keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Eksistentialistista ihmettelyä...

Eilen bussissa eksistentialistisen ihmetyksen vallassa katselin, miten liikennevalo taittui ja "muljahteli" märän ikkunan läpi ja kuuntelin, kuinka kaikki ölisivät humalassa matkalla koteihinsa. Siinä meikän valtasi väkisinkin ajatus siitä, ettei ihmiset käytännössä oikeastaan ole mitään muuta, kuin todellisuusimureita, jotka pönöttävät aistiensa kanssa imuroimassa todellisuutta sisään ja tehden siitä omia harhatulkintojaan. En oikein tiedä vieläkään oliko se valaiseva vai ahdistava hetki. Mutta tiedän, että tämä päivä on ollut jo kai viikon neljäs sunnuntai, ja tuntuu kuin kaikki olisi vain jotenkin ahdistavasti taas vähän kasautumassa pään sisään, vaikka olo on pääasiassa hyvä, eikä tällaiselle olisi käytännössä mitään syytä. Ehkä se on vain vielä jotain lievää totuttelua siihen, että minulla on nyt taas jonkinlainen arki tässä juhlassani.

Kuinka vaikeita tällaiset päivät ovatkaan, jos on vain yksin. Ei minun tarvitse mihinkään kaukaiseen muinaishistoriaan mennä, jos tahdon siitä jonkin muistutuksen. Sitä paitsi aina ihminen on yksin, vaikka kuinka jakaisi asioita kaikkien lähimmäistensä kanssa. Voit imuroida todellisuutta sisääsi, et toisen ihmisen tietoisuutta. Ainakaan vielä. Ehkä tiedemiehet keksivät senkin kiertämiseen jonkin keinon. Se voisi olla ihan mielenkiintoinenkin, vaikka tuhoaisikin täydellisesti kaikenlaisen yksityisyyden olemassaolon. Google luultavasti asentaa meihin kohta jonkun omistus- ja valvontajärjestelmän. En jotenkin jaksa oikein ahdistua näistä inhimmillisen mittakaavan vittumaisuuksista enää, aivan sama katsooko Google meikän paskalla käyntiä ja pitääkö se kirjaa meikäläisen ostamista hommista, universumi voi olla pelkkä hologrammi suhteessa johonkin isompaan alustaan josta me ei ikinä tulla saamaan mitään hajua, energia tulee loppumaan, atomit romahtamaan kasaan, maan sähkömagneettinen kenttä hiipuu ja kosminen säteily tappaa täältä elävät asiat, miljardin vuoden päästä aurinko keittää valtameret kokonaan... Ei paljoa kiinnosta, jos vähän kytätään tekemisiä. Ei se toisaalta ole sen vaikeampaa nytkään, sen kuin lukee tätä blogia. Tämähän on yksi hyvinkin mielenkiintoinen oma todellisuutensa, irrallaan vähän kaikesta, minun tajuntani sosiaalinen jatke, josta ihmiset eivät välttämättä muuten saisi mitään hajua. Nyt sitä lukevat sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole minun kanssani arjessa missään tekemisissä, mahdolliset työnantajat, työkaverit, ketkä lie.

Haittaako minua? Ei. Ihmisyys on arvokasta vain, jos se on jaettu, enkä keksi muutakaan tapaa jakaa tätä olemassaoloani yhtään kenenkään kanssa. Kaikki muut tavat tuntuisivat minusta vähän kornilta ja luotaantyöntäviltä, ahdistavilta. Tämä on ainoa tapa, jolla voin säädellä suhteellisen tarkasti itse sosiaalisen vuorovaikutuksen määrää. Kontrollifriikkiyttä? En sanoisi niinkään, ei se ole minulle pakkomielle. Mukavuusalueelta pääsee kauas, jos siltä tuntuu. En taas oikein tiedä, miten tämä turhautuminen tuntuu näin raskaalta, verholta tajunnan päälle, seitiltä joka on kudottu tajunnan ja lihasten väliin... Se tuntuu valtavalta ylivireeltä kehossa.. Kai se on vähän liikuttava ja venyteltävä vaihteeksi..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti