torstai 16. tammikuuta 2014

Koira.



”ÄLÄKÄ TULE TAKAISIN!”
Resuinen koira lensi paistinpannun saattelemana keittiön takaovesta ulos ulisten. Se törmäsi vastapäisen talon seinään ja kesti hetken aikaa ennen kuin se sai jalat alleen ja pääsi epämääräisiltä lentäviltä esineiltä turvaan sivukadulle.
                             Kokki katsoi oven raosta, että syöpäläinen oli varmasti ajettu pois, sylkäisi ja läimäytti oven kiinni. Koira kuuli tämän sadattelut ja kiroilut oven läpi, haistoi tämän hien ja roskiksesta vielä leijailevan pois heitetyn kana-aterian tuoksun. Hänestä oli käsittämätöntä, miten ihmiset saattoivat heittää hukkaan täydellisen kelvollisen aterian, jos se ei näyttänyt samalta, kuin ruokalistan kuvassa. Hänestä se oli suurin synti, mitä ruokaa vastaan saattoi tehdä. Tai oikeastaan vielä suurempi oli se, että jättää ensin takaoven auki, ja suuttuu sitten kun joku koittaa korjata tämän ensin tehdyn synnin.
                             Koira nuolaisi huuliaan ja tuijotti ovea epäuskoisena. Sitten se heilautti häntäänsä ja lähti jatkamaan matkaansa ties minne. Parasta siitä oli, ettei  sen tarvinnut tietää mihin oli matkalla. Hänelle tärkeintä oli, että hän oli vapaa. Hän kulki ympäri kaupungin katuja, kunnes kyllästyi niihin, ja vaihtoi sitten kaupunkia. Joskus hän sai syödäkseen, joskus ei. Hän oli jo niin tottunut nälkään, ettei se enää tuntunut hänestä kovinkaan ylitsepääsemättömältä tai raskaalta asialta. Se oli vain eräänlainen perustila, josta voi hetkeksi päästä eroon, mikäli sattui haistamaan mehukkaan aterian ennen jota kuta muuta.
                             Katulamput valaisivat sinisen yön oranssilla hehkullaan, niiden sirinä ja satunnainen naksahtelu soitti eräänlaista yön sinfoniaa, jonka partituuriin oli merkattu omat merkkinsä myös ohi ajaville autoille, töistä tai baarista kotiinsa kiirehtiville ihmisille ja jossain kaukaisuudessa haukkuville lajitovereille.
                             Koira nautti tällaisista öistä. Koko kaupunki oli hänen. Hän voisi kulkea ympäriinsä, välittäen vain omista asioistaan, pysähtyä jonnekin lepäämään ja nuuhkimaan ilmaa, katselemaan ympärilleen, mitä tahansa! Ei kaulapantoja, ei isäntiä, ei komentoja. Hänen kävi sääliksi kaikkia niitä kaltaisiaan, jotka tällä hetkellä, päivän parhaina tunteina, istuivat tai makasivat jossakin säälittävässä pajukorissa isäntänsä vieressä odottamassa aamua, sitä että isäntä päättäisi nousta ylös ja lähteä vilauttamaan vangilleen ulkoilmaa. Hänen eläimen vaistonsa sotivat ihmisiä vastaan, vaikka jokin älyllinen puoli hänessä piti niitä kaikesta huolimatta hyvin mielenkiintoisina.
                             Hän ei voinut ymmärtää sitä, miten he eivät nähneet olevansa kaikki samanlaisia. Hän kykeni haistamaan ihmisten surut ja murheet, miten samalta he tuoksuivatkaan ollessaan masentuneita ja ahdistuneita, kuka murehti kuolleita sukulaisiaan, kuka parisuhdettaan, kuka oli tukehtumassa asuntolainan raskauden alle, yhtäkaikki tunteet olivat samoja ja he kaikki ilmensivät niitä samalla tavalla. Silti he tuntuivat pitävän kiinni jonkinlaisesta ainutlaatuisuudesta, he tahtoivat sitkeästi uskoa, ettei kukaan voinut tuntea samaa tuskaa kuin he, kukaan ei voinut ymmärtää. Ihmiset mieluummin kärsivät yksin, kuin etsivät itselleen apua. Se oli koirasta hölmöä.  Sitä hän ei voinut käsittää. Ihmiset pelkäsivät näyttää surua ja ahdistusta, ja se pelko toi heidän hajuunsa oman ominaisen lisänsä, feromonien täyteisen ryöpyn.
                             Koira ravisteli pitkää ja takkuista turkkiaan ja jolkotteli kepein suden askelin asfalttikatuja pitkin. Jossakin kapakassa oli vielä paljon ihmisiä, sisältä kantautui tupakan ja oluen leimahduksen omaisia, läpitunkevia tuoksuja ja musiikkia. Hän pystyi haistamaan artistin hien, sekä  deodorantin, jolla hän oli yrittänyt peittää sitä jo ennakolta. Hän pystyi myös haistamaan vielä takahuoneessa käryävän marijuana-sätkän. Musiikki ja melu tuntui hänestä kiehtovalta, aivan kuin äänistä kudotulta seinältä, joka tulvi pienestä ovesta aaltoina hänen ylitseen. Piano soitti jatsia, jota basso ja rummut säestivät. Äkkiä hän hyppäsi säpsähtäen ainakin puolen metrin korkeuteen trumpetin törähtäessä. Hän vihasi trumpetteja! Ne olivat meluisia ja tunkivat aina läpi kaikesta! Se oli kuin puhallinperheen humalainen serkku, jota kukaan ei halunnut kutsua sukujuhliin, mutta joka oli silti paikalla jo ilta kahdeksalta, haukkui kovaan ääneen kaikkia paikalla olijoita ja sammui olohuoneen sohvalle jo ennen yhdeksää.
                             Baarin ovi aukesi, ja sisältä kömpi humalainen mies huonosti käärityn tupakan kanssa. Hän näki koiran, käänteli päätään hassusti ja putosi istualleen baarin ulkoseinää vasten. Koira istui vähän matkan päässä ja katselin miestä varautuneesti. Tämä oli nuori, mutta selkeästi jo paljon vuosiaan vanhempi. Hänen sormensa haisivat tervalle, ja niillä oli epäilemättä kääritty humalassa monen monta huonoa tupakkaa ennen tätäkin. Kasvot olivat syvillä uurteilla ja hänen epämääräinen elämäntapansa oli jo alkanut hieman lihottaa häntä. Alkavaa kaksoisleukaa peittääkseen hän oli kasvattanut parran sänkeä, joka sai hänet näyttämään entistä pöhöttyneemmältä.
                             ”Tule tänne!” Mies taputti käsiään yhteen ja kutsui koiraa. Mikä se oikein luuli olevansa? Joku helvetin isäntä vai? Koiran kävi häntä kuitenkin sääliksi. Hetken aikaa odotettuaan, tehdäkseen selväksi ettei miehen käskyllä ollut häneen mitään vaikutusta, hän asteli tämä viereen ja istuutui.
                             ”Hyvä hauva!” Mies leperteli päissään ja etsi sytkäriään. ”Taidatkin olla kuule melko onnekas eläin! Täysin surujen ja murheiden ulottumattomissa.. Vapaa...” Mies sopersi kaivellen taskujaan.
                             ”Ei ole teidän koirien elämäkään varmaan helppoa, kun sitä ajattelee, en minä sillä. Eihän se nyt varmaan ole mukavaa pyyhkiä persettä kielellään aina.. Missä vitussa se sytkäri on!?” Koira istui rauhallisena ja tapitti miestä silmiin. Lopulta tämä löysi sytkärinsä, siitä taskusta, josta oli etsinyt sitä alunperinkin, sytytti huonon tupakkansa ja imi sitä voimakkaasti. Ilmava tupakka paloi nopeasti puoleen väliin. Koiraa tupakan savu ärsytti suunnattomasti, mutta hän ei tehnyt elettäkään näyttääkseen sitä.
                             ”...Mutta ei teidän sentään tarvitse olla aina näin kännissä! Olisihan se hyvä homma, jos osaisi ottaa itseään joskus niskasta kiinni, mutta kun aina tulee jostain paskaa niskaan.. Aina!” Mies puhui hitaasti, pää riippuen polvien päällä lepäävien käsien välissä, palava rööki huolimattomasti keski- ja etusormen välissä roikkuen. Hän jatkoi tilanteensa valittelua, koira kuunteli paikallaan, läähättäen kevyesti. Tupakan savu sekoittui yön tuhansiin hajuihin. Kesää ei kestäisi enää kauaa. Syksy oli jo tuoksuna ilmassa, se riippui kaiken muun yllä, kuin kevyt hämähäkin seitti. Sääli, kesä tuntui olleen lämmin ja tavallista mukavampi, jopa kulkukoiralle.
                             Mies silitteli koiran turkkia puhuessaan. ”Onpas sinulla paskainen turkki, ehkä sinut pitäisikin viedä meille ja pestä!” hän nauroi vaimeasti, toiveikkaan kuuloisesti. Koira kavahti, eikä nähnyt tässä mitään hauskaa. Hän vetäytyi kauemmas ihmisen luota, katsoi tätä vielä kerran pettyneesti ja jatkoi matkaansa. Ihmiset olivat kaikki samanlaisia. He eivät osanneet antaa asioiden olla sitä mitä ne ovat, heidän täytyi aina omistaa kaikki. Mikään ei voinut olla kaunista tai hienoa, ellei se kuulunut heille. Jos se ei kuulunut heille, joku muu saattoi viedä sen heiltä hetkenä minä hyvänsä. He olivat kaikki jatkuvassa sodassa keskenään. Omistussodassa. Kylmässä sodassa.
                             Koira jolkotteli miehen katsoessa surkeana hänen peräänsä. Kyllä hän selviäisi. Ne kaikki selviävät aina. Eivät ne muuten olisi päässeet lajina näin pitkälle.  Koira jatkoi matkaansa kaupungin läpi. Se saapui toiselle laidalle, pienelle mäelle, josta se katseli yöhön levittäytyviä valoja. Ihmiset olivat luoneet oman tähtitaivaansa maan päälle, se oli kai omalla tavallaan ihan kaunis ja arvostettava näky. Taivas oli kirkas ja ilma viileni jo huomattavan paljon öisin. Mäen alla kulki junarata, jota pitkin meni ruosteinen ja kirskuva tavarajuna. Sen kyljet olivat täynnä merkkejä, jotka eivät näyttäneet tämän seudun ihmisten käyttämiltä merkeiltä. Koira katsoi kuinka juna kulki kiskoillaan ja kadehti ensin ajatellessaan, missä kaikkialla se oli mahtanut käydä, mitä paikkoja se oli nähnyt. Sitten hänen mieleensä kuitenkin juolahti, että se vain tekee mitä käsketään, kulkee orjallisesti kiskoillaan, eikä hänen tarvitsisi kuunnella koskaan ketään muuta, kuin omaa sydäntään!
                             Se jo yksin sai hänen sydämensä hypähtämään ilosta. Hän juoksi mäkeä alas junan perään, haukkuen ja ulvoen iloisesti. Juna kulki paljon nopeammin, kuin hän. Se johdatti hänet pienen metsän laitaan. Siellä hän käpertyi pienen kuusen alle nukkumaan, virtsattuaan ensin viereiseenkin puuhun, ihan vain varmuuden vuoksi. Kaikki oli hyvin, kaikki oli juuri niin kuin pitää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti