keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Lisää silppua. Meikällä olisi niin monta potentiaalista nimeä novellikokoelmalle, että on parempi kai kirjoittaa ihan helvetisti kaikkea.



Eräs mies kuunteli linja-autossa takanaan istuvien nuorten tyttöjen keskusteluja. Mies sattui olemaan psykologi Laamanen, joka oli ehkä tavanomaista paremmin perillä ihmisten sosiaalisista naamioista ja heidän välisten vuorovaikutussuhteittensa ylläpidon kannalta välttämättömistä sosiaalisista valheista. Olihan hän tehnyt niistä aikanaan väitöskirjansakin! Toinen tytöistä valitteli sitä, miten oli viimeaikoina ollut väsynyt ja miten oli edellisillan itkenyt ihan vain väsymystään. Keskustelukumppani ohitti tämän avoimen, mutta ehkä hieman vaikean tunnustuksen myötätuntoa ilmaisevalla äännähdyksellä, joka kuitenkin pituutensa ja sävynsä puolesta ilmaisi selkeästi, ettei hän tahtonut keskustella näin syvällisistä aiheista. Tyttö ymmärsi tämän sanattoman viestin, ja alkoi esitellä laukkua, jonka oli ostanut viimeaikaisella lomamatkallaan. Keskustelukumppani vastasi kehumalla laukkua ”tosi kivaksi”, ja Laamasen oli vaikea pysyä penkissään. Hän kuunteli miten toinen tytöistä ylläpiti keskustelua palloilemalla aiheesta toiseen, toinen heistä vain oli osallisena, myötäili tai väisteli, antamatta itse mitään tähän keskusteluun. Hetkellisesti Laamasen valtasi halu hypätä penkeille seisomaan ja osoitella tyttöjä, huutaa heille naama punaisena koko väitöskirjansa keskeiset väitteet, ja miten toinen tyttö oli juuri osoittanut oikeaksi kaiken sen, mitä hän oli kaksikymmentä vuotta aiemmin kirjoittanut.  Hän haaveili maailmasta, jossa ei olisi tällaista monimutkaisten sosiaalisten valheiden verkostoa, maailmasta, jossa ihmiset puhuisivat suoraan, helvetti vieköön! Hän oli niin kiihtynyt, että lähes unohti painaa stoppia oman pysäkkinsä kohdalla. Lähtiessään hän katsoi tyttöjä ja nyökkäsi heille tiukan asiallisesti. Tytöt eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota. Heille Laamanen oli vain joku vanha pedari daiju, mikälie idari.
---
Shamaani asetti metsästäjän makuulleen vuotelleen, juotti tälle kitkerän makuisen juomaseoksen ja istui tämän pään puoleiseen päätyyn laulamaan matalalla ja toistavalla äänellään pitkää mantraa. Yksi kylän metsästäjistä oli kärsinyt hulluudesta ja nähnyt häiritseviä painajaisia, jotka olivat estäneet häntä nukkumasta päiviin. Pian metsästäjä tunsi voivansa pahoin, mutta shamaanin lauluun keskittyminen auttoi häntä olemaan oksentamatta. Hän nousi vuoteelta istumaan hetkeksi. Hän oli yltä päältä hiessä ja tunsi olonsa vaikeaksi. Hän antoi päänsä laskeutua tyynyyn, oikeammin hän vain kaatui taaksepäin, ja äkkiä hänestä tuntui siltä kuin hän olisikin kaatunut veden pintaan, hän tuntui uppoavan vuoteeseen kuin lammen pintaan, liike ei loppunutkaan tasaiselle patjalle, vaan jatkui ikuisuudelta tuntuvan ajan. Hän tuntui pyörivän ja kieppuvan yhä nopeammin. Hän oksensi ja kuuli jossain kaukaisuudessa shamaanin rauhoittavan laulun.  Nostaessaan oksennusta valuvan leukansa hän huomasi olevansa erämaassa. Shamaanin ääni kuului yhä, jostain kaukaa vihertävän taivaan takaa, mutta häntä ei näkynyt missään. Metsästäjä lähti kulkemaan punaisena tuikkivien tähtien alla. Hänen edessään kulki polku, jolta hän ei voinut poiketa. Kaikkialla muualla maa kuhisi käärmeitä, jotka sihisivät vihaisina ja yrittivät tulla puremaan häntä nilkasta. Hän erotti hiekalla valmiit jalanjäljet ja astui täsmälleen niihin. Ne mutkittelivat erämaassa, ja hän seurasi niitä, vaikka kykenikin näkemään joissain kohdin, että ne tulisivat risteämään hänen nykyisen tiensä kanssa myöhemmin. Hän kulki pitkän aikaa. Aurinko syntyi taivaalle punaiseksi tulipalloksi, joka räjähtäessään jätti jälkeensä taas vain vihreän pimeyden. Ainakin kolmen tällaisen kierron kulkemisen jälkeen metsästäjä tuli risteykseen, jossa Suuri Legba odotti häntä. Tämä puhui, mutta metsästäjä ei ymmärtänyt hänen kieltään. Hän vain tiesi tämän olennon olevan Legba, Risteyksien Herra, Kohtalon Huijaaja. Legba osoitti hänelle oikean tien, jota hän lähti seuraamaan. Hän tuli keitaalle, jota ympäröivät kaktukset. Niiden oksilla oli värikkäitä lintuja, jotka lauloivat kauniisti. Käärmeitä oli vähemmän. Keskellä oli pieni lammikko vettä. Hän kumartui sen ääreen, ei oikein tunnistanut vääristyneitä kasvojaan. Hän joi vettä. Lintujen laulu loppui. Hän kääntyi katsomaan niitä, ja ne muuttuivat hänen silmiensä edessä korppikotkiksi, käärmeet kasvattivat raajoja ja muuttuivat liskoiksi.  Kaktukset muuttuivat valtaviksi betonisiksi rakennelmiksi, jotka metsästäjän mielestä olisivat voineet olla suoraan helvetin kuvastoa! Korppikotkat kasvattivat ihmisruumiit, pudottivat sulkansa ja höyhenensä, pukivat ylleen puvut ja alkoivat kirjoittaa kirjoituskoneilla. Niiden helvetillinen napse hakkasi metsästäjän korvissa ja hän säpsähti jokaista iskettyä kirjasinta. Liskotkin nousivat jaloilleen, pukivat ylleen puvut ja kulkivat korppikotkien selkien takana valvomassa ja kommentoimassa näiden työtä. Kauhu valtasi hänen mielensä, hän huusi, käski kaikkia näitä korppikotkia lopettamaan hakkaamisen, käski kaikkia liskoja lopettamaan kyttäämisen, käski kaikkea betonia sortumaan, käski mieltänsä rauhoittumaan! Ja niin kävi. Rakennukset sortuivat ja korppikotkat ja liskot hautautuivat niiden alle. Rauniot lähtivät valumaan kohti lammikkoa ja hävisivät sen tyynen pinnan alle. Shamaanin ääni messusi kaiken yllä, johdatti metsästäjää kulkemaan kohti lammikkoa. Hän meni lähemmäs, astui sen pinnalle. Se kantoi hänet helposti, hän ei tehnyt värettäkään sen pintaan ja kykeni katsomaan omaa heijastustaan siitä. Sen toiselta puolelta tuijotti takaisin hänen hiljattain kuollut isänsä, jonka kanssa hän oli riidellyt ennen tämän kuolemaa. Isä vakuutti pojalleen, ettei ollut mitään syytä tuntea syyllisyyttä. Kaikki oli Juuri Niinkuin Pitää. Kaikki tulisi aina olemaan Juuri Niinkuin Pitää. He katselivat toisiaan, liittyneinä nurinkurisesti jalkapohjistaan. Metsästäjä tunsi rauhan laskeutuvan mieleensä, hän ponnisti lammen pinnasta ja kohosi ylös taivaisiin, ui lähemmäs kohti auringon punertavaa reikää vihreässä taivaassa. Hän ui läpi avaruuden, kunnes saavutti auringon. Saapuessaan sinne hän näki sen olevan vain pyöreä, punainen ovi, jonka yllä oli pieni kynttilä. Hän avasi oven, ja astui siitä takaisin tietoisuuteensa.
---
Olipa kerran myyrän näköinen ärsyttävä bussikuski. Ihan totta, hän oli ärsyttävä aivan kaikkien mielestä, ainakin kaikkien niiden, joiden mielipiteillä oli väliä. Hänen nimensä painaminen ei luultavasti olisi soveliasta, mutta kun on ärsyttävä riittävän monelle ihmiselle riittävän usein, suututtaa luultavasti jonkun, joka ei epäröi painaa nimeä julkisesti näkyväksi, eikä pelkää paria kunnianloukkaussyytettä. Hänen nimensä oli Rami. Ramin joka-aamuista hupia oli aukoa päätään bussiin nouseville väsyneille asiakkaille, mikäli mahdollista jättää heitä pysäkille ja olla huomaamatta hätäisesti juoksevia ihmisiä, jotka selkeästi yrittivät viittilöidä kuskia pysähtymään. Hän oli mielellään joka pysäkillä vähän aikaisemmin, kuin oli pakko, jotta voisi lähteäkin vähän aikaisemmin. Hänestä oli tehty useita valituksia, mutta eihän pomot nyt voineet erottaa miestä, joka oli aina ajoissa, kun suurin osa näistä vetelyksistä oli aina myöhässä.  Rami oli esimerkillinen kuski, joskin hieman huono asiakaspalvelija.  Hän soitti radiota liian kovalla ja söi välillä pullaa ratissa. Hän nyrpisti myyrän nenäänsä ja höhötteli hölmösti aina, kun sai käännyttää jonkun bussin ovelta. Moni olisi saattanut kuvailla häntä sanalla mulkku, sillä sellainen hän todellakin oli. Rami sai lopulta ansionsa mukaan käännyttäessään erään suttutukkaisen hipin, jonka bussikortti oli päässyt huomaamatta vanhenemaan.
-Huonompi juttu hipille, painuhan nyt suttutukka hiiteen siitä!
Rami tunki pullaa suuhunsa ja höhötteli omalle sutkautukselleen, jättäen suttutukan nielemään pölyä. Yhtäkkiä pulla menikin väärään kurkkuun ja Rami karautti bussin suoraan läheiseen ojaan lentäen itse tuulilasista läpi ja jääden bussin alle. Kuin ihmeen kaupalla yhdellekään matkustajalle ei käynyt mitään.  Tarinan opetus on, että Karma hoitaa hommat himaan. Ja suttutukkaisella hipillä saattaa olla hyvä karma.
----
Hannu nousi tuolille ja ripusti köyden kaulaansa. Hän oli saanut potkut töistä, menettänyt vaimonsa ja lapsensa, ystävät eivät soittaneet, eiköhän tämä ollut tässä. Hän oli sammuttanut valot, osittain symbolisena eleenä, osittain siksi ettei vanhojen valokuvien tuijottaminen saisi häntä enää toisiin ajatuksiin. Hän kiristi huonosti solmimansa hirttosilmukan ja asettui parempaan asentoon, laittoi niin sanotusti jalkansa lähtökuoppiin. Vielä yksi ajatus, jokin sellainen viimeinen, hieno ja runollinen, jonka kanssa voisi lähteä! Jokin ylväs ajatus, joka voisi jäädä hänen viimeisekseen, jotakin sellaista, jonka kanssa voisi kuolla! Jotain, nyt, jotain.... Ei onnistu! Hannun päässä löi tyhjää, taas.
-Äh, hitsi! hän ähisi ja löysäsi köyden kaulastaan. Hän nosti sen pois, laskeutui tuolilta ja meni sohvalle juomaan avatun kaljansa loppuun. Ehkä huomenna. Niin hän oli uskotellut itselleen jo kaksi vuotta. Kaksi vuotta tuo köysi oli roikkunut lampun pidikkeestä, kaksi vuotta hän oli joka ilta seissyt tuolilla ja yrittänyt keksiä itselleen viimeistä ajatusta. Kahteen vuoteen kukaan ei ollut käynyt hänen asunnossaan, kahteen vuoteen kukaan ei ollut välittänyt. No, huomenna lähtee, hän ajatteli itsekseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti