksia olemassaolon ahdistavuudesta, on aivan sama, onko maailmankaikkeus olemassa. Se on alusta tietoisuudelle, vaikkakin muistaakseni jonkun aikaa sitten törmäsin uutiseen, jossa ehdotettiin tietoisuuden olevan jonkinlaista kosmoksen perusainetta, mutta en usko, ennen kuin joku selittää sen niin, että ymmärrän. Minuus on länsimaissa käsitetty jotenkin erottamattomasti sieluksi, joka oletettavasti on menossa johonkin ikuiseen yhteyteen. Jäänteitä tässä on jopa nykyajan ateistisessa maailmassa, jossa ihmisen arvoa muiden luontokappaleiden yli pyritään vieläkin alleviivaamaan, vaikka se käsitys kuuluisi kyllä sitten haudata sen vihatun ja paljon parjatun uskonnon mukana. Minuus on jotakin sellaista, joka kehittyy siinä vaiheessa, kun tietynlaiset hermosolut muodostavat riittävästi yhteyksiä muodostaakseen paitsi tietoisuuden, myös sen reflektiivisen osan, joka kykenee tarkastelemaan omia toilailuja myös ulkopuolisesta perspektiivistä. Tällöin minä on se töhöilijä, jota omatunto soimaa virheistä ja huonoista ratkaisuista, ja varsinainen ihme tietoisuudessa ei mielestäni olekaan se "Minäminäminää" huutava mukelo päässä (sellainen käsitykseni ja ymmärrykseni mukaan on lähes kaikilla eläimillä banaanikärpäsistä simpansseihin), vaan se "kolmas persoona", joka antaa tarkastella ja suhteuttaa omaa toimintaansa ympäristön toimintaan reaaliajassa. Mieli ja ruumis ovat siis erottamattomia, eikä kumpikaan sisällä (tai; kummankaan ei välttämättä tarvitse sisältää) mitään yliluonnollista aspektia, vaan kehittyneempiä synapseja monimutkaisempaa viestintää.

Kysymykseen siitä, onko Buddha olemassa kuolemansa jälkeen, sanoisin kyllä ja ei. Ei olemassa tietoisena ja aistivana olentona, joka kykenee heijastelemaan omaa toimintaansa, saatika toimimaan. Karma ei koske häneen enää, hänen ei enää ole mahdollista vaikuttaa mitenkään maailman syy-seuraussuhteisiin, joten hän on todellakin "puhaltanut kynttilänsä sammuksiin", mikä on buddhismin perimmäinen tavoite. Sen sijaan hänen olemassaolonsa on abstraktioiden maailmassa, jota kautta hän on ikuinen. Mikään ei voi pyyhkiä pois sitä, että hän on joskus ollut olemassa tässä maailmankaikkeudessa. Vaikka ihmiset unohtaisivatkin hänen olemassaolonsa, se ei tarkoita ettei hän olisi ollut olemassa. Se on jotenkin melko hienoa, vaikkakaan ei lohduta ainakaan minua yön pimeinä tunteina. Mikään ei enää koskaan voi pyyhkiä pois sitä, että sinä olet ollut olemassa tässä todellisuudessa, jossa me kaikki saamme olla olemassa hetken aikaa. Se ei tosin ole vain buddhan etuoikeus, vaan koskee meitä kaikkia, mutta käsittääkseni sekin on buddhismissa yleisessä tiedossa, ja sitä kutsutaan kaiken olevaisen "buddha-luonnoksi". Ehkä tämä overkill riittää tältä erää, katsellaan josko tuo loppupätkä herättelee ajatuksia yhtä kovasti.

Resonanssia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti