keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Jos jollain on lahjoittaa vaikkapa puhdasta kuparilevyä ja piikkejä, voin ottaa vastaan.

Vaikka kirjoittaminen tuntuu taas lähtevän lapasestä lähes yliluonnollisen hyvin, tekisi minun mieleni mieluummin piirtää. Olen jo monta iltaa istunut turhautuneena kynä kädessä, enkä vaan saa oikein mitään aikaiseksi. Teen kolmea kuvaa yhtä aikaa, eikä kärsivällisyys riitä duunaamaan mitään niistä kunnolla, mikä laittaa aina vituttamaan. Pitäisi kai sitten vain tyytyä siihen, ettei siitä piirtämisestä tule mitään, ja ottaa kaikki kirjoittamisesta irti, mutta kun pää on päättänyt, että siitä olisi nyt paljon kivempi piirtää. Ehkä kirjoitan siitäkin jotain. Etten jaksa piirtää. Meikä teki makaronilaatikkoa, jossa on niin paljon sulatejuustoa, että se toimii jo melko vahvana unilääkkeenä. En ole varmaan yhtään lautasta saanut alas nukahtamatta tunnin sisällä sen sisäistämisestä, ja uni on melko raskasta ja syvää, vaikka ei olisikaan kauhean pitkää. Ja tuossa tuo parempi puoliskokin nukkuu sohvalla ruoan jäljiltä, että vissiin se toimii ihan ylipäätään samalla tavalla. Voisi huomenna ottaa sitä töihin evääksi ja testata, iskeekö narkolepsia päälle sielläkin.

Ehkä tuo piirtämisinnottomuus johtuu liian isoista papereista, on ollut liikaa tilaa täytettävänä, eikä saa keskittyä yksityiskohtiin niin paljoa. Toisaalta nyt viimeaikoina on tullut tehtyä niin paljon käsillä kaikkea konkreettista väkertämistä, että ehkä siinä on vain liian vähän tekemistä. Taidegrafiikka olisi minulle huomattavan paljon mielekkäämpää väkertämistä, kun sais raapia metallilaattaa terillä ja tehdä jotain konkreettisempaa. Olen halunnut duunailla niitäkin hommia jo vuosia, muttei ole ollut rahaa ja välineitä. Kunhan tässä nyt pääsee leivän syrjään kiinni, voisi katsella vaikka kansanopiston hommia.

Tuo aamun uni voi näyttäytyä monille outona, meikälle se on melko selkeä. Kyseessä ovat vanhemmat, mutta eivät biologiset vanhemmat. Se ei siis periaatteessa ole mitään sellaista, minkä vuoksi Freud nousisi Oprahin sohvalle hyppimään reimusta. En myöskään tahdo unessakaan tappaa noita epämääräisiä olentoja, joilla on inhimmillisiä piirteitä, mutta jotka eivät varsinaisesti muistuta ihmisiä; epäröin kaataa myrkkyä, koska en tahdo tehdä sitä, enkä tapa tätä "äitiä" unessani. Kyseessä on minun ja tämän "äitini" maailmankatsomuksissa oleva ristiriita, joka ei ole merkittävä, mutta jonka alitajuntani näkee mahdolliseksi konfliktin muodostajaksi joskus tulevaisuudessa. Se ei kuitenkaan ole minulle mitenkään ylitsepääsemätön asia, koska ymmärrän eri ihmisten maailmankatsomusten rakentuvan eri asioille. Muistin päivällä, että tuon tajuttomaksi kuristamisen jälkeen olin jossain kesäisen joen varrella, jossa auringonlasku väritti kaiken seepiaksi, joutsenet uivat joessa ja oli rauhallista. Se oli ilmeisesti jonkunlainen hyppäys eteenpäin, jossa tilanne on rauennut ja rauhoittunut, sitten vasta heräsin.

2 kommenttia:

  1. Piirtäminen vs kirjoittaminen.
    Paha valinta.
    Animaatio voittaa piirtämisen, Enemmän kuvia.
    Ehdotan kirjoittamista kuitenkin. Enemmän mielikuvia, enemmän ymmärrettävää asiaa; mielikuvitusta paljon ja vähemmän häiritseviä kuvia.
    Tsemppiä
    ja pakollinen
    hymy
    =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, jos olisi riittävän hyvä kamera ja iso muistikortti sarjatulitukseen, tekisin stop motion-animaatioita South Parkin hengessä. Kirjoittamisessa todellakin on parasta se, että sillä voi piirtää suoraan tajuntaan, eikä tarvita todellisuuden rajoittavia muotoja häiritsemään viestin ymmärtämistä.

      Poista