Mies kattoi aamiaispöydän
valmiiksi. Hän laittoi kahvin kuppiin, juuri oikealla määrällä maitoa. Hän
voiteli leivät, päälle yksi kinkku ja kaksi viipaletta juustoa. Hän kuori
satsuman ja asetteli sen palaset pienelle hedelmälautaselle viinirypäleiden
vierelle. Hän kattoi pöydän kahdelle, vaikka se olikin järjetöntä. Hän kävi vessassa pesemässä kätensä, kun
huomasi juustosta jääneen niihin vahvan tuoksun. Hän nojasi seinään ja katseli
auringon nousua. Se nousi kerrostalojen takaa. Kahvi höyrysi kupeissa, sen
seuraaminen tuntui rauhoittavan häntä hieman. Makuuhuoneen ovi narahti auki ja
nainen tuli haukotellen ulos, istuen keittiön pöydän ääreen. He eivät katsoneet
toisiaan, vaan lusikoita ja veitsiä, jotka aurinko sytytti tuleen noustessaan
kattojen yli . Mies liikahteli seinän vierellä rauhattomana, nainen hämmenteli
kahvia kupissaan ja söi yhden satsuman viipaleen. Mies meni pukeutumaan. Hän
saapui keittiön ovelle, katsoi naiseen, joka tuijotteli koiria ulkoiluttavia
ihmisiä pihalla. Hän haki salkkunsa ja meni eteiseen laittamaan kengät
jalkaansa. Kyynel vierähti naisen poskelle, pakeni hillitsemättömänä vapauteen
pehmeää, meikitöntä ihoa pitkin.
-Minä
rakastan sinua, nainen kuiskasi hiljaa äänellä, joka värähti hieman.
Mies avasi
oven, astui rappukäytävään sulkien oven hiljaa perässään. Hän käveli suoraan
seuraavalla porrastasanteella olevalle tuuletusparvekkeelle, astui kaiteen yli
ja putosi viisi kerrosta alas, putosi kunnes asfaltti otti kopin.
---
Hautausmaan
vahtimestari Viljanen oli mies, jolla oli omalaatuisia taipumuksia. Hän
esimerkiksi laittoi vähän ikävästi ruumishuoneen ovelle kyltin, jossa luvattiin
sisällä olevan kukkia. Oikeasti sisällä oli, kuten hautausmaan laidalla
olevasta kopista voi päätellä, hyllyt täynnä ruumiita, joiden arkkujen
kansiakin hänellä oli tapana pitää mielellään pinottuina nurkassa. Tämä oli
aiheuttanut järkytystä ja närkästystä useiden pahaa-aavistamattomien omaisten
ja hautakukkia ostamaan tulleiden keskuudessa, ja kirkkoherra oli siitä toki
Viljasellekin sanonut joskus, mutta Viljanen oli vain höhötellyt, että pitäähän sitänyt kuolleittenkin antaa hengittää,
tai jotain sinne päin. Kirkkoherra oli Viljasen kanssa aina hieman kusi
sukassa, kun ei saanut miestä ruotuun, mutta hänen hommaansa ei olisi saatu
tästä pitäjästä kyllä ketään muutakaan.
Kirkkoherra koitti maanitella, josko Viljanen voisi sitten edes ottaa
sen kukka-kyltin pois siitä oven yläpuolelta, mutta Viljanen uhkasi läimäyttää
häntä, mikäli hän koskisi kylttiin. Eihän siellä tulisi kukaan koskaan käymään,
jos siinä yläpuolella lukisi, että täällä on sisällä ruumiita, hän sanoi.
Kirkkoherra ei oikein osannut suhtautua Viljasen vastaukseen, eikä kehdannut
ehdottaa, josko tämä siirtäisi toimistonsa vaikka jonnekin muualle, kuin
ruumiiden keskelle, koska pelkäsi vastauksen olevan vieläkin erikoisempi, kuin
sitä edeltävät. Viljanen sai siis pitää kukkia lupailevan ruumiskomeronsa,
jossa hän päivät pitkät jutteli ihmisten mummoille ja serkuille ja tädeille ja
isille silloin, kun he eivät enää itse tarvinneet niitä.
---------
Max istui
isänsä auton takapenkillä. Se oli uusi hieno bemari, musta ja kaikkea. Maxin
isä oli kuulema tärkeä mies, mutta ei Max kuusivuotiaana juuri osannut sitä
sisäistää, että mitä se oikein tarkoitti. Hänestä oli vain kiva istua
takapenkillä, vaikka isä puhuikin koko ajan puhelimeen ja käski häntä olemaan
hiljaa suurimman osan aikaa. He ajoivat kaupungin lävitse ja tulivat sen
laidalle. Täällä seinät olivat töhryjen ja värikkäiden piirrustusten peitossa.
Siellä täällä kulki äitejä ja nuoria miehiä, hajanaisia ihmisiä ilman
kokonaisia ja ehjiä perheitä.
-Isi, miksei
tuolla ole isejä? Max kysyi isältään.
-Ne ovat
köyhiä, poika. Eivät ne tarvitse isää. Ne sikiävät liasta, lisääntyvät
jakaantumalla, vähän niinkuin bakteerit. Niitä ei kiinnosta, vaikka minä ja
äitisi hyvää hyvyyttämme maksetaan verorahoillamme niiden asuminen ja ylläpito,
ne vain valittavat katkerina miten heitä syrjitään, vaikka me annamme heille
kaiken hopeatarjottimella, eikä sen eteen tarvitsisi tehdä juuri mitään. Ne
ovat vain loisia, poika, loisia....
-Aijjaa, Max
sanoi ja katseli köyhiä, kunnes ne jäivät taakse.
-----------
Seppo ja
hänen veljensä kävelivät Torvelta alas Vesijärvenkatua. Kello oli viisi
aamulla, he olivat olleet jatkoilla ystävänsä luona ja kävelivät nyt kohti
kotia. Viimeisen humalaiset hoippuivat epävarmoin zombien askelin heitä
vastaan, lokit tappelivat heidän pudottamista ruoan jämistään ja aurinko alkoi
jo nousta. Oli aivan valoisaa, kuten keskikesän aamuina usein on. Juuri
sellaisina aamuina, jolloin ei tahdo mennä nukkumaan koskaan. Oli arkipäivä,
joten jotkut työn orjat olivat menossa jo töihinsä, mutta veljeksiä se ei
painanut. He tunsivat vain villiä olemassaolon riemua, vapaudeksikin sitä kai
voi kutsua. Mikään ei ollut vielä pilalla. Maailma oli auki, kuin teinitytön
ranteet. He tulivat Vapaudenkadulle,
jossa lakaisukone siivosi humalaisten jälkiä. Erään liikkeen portailla istui
spurgu pää veressä, tuhannen humalassa, mutta ilmeisen hyvän tuulisena. Seppo pysähtyi tämän kohdalle, velikin
jumahti hänen vierelleen vastahakoisena.
-Täytyykö
soittaa apua? Seppo kysyi spurgulta
-Ai
tartteetko lappuja?! Spurgu varmisti kuulleensa oikein kadunlakaisijan ja
lokkien metelin alta.
-Ei, kun
tarvitseeko soittaa apua, ambulanssia? Seppo selvensi kovemmalla äänellä.
-Ei tässä
kai yhtään minkään, mitään.. Spurgu sopersi. Hän huomasi Sepon kaulassa
roikkuvat kuulokkeet
-Onks sulla
jotai musaa siellä!? hän huudahti.
Seppo nosti
kuulokkeet kaulastaan ja antoi ne spurgulle, joka laittoi ne korvilleen. Levy
oli Convergen Axe To Fall. Spurgu soitteli ilmakitaraa ja naureskeli
innoissaan. Hän antoi kuulokkeet takaisin näyttäen pojille peukkua.
-Hyvää
kamaa! hän intoili, ja lisäsi että ei tässä nyt mitään hätää ollut.
Toivotettiin
hyvät jatkot ja veljekset lähtivät naureskellen jatkamaan matkaa.
-Vitun
spurgukuiskaaja, Sepon veli sanoi hymyillen hillitysti viiksiinsä.
------------
Istuin
bussissa katsellen, miten korppikotkan näköinen vanha nainen katseli ikkunasta
ulos. Korppikotkamaista vaikutelmaa vahvistivat entisestään naisen yllä oleva
turkis, jonka huppu näytti kaulukselta hänen pitkän, käyrtyvän kaulansa alla.
Hän katseli paheksuvasti romanikerjäläisiä, jotka olivat kaikille näkymättömiä.
Oli kuin istuisimme bussissa taikalasin takana. Taikalasi näytti meille
näkymättömät ihmiset, joita muut eivät nähneet. Keskustorin kerjäläiset ja
nistit, katseensa maahan luoneet epävarmat nuoret, jotka odottivat vain pääsyä
takaisin oman kotinsa turvaan, välttelivät kaikkea kontaktia vastaantulijoiden
kanssa. Toisaalta tuntui, kuin bussi
olisi matkalla manalaan, kuljettaen kuolleita, jotka näkevät elävien maailmaan,
mutta eivät voi vaikuttaa siihen. Voimattomia tarkkailijoita. Lillumassa
epämääräisessä dieselin voimasta hytisevässä välitilassa, josta yksi kerrallaan
noustaan jonkinlaiselle seuraavalle tasolle, kun ollaan valmiit. Jokainen
vuorollaan. Jokainen tietää, minne tulee päätymään. Ei taivaaseen, eikä
helvettiin. Ihan vain jonnekin muualle..
---------
Hän vaihtoi
kanavaa. Onnenpyörä. Hän vaihtoi kanavaa. Uutisia, joissa kerrottiin kaiken
menevän huonommin, sota Lähi-Idässä lähtee kädestä, talous tulee sukeltamaan
tulevaisuudessa, verotus kiristyy, tulot pienevät, hyvinvointivaltio täytyy
pelastaa. Kuka täällä enää muka voi hyvin, hän mietti itsekseen ja vaihtoi
kanavaa. Seuraavat kolme kanavaa tosi-tvtä, jossa ei nopealla vilkaisulla
tuntunut olevan mitään todellista. Vain meikattuja ihmisiä valehtelemassa. Hän vaihtoi kanavaa. Uskovaisia saarnaamassa. Ei mitään uutta silläkään saralla. Hän
vaihtoi kanavaa. Hän näki oman tuolinsa
selkänojan, oman harvenevan päälakensa ja television, josta sama näkymä näkyi
ikuisuuteen jatkuvana looppina.
-Mitäs
helvettiä? Hän ihmetteli itsekseen. Hän
katsoi taakseen, ja siinä, hänen pöydällään maljakossa kukkien keskellä
todellakin nökötti kömpelösti kukaksi naamioitu pieni kamera. Hän nosti sen ja
tuijotti sitä. Hän katsoi televisioon ja näki omat sieraimensa ja aukinaisen
suunsa televiossa. Mitä tämä saattoi tarkoittaa? Hänellä ei ollut harmainta
aavistusta. Hän teki mitä jokainen ihminen tekisi vastaavassa tilanteessa, ja
työnsi kameran enempiä ajattelematta housuihinsa. Hän katseli omia
sukupuolielimiään televisiosta ja totesi, että näin on hyvä. Äkkiä hänen
ovikellonsa soi kiireisen ja vihaisen oloisesti. Hän meni avaamaan oven, ja löysi naapurinsa
kylpytakissa ja boksereissa, vihaisena.
-Jumalauta,
Martikainen, me katottiin mun tyttären kanssa sitä ohjelmaa! Mitä helvettiä
sinä oikein ajattelit!? Se on perheohjelma! Naapuri raivosi hyvän aikaa, eikä
hämmentynyt Martikainen saanut sanaa suustaan. Toljotti vain kamera yhä
housuista törröttäen naapuriaan. Naapuri
lähti, hän jäi yksin. Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua hänen ovelleen
ilmestyi kasa ihmisiä, jotka sanoivat olevansa töissä jossakin
tuotantoyhtiössä, ja olivat pahoillaan, mutta tuollaisen tempun takia
Martikainen oli erotettu TV-ohjelmasta, ja hänen tulisi poistua asunnosta
välittömästi. He tuuppivat ja tönivät Martikaisen ulos talosta, pakkaseen
sukkasillaan ja ilman takkia. Martikainen, joka ei ymmärtänyt koko tilanteesta
yhtikäs mitään, käpertyi sikiöasentoon lumihankeen makaamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti