tiistai 21. tammikuuta 2014

Aamuja.



Heräsin vähän pahoihin uniin, kaipa se pitää aikuisenakin vielä nähdä sellaisia. Niissä vaan eivät seikkaile vampyyrit tai ihmissudet, vaan itselle läheiset ihmiset, tekemässä niitä asioita joita pelkäät heidän tekevän eniten. Kaipa se on ihan luonnollista, alitajunta käsittelee niitä asioita ja näyttää sinulle, miltä se tuntuu, jotta mahdollisesti osaisit käsitellä sitä todellisuudessakin joskus.
                             Unet ovat totta. Ne ovat mielen täydellisiä simulaatioita, joissa ainakin minulla aistit toimivat täysin samalla tavalla, kuin valveilla. Ei ole loogista ja epäloogista, kaikki on lähtöisin sinusta ja mielestäsi. Se on  hienointa niissä. Se on toinen todellisuus, ja sana todellisuus pitää sisällään sen olettamuksen, että kaikki siellä on yhtä totta, kuin täälläkin. Unet ovat kaikkein mielenkiintoisin ominaisuus ihmismielessä.
                             Ne paljastavat sellaiset mielenliikkeet, joista et ollut mitenkään päin tietoinen, ne tekevät selvää kaikista niistä luuloista, joita sinulla on itsestäsi. Nuorempana näin usein unia, joissa jouduin väkivaltaisiin tilanteisiin, ja kun yritin lyödä jotakuta, en osannut lyödä niin, että se olisi tuntunut missään. Se oli kaikki henkisen voimattomuuden kuvausta, vaikka kuinka kuvittelin pärjääväni koko maailmalle, sisällä tiesin sen kaiken olevan bluffia. En pärjännyt edes ympäristölleni, en voinut tehdä mitään omaa kohtaloani muuttaakseni.
                             Ne ovat vaihtuneet uniin, joissa jalkani eivät kanna. Osaltaan uskon näiden johtuvan siitä, että uniruumiini tulee hetkeksi tietoiseksi siitä ruumiistani, joka on aivojen lamauttamana paikallaan, ja yrittää lähettää viestiä sen jaloille. Tästä syystä vaikkapa pystyyn nouseminen tai askelten ottaminen tuntuu ylitsepääsemättömän raskaana paineena vaikkapa polvissa. Se on hyvin mielenkiintoinen tunne, ja aina välillä minun pitää miettiä, onko niin tapahtunut ”tässä todellisuudessa”, vai onko ne olleet unia, koska muistikuvat jalkojen pettämisestä ovat niin selkeitä. Mutta enpä kyllä siltikään muista, että valveilla jalkani olisivat juurikaan pettäneet, kyllä näillä vielä köpöttelee.
                             Aamupalana kaksi leipää ja mehua. Kyllähän näillä menee vaikka kuuhun. Vuosien ajan en syönyt minkäänlaista aamupalaa. Silloin kyllä tavallisesti söin päiväruoan. Nyt en syö päiväruokaa, mutta syön aamupalan. Huomaan, että näinkin pienellä aterialla jaksan helpommin kolmeen, kuin mitä vaikkapa kouluruokailulla, jonka jälkeen tuntui jo kahdelta siltä, että pitäisi saada jotain uutta safkaa, että jaksaa.
                             Aliravitsemus on tiettyyn pisteeseen asti hyvä motivoija. Pitempään jatkuessaan se muuttuu kuluttavaksi. Aivan kuten univajekin. Ja kofeiiniöverit. Ja kaikki yhdessä. Kyllä niillä hetken aikaa painaa, positiivisen stressin voimalla, mutta pikkuhiljaa siihen tulee maaninen terä, energia palaa loppuun nopeammin ja tuntuu, että mistään ei tulekaan mitään, vaikka kaikki äsken sujui hyvin. Siksi täytyy osata pistää kaikelle stoppi ajoissa. Kyllä minäkin varmaan jossain välissä alan ottaa eväitä mukaan.
                             Eilen oli ärsyttävien, päässä soivien biisien ilta. Mietittiin Terhin kanssa kummatkin paria biisiä, joissa on jotain ihme jousia ja muita, eikä muistettu kuollaksemmekaan, mitä ne oli. Sitten meikällä soi biisi, josta olin ihan varma, että se oli jotain Waitsin kasarikamaa. Onneksi en alkanut koluta discografiaa läpi, sillä se olikin Nick Caven Red Right Handin urkusoolo.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti