perjantai 10. tammikuuta 2014

Lahtireissua pukkaa taas.

Tajusinpa taas huomisesta tulevan melkoisen pitkän päivän: kahdeksan jälkeen lähden kohti duunia, kolmelta bussiin kohti Lahtea, viidestä eteenpäin roudauksia ja soundcheckejä ja muuta, lopulta sitten joskus aamu kolmen ja viiden välillä kämpille jatkoille. Majoitetaan ainakin Pohjamudan tyypit, että saa nähdä onko sitä nukkumista ennen lauantai-aamua edes mitään mahdollisuutta ajatella. Mutta ei se haittaa, kunhan muistaa jossain välissä edes syödä jotain. Makkaraperunat ilman mausteita Torven Grilliltä. Parasta!

Toivottavasti huomisesta tulee parempi keikka, kuin edellisestä. Se oli melko pitkälle oma vika. Tai ei siinä edes ollut mitään vikaa, se ei vain tuntunut oikein miltään. Tampereella meni sitten helvetin paljon paremmin, eikä lähes kukaan ollut näkemässä. Mutta sellaista on elämä, se on se jonkinlainen karma, joka potkaisee hampaisiin aina silloin, kun itsevarmuus kasvaa pään sisällä liian suureksi. Se pitää vain ottaa vastaan ja nöyrtyä. Se on ihan tervettä ja hienoa. Nyt pitäisi mennä kohta puoliin jo suihkuun ja nukkumaan, mutta ajattelin nyt vielä vaan fiilistellä tätä kevyttä iltatunnelmaa. Nämä tällaiset illat ovat kotoisia. Tässä piirrellään, katsellaan dokumentteja ja kuunnellaan musiikkia, syödään suklaata ja juodaan vettä. Kumpikin voi duunailla yhdessä omia juttujaan. Se on minusta aivan helvetin hienoa, vaikka välillä ikävä meinaakin kasvaa suureksi. Vaikka toinen on vain parin metrin päässä, saattaa sitä henkisesti ajautua jonnekin ihan muualle, kun vaan kuuntelee Swansia ja piirtelee. Välillä pitää sitten palata tälle pallolle ja tähän olkkariin.

Lahelaiset, tulkaahan huomenna (perjantaina) siis Torveen, soitto alkaa 21.30, en tiedä yhtään monentena ollaan. Saatetaan olla ensimmäisenäkin. The Doors of Deceptioneja on vielä muutama kappale jäljellä, paitoja (sekä mustia, että valkoisia) vielä ihan hyvin kai. Mietin tänään huoraamista, kun yksi kaveri oli tosi huolissaan siitä, kehtaako ja voiko ottaa soittamisesta rahaa. En tajunnut sanoa sitä hänelle, mutta itselläni on tähän jotenkin  kerjäävän buddhalaismunkin suhtautuminen: Minä teen omaa juttuani niin kauan, kuin sydän vaan lyö, sai siitä korvausta tai ei. Jos joku tahtoo maksaa tekemisistäni jotain, olen siitä kiitollinen. Se on sen tietyn ihmisen osoitus siitä, että hän pitää sitä tekemistäni jonkin arvoisena ja se on ehkä antanut hänellekin jotain miellyttävää tai ehkä jopa tärkeää. Niin kauan, kuin teen sitä mitä tahdon tehdä, ei se mitään huoraamista ole. Sitten, jos alan tehdä temppuja sen rahan perässä, voidaan alkaa puhua siitä. Veikkaan, että joskus sekin on ajankohtaista, jotta voi sitten rahoittaa näitä omia juttujakin. Minä sanon sitä nyt tässä ehkä vähän karkeasti huoraamiseksi, kun kaikki muut kutsuvat sitä työksi..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti