perjantai 31. tammikuuta 2014

Lisää tajunnanvirtasilppua.



Mies kattoi aamiaispöydän valmiiksi. Hän laittoi kahvin kuppiin, juuri oikealla määrällä maitoa. Hän voiteli leivät, päälle yksi kinkku ja kaksi viipaletta juustoa. Hän kuori satsuman ja asetteli sen palaset pienelle hedelmälautaselle viinirypäleiden vierelle. Hän kattoi pöydän kahdelle, vaikka se olikin järjetöntä.  Hän kävi vessassa pesemässä kätensä, kun huomasi juustosta jääneen niihin vahvan tuoksun. Hän nojasi seinään ja katseli auringon nousua. Se nousi kerrostalojen takaa. Kahvi höyrysi kupeissa, sen seuraaminen tuntui rauhoittavan häntä hieman. Makuuhuoneen ovi narahti auki ja nainen tuli haukotellen ulos, istuen keittiön pöydän ääreen. He eivät katsoneet toisiaan, vaan lusikoita ja veitsiä, jotka aurinko sytytti tuleen noustessaan kattojen yli . Mies liikahteli seinän vierellä rauhattomana, nainen hämmenteli kahvia kupissaan ja söi yhden satsuman viipaleen. Mies meni pukeutumaan. Hän saapui keittiön ovelle, katsoi naiseen, joka tuijotteli koiria ulkoiluttavia ihmisiä pihalla. Hän haki salkkunsa ja meni eteiseen laittamaan kengät jalkaansa. Kyynel vierähti naisen poskelle, pakeni hillitsemättömänä vapauteen pehmeää, meikitöntä ihoa pitkin.
-Minä rakastan sinua, nainen kuiskasi hiljaa äänellä, joka värähti hieman.
Mies avasi oven, astui rappukäytävään sulkien oven hiljaa perässään. Hän käveli suoraan seuraavalla porrastasanteella olevalle tuuletusparvekkeelle, astui kaiteen yli ja putosi viisi kerrosta alas, putosi kunnes asfaltti otti kopin.

---
Hautausmaan vahtimestari Viljanen oli mies, jolla oli omalaatuisia taipumuksia. Hän esimerkiksi laittoi vähän ikävästi ruumishuoneen ovelle kyltin, jossa luvattiin sisällä olevan kukkia. Oikeasti sisällä oli, kuten hautausmaan laidalla olevasta kopista voi päätellä, hyllyt täynnä ruumiita, joiden arkkujen kansiakin hänellä oli tapana pitää mielellään pinottuina nurkassa. Tämä oli aiheuttanut järkytystä ja närkästystä useiden pahaa-aavistamattomien omaisten ja hautakukkia ostamaan tulleiden keskuudessa, ja kirkkoherra oli siitä toki Viljasellekin sanonut joskus, mutta Viljanen oli vain höhötellyt, että  pitäähän sitänyt kuolleittenkin antaa hengittää, tai jotain sinne päin. Kirkkoherra oli Viljasen kanssa aina hieman kusi sukassa, kun ei saanut miestä ruotuun, mutta hänen hommaansa ei olisi saatu tästä pitäjästä kyllä ketään muutakaan.  Kirkkoherra koitti maanitella, josko Viljanen voisi sitten edes ottaa sen kukka-kyltin pois siitä oven yläpuolelta, mutta Viljanen uhkasi läimäyttää häntä, mikäli hän koskisi kylttiin. Eihän siellä tulisi kukaan koskaan käymään, jos siinä yläpuolella lukisi, että täällä on sisällä ruumiita, hän sanoi. Kirkkoherra ei oikein osannut suhtautua Viljasen vastaukseen, eikä kehdannut ehdottaa, josko tämä siirtäisi toimistonsa vaikka jonnekin muualle, kuin ruumiiden keskelle, koska pelkäsi vastauksen olevan vieläkin erikoisempi, kuin sitä edeltävät. Viljanen sai siis pitää kukkia lupailevan ruumiskomeronsa, jossa hän päivät pitkät jutteli ihmisten mummoille ja serkuille ja tädeille ja isille silloin, kun he eivät enää itse tarvinneet niitä.
---------
Max istui isänsä auton takapenkillä. Se oli uusi hieno bemari, musta ja kaikkea. Maxin isä oli kuulema tärkeä mies, mutta ei Max kuusivuotiaana juuri osannut sitä sisäistää, että mitä se oikein tarkoitti. Hänestä oli vain kiva istua takapenkillä, vaikka isä puhuikin koko ajan puhelimeen ja käski häntä olemaan hiljaa suurimman osan aikaa. He ajoivat kaupungin lävitse ja tulivat sen laidalle. Täällä seinät olivat töhryjen ja värikkäiden piirrustusten peitossa. Siellä täällä kulki äitejä ja nuoria miehiä, hajanaisia ihmisiä ilman kokonaisia ja ehjiä perheitä.
-Isi, miksei tuolla ole isejä? Max kysyi isältään.
-Ne ovat köyhiä, poika. Eivät ne tarvitse isää. Ne sikiävät liasta, lisääntyvät jakaantumalla, vähän niinkuin bakteerit. Niitä ei kiinnosta, vaikka minä ja äitisi hyvää hyvyyttämme maksetaan verorahoillamme niiden asuminen ja ylläpito, ne vain valittavat katkerina miten heitä syrjitään, vaikka me annamme heille kaiken hopeatarjottimella, eikä sen eteen tarvitsisi tehdä juuri mitään. Ne ovat vain loisia, poika, loisia....
-Aijjaa, Max sanoi ja katseli köyhiä, kunnes ne jäivät taakse.
-----------
Seppo ja hänen veljensä kävelivät Torvelta alas Vesijärvenkatua. Kello oli viisi aamulla, he olivat olleet jatkoilla ystävänsä luona ja kävelivät nyt kohti kotia. Viimeisen humalaiset hoippuivat epävarmoin zombien askelin heitä vastaan, lokit tappelivat heidän pudottamista ruoan jämistään ja aurinko alkoi jo nousta. Oli aivan valoisaa, kuten keskikesän aamuina usein on. Juuri sellaisina aamuina, jolloin ei tahdo mennä nukkumaan koskaan. Oli arkipäivä, joten jotkut työn orjat olivat menossa jo töihinsä, mutta veljeksiä se ei painanut. He tunsivat vain villiä olemassaolon riemua, vapaudeksikin sitä kai voi kutsua. Mikään ei ollut vielä pilalla. Maailma oli auki, kuin teinitytön ranteet.  He tulivat Vapaudenkadulle, jossa lakaisukone siivosi humalaisten jälkiä. Erään liikkeen portailla istui spurgu pää veressä, tuhannen humalassa, mutta ilmeisen hyvän tuulisena.  Seppo pysähtyi tämän kohdalle, velikin jumahti hänen vierelleen vastahakoisena.
-Täytyykö soittaa apua? Seppo kysyi spurgulta
-Ai tartteetko lappuja?! Spurgu varmisti kuulleensa oikein kadunlakaisijan ja lokkien metelin alta.
-Ei, kun tarvitseeko soittaa apua, ambulanssia? Seppo selvensi kovemmalla äänellä.
-Ei tässä kai yhtään minkään, mitään.. Spurgu sopersi. Hän huomasi Sepon kaulassa roikkuvat kuulokkeet
-Onks sulla jotai musaa siellä!? hän huudahti.
Seppo nosti kuulokkeet kaulastaan ja antoi ne spurgulle, joka laittoi ne korvilleen. Levy oli Convergen Axe To Fall. Spurgu soitteli ilmakitaraa ja naureskeli innoissaan. Hän antoi kuulokkeet takaisin näyttäen pojille peukkua.
-Hyvää kamaa! hän intoili, ja lisäsi että ei tässä nyt mitään hätää ollut.
Toivotettiin hyvät jatkot ja veljekset lähtivät naureskellen jatkamaan matkaa.
-Vitun spurgukuiskaaja, Sepon veli sanoi hymyillen hillitysti viiksiinsä.
------------
Istuin bussissa katsellen, miten korppikotkan näköinen vanha nainen katseli ikkunasta ulos. Korppikotkamaista vaikutelmaa vahvistivat entisestään naisen yllä oleva turkis, jonka huppu näytti kaulukselta hänen pitkän, käyrtyvän kaulansa alla. Hän katseli paheksuvasti romanikerjäläisiä, jotka olivat kaikille näkymättömiä. Oli kuin istuisimme bussissa taikalasin takana. Taikalasi näytti meille näkymättömät ihmiset, joita muut eivät nähneet. Keskustorin kerjäläiset ja nistit, katseensa maahan luoneet epävarmat nuoret, jotka odottivat vain pääsyä takaisin oman kotinsa turvaan, välttelivät kaikkea kontaktia vastaantulijoiden kanssa.  Toisaalta tuntui, kuin bussi olisi matkalla manalaan, kuljettaen kuolleita, jotka näkevät elävien maailmaan, mutta eivät voi vaikuttaa siihen. Voimattomia tarkkailijoita. Lillumassa epämääräisessä dieselin voimasta hytisevässä välitilassa, josta yksi kerrallaan noustaan jonkinlaiselle seuraavalle tasolle, kun ollaan valmiit. Jokainen vuorollaan. Jokainen tietää, minne tulee päätymään. Ei taivaaseen, eikä helvettiin. Ihan vain jonnekin muualle..
---------

Hän vaihtoi kanavaa. Onnenpyörä. Hän vaihtoi kanavaa. Uutisia, joissa kerrottiin kaiken menevän huonommin, sota Lähi-Idässä lähtee kädestä, talous tulee sukeltamaan tulevaisuudessa, verotus kiristyy, tulot pienevät, hyvinvointivaltio täytyy pelastaa. Kuka täällä enää muka voi hyvin, hän mietti itsekseen ja vaihtoi kanavaa. Seuraavat kolme kanavaa tosi-tvtä, jossa ei nopealla vilkaisulla tuntunut olevan mitään todellista. Vain meikattuja ihmisiä valehtelemassa.  Hän vaihtoi kanavaa. Uskovaisia saarnaamassa.  Ei mitään uutta silläkään saralla. Hän vaihtoi kanavaa.  Hän näki oman tuolinsa selkänojan, oman harvenevan päälakensa ja television, josta sama näkymä näkyi ikuisuuteen jatkuvana looppina.
-Mitäs helvettiä? Hän ihmetteli itsekseen.  Hän katsoi taakseen, ja siinä, hänen pöydällään maljakossa kukkien keskellä todellakin nökötti kömpelösti kukaksi naamioitu pieni kamera. Hän nosti sen ja tuijotti sitä. Hän katsoi televisioon ja näki omat sieraimensa ja aukinaisen suunsa televiossa. Mitä tämä saattoi tarkoittaa? Hänellä ei ollut harmainta aavistusta. Hän teki mitä jokainen ihminen tekisi vastaavassa tilanteessa, ja työnsi kameran enempiä ajattelematta housuihinsa. Hän katseli omia sukupuolielimiään televisiosta ja totesi, että näin on hyvä. Äkkiä hänen ovikellonsa soi kiireisen ja vihaisen oloisesti.  Hän meni avaamaan oven, ja löysi naapurinsa kylpytakissa ja boksereissa, vihaisena.
-Jumalauta, Martikainen, me katottiin mun tyttären kanssa sitä ohjelmaa! Mitä helvettiä sinä oikein ajattelit!? Se on perheohjelma! Naapuri raivosi hyvän aikaa, eikä hämmentynyt Martikainen saanut sanaa suustaan. Toljotti vain kamera yhä housuista törröttäen naapuriaan.  Naapuri lähti, hän jäi yksin. Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua hänen ovelleen ilmestyi kasa ihmisiä, jotka sanoivat olevansa töissä jossakin tuotantoyhtiössä, ja olivat pahoillaan, mutta tuollaisen tempun takia Martikainen oli erotettu TV-ohjelmasta, ja hänen tulisi poistua asunnosta välittömästi. He tuuppivat ja tönivät Martikaisen ulos talosta, pakkaseen sukkasillaan ja ilman takkia. Martikainen, joka ei ymmärtänyt koko tilanteesta yhtikäs mitään, käpertyi sikiöasentoon lumihankeen makaamaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti