maanantai 20. tammikuuta 2014

Kotiutumista sanan varsinaisessa merkityksessä.

Tämä Hervanta on kyllä ihan ihme Silent Hill, aina kun bussi tulee päivällä tänne, niin tuo valtatie on sumun peitossa. Vaikutelmaan tuo oman osansa keskuksella vapisevat spurgut, joiden tupakoiden tulipäät vaan loistaa hämärtyvässä illassa, valaisten juuri kurkuista nousevan höyryn, jota säestävä örinä yhtyy rollaattorien kuumottavaan kitinään... En silti valita, koska näyttää aivan helvetin hienolta, kun auringonvalo siivilöityy puiden oksien välistä tai loistaa jonkun rakennuksen katon yli, heittäen sen rakennuksen varjon ilmaan. On aika hienon näköistä. Jotenkin tänään taas epämääräisemmin kuin aikoihin ajattelin, että onpa hienoa asua talvet Suomessa, eikä missään muualla! On koko ajan vähän epämukavaa, mutta niin kaunista, että sekin on sen arvoista. Meillä on tästä kämpästä naapurikerrostaloista huolimatta niin hyvät näkymät auringon nousuun ja laskuun, että ei haittaa ollenkaan. Tekisi mieli maalata, mutta taulupohjia ei ole, enkä osaisi kuitenkaan.

Tänään on sellainen olo, että voisin taas vähän piirtää. Yksi A3 kokoinen kuva on odotellut, että jaksan innostua sen skannaamisesta riittävästi. Se on kuitenkin aina masentavaa hommaa, kun ei tuohon skanneriin mahdu mikään A4sta isompi, niin pitää pelleillä palasten kanssa ja sittenpä menee taas maku kaikesta, eikä kuvat näytäkään yhtä hyvältä, kuin oikeasti. Lisäksi skannattujen kuvien kanssa on aina pakko kikkailla kontrastin kanssa, ja sitten pelottaa, että meneekin yli, eikä kuva näytä enää yhtään itseltään ja ihmiset luulisivat meikän olevan parempi, kuin olenkaan. En suinkaan tahdo antaa ihmisille vääristynyttä kuvaa osaamisestani, suurimman osan ajasta vaan häslään aivan kaikkea ja toivon osuvani maaliin edes jotenkin päin. Loput on sitten ihan säkästä kiinni.

Eilen kävin kokeilemassa yhden bändin kanssa laulamistakin. Taisi mennä niin hyvin, että on ihan asiaa käydä siellä treenailemassa huomennakin. Silti oli aika hauskaa törmätä rytinällä omaan paskuuteensa. En oikein tiedä, oliko kyse alkavasta nuhaflunssasta, liiasta sanoitusinnosta vai mistä, mutta heti ensimmäinen biisi, joka paperilla näytti ihan läpihuutojutulta, olikin sellaista happivajareissa sätkimistä, että taju meinasi mennä ja suusta tuli ulos ihan mitä sattuu. Jamitellessa sitten tajusi ottaa muutenkin vähän iisimmin ja keskittyä olennaiseen, eli laulamaan bändin mukana, mutta huomasin kyllä, että on melko eri asia vetää 40 sekuntia huutamalla täysillä, kuin huutaa pitkiä lauseita kaksi säkeistöä ja kaksi kertosäettä putkeen, ilman juuri mitään taukoja. Sitä huomasi melko äkkiä, että ovet eivät voikaan olla "unlocked", vaan "open", koska happi yksinkertaisesti riittää vähän vähempään. No, virheistä oppii ja niitä tekemällä nämäkin hommat omaksutaan. Itse olen aika innoissani siitä, että saa laulaa, mutta vetää kuitenkin vähän räkäisemmin, vähän sellainen Kyuss-viba noissa hommissa oli. Ja siitä minä nautin. Katsotaan, saanko mennä sinne vielä huomisenkin jälkeen..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti