![]() |
Master Of The Crossroads |
perjantai 31. tammikuuta 2014
Papa Legba
Lisää tajunnanvirtasilppua.
Mies kattoi aamiaispöydän
valmiiksi. Hän laittoi kahvin kuppiin, juuri oikealla määrällä maitoa. Hän
voiteli leivät, päälle yksi kinkku ja kaksi viipaletta juustoa. Hän kuori
satsuman ja asetteli sen palaset pienelle hedelmälautaselle viinirypäleiden
vierelle. Hän kattoi pöydän kahdelle, vaikka se olikin järjetöntä. Hän kävi vessassa pesemässä kätensä, kun
huomasi juustosta jääneen niihin vahvan tuoksun. Hän nojasi seinään ja katseli
auringon nousua. Se nousi kerrostalojen takaa. Kahvi höyrysi kupeissa, sen
seuraaminen tuntui rauhoittavan häntä hieman. Makuuhuoneen ovi narahti auki ja
nainen tuli haukotellen ulos, istuen keittiön pöydän ääreen. He eivät katsoneet
toisiaan, vaan lusikoita ja veitsiä, jotka aurinko sytytti tuleen noustessaan
kattojen yli . Mies liikahteli seinän vierellä rauhattomana, nainen hämmenteli
kahvia kupissaan ja söi yhden satsuman viipaleen. Mies meni pukeutumaan. Hän
saapui keittiön ovelle, katsoi naiseen, joka tuijotteli koiria ulkoiluttavia
ihmisiä pihalla. Hän haki salkkunsa ja meni eteiseen laittamaan kengät
jalkaansa. Kyynel vierähti naisen poskelle, pakeni hillitsemättömänä vapauteen
pehmeää, meikitöntä ihoa pitkin.
-Minä
rakastan sinua, nainen kuiskasi hiljaa äänellä, joka värähti hieman.
Mies avasi
oven, astui rappukäytävään sulkien oven hiljaa perässään. Hän käveli suoraan
seuraavalla porrastasanteella olevalle tuuletusparvekkeelle, astui kaiteen yli
ja putosi viisi kerrosta alas, putosi kunnes asfaltti otti kopin.
---
Hautausmaan
vahtimestari Viljanen oli mies, jolla oli omalaatuisia taipumuksia. Hän
esimerkiksi laittoi vähän ikävästi ruumishuoneen ovelle kyltin, jossa luvattiin
sisällä olevan kukkia. Oikeasti sisällä oli, kuten hautausmaan laidalla
olevasta kopista voi päätellä, hyllyt täynnä ruumiita, joiden arkkujen
kansiakin hänellä oli tapana pitää mielellään pinottuina nurkassa. Tämä oli
aiheuttanut järkytystä ja närkästystä useiden pahaa-aavistamattomien omaisten
ja hautakukkia ostamaan tulleiden keskuudessa, ja kirkkoherra oli siitä toki
Viljasellekin sanonut joskus, mutta Viljanen oli vain höhötellyt, että pitäähän sitänyt kuolleittenkin antaa hengittää,
tai jotain sinne päin. Kirkkoherra oli Viljasen kanssa aina hieman kusi
sukassa, kun ei saanut miestä ruotuun, mutta hänen hommaansa ei olisi saatu
tästä pitäjästä kyllä ketään muutakaan.
Kirkkoherra koitti maanitella, josko Viljanen voisi sitten edes ottaa
sen kukka-kyltin pois siitä oven yläpuolelta, mutta Viljanen uhkasi läimäyttää
häntä, mikäli hän koskisi kylttiin. Eihän siellä tulisi kukaan koskaan käymään,
jos siinä yläpuolella lukisi, että täällä on sisällä ruumiita, hän sanoi.
Kirkkoherra ei oikein osannut suhtautua Viljasen vastaukseen, eikä kehdannut
ehdottaa, josko tämä siirtäisi toimistonsa vaikka jonnekin muualle, kuin
ruumiiden keskelle, koska pelkäsi vastauksen olevan vieläkin erikoisempi, kuin
sitä edeltävät. Viljanen sai siis pitää kukkia lupailevan ruumiskomeronsa,
jossa hän päivät pitkät jutteli ihmisten mummoille ja serkuille ja tädeille ja
isille silloin, kun he eivät enää itse tarvinneet niitä.
---------
Max istui
isänsä auton takapenkillä. Se oli uusi hieno bemari, musta ja kaikkea. Maxin
isä oli kuulema tärkeä mies, mutta ei Max kuusivuotiaana juuri osannut sitä
sisäistää, että mitä se oikein tarkoitti. Hänestä oli vain kiva istua
takapenkillä, vaikka isä puhuikin koko ajan puhelimeen ja käski häntä olemaan
hiljaa suurimman osan aikaa. He ajoivat kaupungin lävitse ja tulivat sen
laidalle. Täällä seinät olivat töhryjen ja värikkäiden piirrustusten peitossa.
Siellä täällä kulki äitejä ja nuoria miehiä, hajanaisia ihmisiä ilman
kokonaisia ja ehjiä perheitä.
-Isi, miksei
tuolla ole isejä? Max kysyi isältään.
-Ne ovat
köyhiä, poika. Eivät ne tarvitse isää. Ne sikiävät liasta, lisääntyvät
jakaantumalla, vähän niinkuin bakteerit. Niitä ei kiinnosta, vaikka minä ja
äitisi hyvää hyvyyttämme maksetaan verorahoillamme niiden asuminen ja ylläpito,
ne vain valittavat katkerina miten heitä syrjitään, vaikka me annamme heille
kaiken hopeatarjottimella, eikä sen eteen tarvitsisi tehdä juuri mitään. Ne
ovat vain loisia, poika, loisia....
-Aijjaa, Max
sanoi ja katseli köyhiä, kunnes ne jäivät taakse.
-----------
Seppo ja
hänen veljensä kävelivät Torvelta alas Vesijärvenkatua. Kello oli viisi
aamulla, he olivat olleet jatkoilla ystävänsä luona ja kävelivät nyt kohti
kotia. Viimeisen humalaiset hoippuivat epävarmoin zombien askelin heitä
vastaan, lokit tappelivat heidän pudottamista ruoan jämistään ja aurinko alkoi
jo nousta. Oli aivan valoisaa, kuten keskikesän aamuina usein on. Juuri
sellaisina aamuina, jolloin ei tahdo mennä nukkumaan koskaan. Oli arkipäivä,
joten jotkut työn orjat olivat menossa jo töihinsä, mutta veljeksiä se ei
painanut. He tunsivat vain villiä olemassaolon riemua, vapaudeksikin sitä kai
voi kutsua. Mikään ei ollut vielä pilalla. Maailma oli auki, kuin teinitytön
ranteet. He tulivat Vapaudenkadulle,
jossa lakaisukone siivosi humalaisten jälkiä. Erään liikkeen portailla istui
spurgu pää veressä, tuhannen humalassa, mutta ilmeisen hyvän tuulisena. Seppo pysähtyi tämän kohdalle, velikin
jumahti hänen vierelleen vastahakoisena.
-Täytyykö
soittaa apua? Seppo kysyi spurgulta
-Ai
tartteetko lappuja?! Spurgu varmisti kuulleensa oikein kadunlakaisijan ja
lokkien metelin alta.
-Ei, kun
tarvitseeko soittaa apua, ambulanssia? Seppo selvensi kovemmalla äänellä.
-Ei tässä
kai yhtään minkään, mitään.. Spurgu sopersi. Hän huomasi Sepon kaulassa
roikkuvat kuulokkeet
-Onks sulla
jotai musaa siellä!? hän huudahti.
Seppo nosti
kuulokkeet kaulastaan ja antoi ne spurgulle, joka laittoi ne korvilleen. Levy
oli Convergen Axe To Fall. Spurgu soitteli ilmakitaraa ja naureskeli
innoissaan. Hän antoi kuulokkeet takaisin näyttäen pojille peukkua.
-Hyvää
kamaa! hän intoili, ja lisäsi että ei tässä nyt mitään hätää ollut.
Toivotettiin
hyvät jatkot ja veljekset lähtivät naureskellen jatkamaan matkaa.
-Vitun
spurgukuiskaaja, Sepon veli sanoi hymyillen hillitysti viiksiinsä.
------------
Istuin
bussissa katsellen, miten korppikotkan näköinen vanha nainen katseli ikkunasta
ulos. Korppikotkamaista vaikutelmaa vahvistivat entisestään naisen yllä oleva
turkis, jonka huppu näytti kaulukselta hänen pitkän, käyrtyvän kaulansa alla.
Hän katseli paheksuvasti romanikerjäläisiä, jotka olivat kaikille näkymättömiä.
Oli kuin istuisimme bussissa taikalasin takana. Taikalasi näytti meille
näkymättömät ihmiset, joita muut eivät nähneet. Keskustorin kerjäläiset ja
nistit, katseensa maahan luoneet epävarmat nuoret, jotka odottivat vain pääsyä
takaisin oman kotinsa turvaan, välttelivät kaikkea kontaktia vastaantulijoiden
kanssa. Toisaalta tuntui, kuin bussi
olisi matkalla manalaan, kuljettaen kuolleita, jotka näkevät elävien maailmaan,
mutta eivät voi vaikuttaa siihen. Voimattomia tarkkailijoita. Lillumassa
epämääräisessä dieselin voimasta hytisevässä välitilassa, josta yksi kerrallaan
noustaan jonkinlaiselle seuraavalle tasolle, kun ollaan valmiit. Jokainen
vuorollaan. Jokainen tietää, minne tulee päätymään. Ei taivaaseen, eikä
helvettiin. Ihan vain jonnekin muualle..
---------
Hän vaihtoi
kanavaa. Onnenpyörä. Hän vaihtoi kanavaa. Uutisia, joissa kerrottiin kaiken
menevän huonommin, sota Lähi-Idässä lähtee kädestä, talous tulee sukeltamaan
tulevaisuudessa, verotus kiristyy, tulot pienevät, hyvinvointivaltio täytyy
pelastaa. Kuka täällä enää muka voi hyvin, hän mietti itsekseen ja vaihtoi
kanavaa. Seuraavat kolme kanavaa tosi-tvtä, jossa ei nopealla vilkaisulla
tuntunut olevan mitään todellista. Vain meikattuja ihmisiä valehtelemassa. Hän vaihtoi kanavaa. Uskovaisia saarnaamassa. Ei mitään uutta silläkään saralla. Hän
vaihtoi kanavaa. Hän näki oman tuolinsa
selkänojan, oman harvenevan päälakensa ja television, josta sama näkymä näkyi
ikuisuuteen jatkuvana looppina.
-Mitäs
helvettiä? Hän ihmetteli itsekseen. Hän
katsoi taakseen, ja siinä, hänen pöydällään maljakossa kukkien keskellä
todellakin nökötti kömpelösti kukaksi naamioitu pieni kamera. Hän nosti sen ja
tuijotti sitä. Hän katsoi televisioon ja näki omat sieraimensa ja aukinaisen
suunsa televiossa. Mitä tämä saattoi tarkoittaa? Hänellä ei ollut harmainta
aavistusta. Hän teki mitä jokainen ihminen tekisi vastaavassa tilanteessa, ja
työnsi kameran enempiä ajattelematta housuihinsa. Hän katseli omia
sukupuolielimiään televisiosta ja totesi, että näin on hyvä. Äkkiä hänen
ovikellonsa soi kiireisen ja vihaisen oloisesti. Hän meni avaamaan oven, ja löysi naapurinsa
kylpytakissa ja boksereissa, vihaisena.
-Jumalauta,
Martikainen, me katottiin mun tyttären kanssa sitä ohjelmaa! Mitä helvettiä
sinä oikein ajattelit!? Se on perheohjelma! Naapuri raivosi hyvän aikaa, eikä
hämmentynyt Martikainen saanut sanaa suustaan. Toljotti vain kamera yhä
housuista törröttäen naapuriaan. Naapuri
lähti, hän jäi yksin. Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua hänen ovelleen
ilmestyi kasa ihmisiä, jotka sanoivat olevansa töissä jossakin
tuotantoyhtiössä, ja olivat pahoillaan, mutta tuollaisen tempun takia
Martikainen oli erotettu TV-ohjelmasta, ja hänen tulisi poistua asunnosta
välittömästi. He tuuppivat ja tönivät Martikaisen ulos talosta, pakkaseen
sukkasillaan ja ilman takkia. Martikainen, joka ei ymmärtänyt koko tilanteesta
yhtikäs mitään, käpertyi sikiöasentoon lumihankeen makaamaan.
Turkis on burkha
Täällä Tampereella pyöriessä on ihmetyttänyt lähinnä se, miten paljon täällä on kaikenmaailman eläinturkeissa kulkevia täti-ihmisiä. Kun näen niitä, huomaan ensimmäistä kertaa elämässäni aina ajattelevani, että miksi? Miksi kukaan tahtoisi kulkea niin leimaavassa ja avoimesti provokaatiota huutavassa asussa? En oikeasti ikinä Lahdessa asuessani joutunut ajattelemaan näin, koska siellä turkkitätejä näkee korkeintaan sibeliustalon konserteissa, ja niidenkin voi odottaa tulleen jostain muualta. Samalla tämä myös vähän selvittää minulle sitä ihmeellistä 1900-luvun alkupää-kuplaa, jossa tamperelaiset aina kaikkien muiden silmissä tuntuvat elävän. Minusta on ollut todella ihmeellistä, että vielä näin tällä vuosituhannella jaksetaan jauhaa punaisista ja valkoisista ja luokkasodasta. Mutta täällä tuollainen vastakkainasettelu ON ihmisissä olemassa. Hassuinta on se, että he itse tekevät siitä todellisen.
Lahdessa ei koskaan tullut pohtineeksi tällaista, koska ei siellä ole mitään tällaisia jakoja. Siellä on ne pari ihmistä, jotka asuvat Ankkurissa, ja sitten on kaikki loput. Se on kaupunki, joka on ollut lamassa ainakin niin kauan kuin minä olen siellä pyörinyt. Siellä ei ole ollut vahvaa polarisaatiota minkkiturkkiväen ja tribaaliamisten välillä, koska ensimmäistä porukkaa ei mitenkään ihan älyttömästi ole. Siksi, kun täällä vilisi turkkeja joka päivä joukkoliikenteessä, mietin hetken aikaa, onko tämäkin vain osa sitä Kaunis Ruumis-kampanjaa joka koko maailmalla tuntuu olevan menossa, vai onko se oikeasti heidän mielestään esteettinen tai statusta positiivisella tavalla korostava asuste? En varsinaisesti ole pitänyt itseäni minään henkisenä kettutyttönä, mutta näköjään löydän itsestäni uusia puolia kohdatessani tietyllä tavalla erilaisia ihmisiä.
Sivuuttaen luontokappaleiden potentiaalisen kärsimyksen ja esteettisen puolen, siirryn sosiaalisen stigman puoleen: mitä nämä ihmiset tahtovat viestiä näillä turkeillaan muille ihmisille? Toppatakki pitäisi varmasti lämpöä sisällä ja kylmää pihalla vähintään yhtä hyvin. Onko sillä tarkoitus viestiä, että tämän laman ja pahoinvoinnin keskellä minulla on yhä varaa kulkea kalliissa turkiksessa, koska en ole ihan mikä tahansa nobody? Ehkä vähän kärjistetty ajatus, mutta vielä enemmän kärjistäen sanon, että turkis on burkha! Siinä missä burkhaa pitävät naiset kertovat olevansa miesvaltaisen uskonnollisen kulttuurinsa jäseniä, turkista pitävät naiset viestivät kuuluvansa siihen sosiaaliseen luokkaan, jossa ihmiset on tuomittu kärsimään ylimääräisestä rahasta ja yltäkylläisyydestä. Heidät on ikävästi tuomittu maailmaan, jossa elintaso on korkea ja lomamatkoja ei tehdä pakettimatkoina kaikkien muiden kuolevaisten tavoin, vaan heillä on valinnanvaraa. En ihmettele, jos tällainen näyttäytyy punaisena vaatteena joillekin ryhmille, itseäni se vain ihmetyttää lähinnä juuri siksi, että se puhuu omaa sanatonta kieltään, ja siitä huolimatta kaiken keskustelun ja muun elämöinnin jälkeen joku vielä vetää sellaisen päälleen. Mutta omapa on asiansa. "Eihän asia varsinaisesti minulle kuulu, mutta..."
Lahdessa ei koskaan tullut pohtineeksi tällaista, koska ei siellä ole mitään tällaisia jakoja. Siellä on ne pari ihmistä, jotka asuvat Ankkurissa, ja sitten on kaikki loput. Se on kaupunki, joka on ollut lamassa ainakin niin kauan kuin minä olen siellä pyörinyt. Siellä ei ole ollut vahvaa polarisaatiota minkkiturkkiväen ja tribaaliamisten välillä, koska ensimmäistä porukkaa ei mitenkään ihan älyttömästi ole. Siksi, kun täällä vilisi turkkeja joka päivä joukkoliikenteessä, mietin hetken aikaa, onko tämäkin vain osa sitä Kaunis Ruumis-kampanjaa joka koko maailmalla tuntuu olevan menossa, vai onko se oikeasti heidän mielestään esteettinen tai statusta positiivisella tavalla korostava asuste? En varsinaisesti ole pitänyt itseäni minään henkisenä kettutyttönä, mutta näköjään löydän itsestäni uusia puolia kohdatessani tietyllä tavalla erilaisia ihmisiä.
Sivuuttaen luontokappaleiden potentiaalisen kärsimyksen ja esteettisen puolen, siirryn sosiaalisen stigman puoleen: mitä nämä ihmiset tahtovat viestiä näillä turkeillaan muille ihmisille? Toppatakki pitäisi varmasti lämpöä sisällä ja kylmää pihalla vähintään yhtä hyvin. Onko sillä tarkoitus viestiä, että tämän laman ja pahoinvoinnin keskellä minulla on yhä varaa kulkea kalliissa turkiksessa, koska en ole ihan mikä tahansa nobody? Ehkä vähän kärjistetty ajatus, mutta vielä enemmän kärjistäen sanon, että turkis on burkha! Siinä missä burkhaa pitävät naiset kertovat olevansa miesvaltaisen uskonnollisen kulttuurinsa jäseniä, turkista pitävät naiset viestivät kuuluvansa siihen sosiaaliseen luokkaan, jossa ihmiset on tuomittu kärsimään ylimääräisestä rahasta ja yltäkylläisyydestä. Heidät on ikävästi tuomittu maailmaan, jossa elintaso on korkea ja lomamatkoja ei tehdä pakettimatkoina kaikkien muiden kuolevaisten tavoin, vaan heillä on valinnanvaraa. En ihmettele, jos tällainen näyttäytyy punaisena vaatteena joillekin ryhmille, itseäni se vain ihmetyttää lähinnä juuri siksi, että se puhuu omaa sanatonta kieltään, ja siitä huolimatta kaiken keskustelun ja muun elämöinnin jälkeen joku vielä vetää sellaisen päälleen. Mutta omapa on asiansa. "Eihän asia varsinaisesti minulle kuulu, mutta..."
torstai 30. tammikuuta 2014
Unen näkemättömyyksiä ja Kafkamaista hulluutta.
Tuo makaroonilaatikko on niin tehokasta kamaa, että myyn nuo jämät kyllä CIA:lle unilääkkeeksi, jokaista ateriaa tähän mennessä on seurannut sellainen kuolemanuni, etten ole ihan hetkeen vastaavanlaisia "päiväunia" kokenut. Tänä aamuna heräsin ärsyttävästi kelloon kesken REMin. Joka torkulla näin jonkun uuden helvetin siistin, välähdyksenomaisen unen, mutta kuten tavallista, sitä vain ajatteli, että mitenpä sitä nyt näin siistejä hommia unohtelisi! Mikähän tuo unen unohtamismekanismi on, se minua kyllä kiinnostaisi kovasti, onko se jotain temporary filesin tyhjennystä uuden romppeen tieltä, vai miten se oikein pelittää. Käytännössä kuitenkin tiedän ja muistan aina herätessäni nähneeni unia, tiedän, että tajuntani on kokenut tämän kuluneen 5-8 tuntia aivan yhtä todellisena, kuin tämän arkisemmankin todellisuuden. Se tekee todellisuudesta vähintäänkin hassun käsitteen, koska eivät unet ole yhtään vähemmän totta, ne ovat totta vain pikkuisen eri puitteissa. Minulle ne ovat kuitenkin luovuuden suurimpia ruokkijoita, miksi onkin hassua, että nukun niin vähän, enkä toisaalta pidä siitä niin paljon. Tykkään nähdä unia, en tykkää nukkua.
Aivan muutamien lukujen kuluttua aion alkaa taas taistella Kafkan suomenkielisten käännösten kanssa. Tiedän, että kyseessä on mahdollisesti jollakin tavoin huomiohakuiseen itsemurhayritykseen verrattava teko, mutta aion silti yrittää! On käsittämätöntä, ettei Kafkaa ole käännetty suomeksi paremmin, tuo 60-luvun paska lakimiesteksti melkein pilasi minulta yhden hienoimmista kirjailijoista. En suosittele sitä suomeksi yhtään kenellekään. En ole saanut vielä yhtään kertaa Amerikkaa loppuun asti, nyt aion viimein yrittää. Ostin Walesista novellikokoelman, ja se olikin yksi parhaista käyttämistäni kympeistä. Sen jälkeen Kafka tappoi tylsyyden junissa ja busseissa, kotona ja puutarhassa melko tehokkaasti. Veikkaan, että koko Kafkalaisen hulluuden käsitekin on tullut ihan vaan väärinymmärryksenä paskan käännöksen myötä. Olenko nyt myllyttänyt tarpeeksi? Voisin melkein itse koittaa suomentaa joskus vaikkapa Metamorfoosin, ihan vain siksi, ettei se menisi keneltäkään ohi. Wikipedia kertoi juuri, että Amerikkakin on suomennettu vuonna 2000 nimellä Mies, joka katosi. Suosittelen etsimään sen, mutta itse aion taistella tuon tuulimyllylohikäärmeen kanssa katkeraan loppuun asti. Olen nähkääs periaatteen mies, ja periaatteen miehillä on tapana olla ääliöitä. Jos minusta ei kuulu viikkoihin, olen kuollut tylsyyteen.
Aivan muutamien lukujen kuluttua aion alkaa taas taistella Kafkan suomenkielisten käännösten kanssa. Tiedän, että kyseessä on mahdollisesti jollakin tavoin huomiohakuiseen itsemurhayritykseen verrattava teko, mutta aion silti yrittää! On käsittämätöntä, ettei Kafkaa ole käännetty suomeksi paremmin, tuo 60-luvun paska lakimiesteksti melkein pilasi minulta yhden hienoimmista kirjailijoista. En suosittele sitä suomeksi yhtään kenellekään. En ole saanut vielä yhtään kertaa Amerikkaa loppuun asti, nyt aion viimein yrittää. Ostin Walesista novellikokoelman, ja se olikin yksi parhaista käyttämistäni kympeistä. Sen jälkeen Kafka tappoi tylsyyden junissa ja busseissa, kotona ja puutarhassa melko tehokkaasti. Veikkaan, että koko Kafkalaisen hulluuden käsitekin on tullut ihan vaan väärinymmärryksenä paskan käännöksen myötä. Olenko nyt myllyttänyt tarpeeksi? Voisin melkein itse koittaa suomentaa joskus vaikkapa Metamorfoosin, ihan vain siksi, ettei se menisi keneltäkään ohi. Wikipedia kertoi juuri, että Amerikkakin on suomennettu vuonna 2000 nimellä Mies, joka katosi. Suosittelen etsimään sen, mutta itse aion taistella tuon tuulimyllylohikäärmeen kanssa katkeraan loppuun asti. Olen nähkääs periaatteen mies, ja periaatteen miehillä on tapana olla ääliöitä. Jos minusta ei kuulu viikkoihin, olen kuollut tylsyyteen.
keskiviikko 29. tammikuuta 2014
Lisää silppua. Meikällä olisi niin monta potentiaalista nimeä novellikokoelmalle, että on parempi kai kirjoittaa ihan helvetisti kaikkea.
Eräs mies
kuunteli linja-autossa takanaan istuvien nuorten tyttöjen keskusteluja. Mies
sattui olemaan psykologi Laamanen, joka oli ehkä tavanomaista paremmin perillä
ihmisten sosiaalisista naamioista ja heidän välisten vuorovaikutussuhteittensa
ylläpidon kannalta välttämättömistä sosiaalisista valheista. Olihan hän tehnyt
niistä aikanaan väitöskirjansakin! Toinen tytöistä valitteli sitä, miten oli
viimeaikoina ollut väsynyt ja miten oli edellisillan itkenyt ihan vain
väsymystään. Keskustelukumppani ohitti tämän avoimen, mutta ehkä hieman vaikean
tunnustuksen myötätuntoa ilmaisevalla äännähdyksellä, joka kuitenkin pituutensa
ja sävynsä puolesta ilmaisi selkeästi, ettei hän tahtonut keskustella näin
syvällisistä aiheista. Tyttö ymmärsi tämän sanattoman viestin, ja alkoi
esitellä laukkua, jonka oli ostanut viimeaikaisella lomamatkallaan.
Keskustelukumppani vastasi kehumalla laukkua ”tosi kivaksi”, ja Laamasen oli
vaikea pysyä penkissään. Hän kuunteli miten toinen tytöistä ylläpiti
keskustelua palloilemalla aiheesta toiseen, toinen heistä vain oli osallisena,
myötäili tai väisteli, antamatta itse mitään tähän keskusteluun. Hetkellisesti
Laamasen valtasi halu hypätä penkeille seisomaan ja osoitella tyttöjä, huutaa
heille naama punaisena koko väitöskirjansa keskeiset väitteet, ja miten toinen
tyttö oli juuri osoittanut oikeaksi kaiken sen, mitä hän oli kaksikymmentä
vuotta aiemmin kirjoittanut. Hän
haaveili maailmasta, jossa ei olisi tällaista monimutkaisten sosiaalisten
valheiden verkostoa, maailmasta, jossa ihmiset puhuisivat suoraan, helvetti
vieköön! Hän oli niin kiihtynyt, että lähes unohti painaa stoppia oman
pysäkkinsä kohdalla. Lähtiessään hän katsoi tyttöjä ja nyökkäsi heille tiukan
asiallisesti. Tytöt eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota. Heille Laamanen
oli vain joku vanha pedari daiju, mikälie idari.
---
Shamaani
asetti metsästäjän makuulleen vuotelleen, juotti tälle kitkerän makuisen
juomaseoksen ja istui tämän pään puoleiseen päätyyn laulamaan matalalla ja
toistavalla äänellään pitkää mantraa. Yksi kylän metsästäjistä oli kärsinyt
hulluudesta ja nähnyt häiritseviä painajaisia, jotka olivat estäneet häntä
nukkumasta päiviin. Pian metsästäjä tunsi voivansa pahoin, mutta shamaanin
lauluun keskittyminen auttoi häntä olemaan oksentamatta. Hän nousi vuoteelta
istumaan hetkeksi. Hän oli yltä päältä hiessä ja tunsi olonsa vaikeaksi. Hän
antoi päänsä laskeutua tyynyyn, oikeammin hän vain kaatui taaksepäin, ja äkkiä
hänestä tuntui siltä kuin hän olisikin kaatunut veden pintaan, hän tuntui
uppoavan vuoteeseen kuin lammen pintaan, liike ei loppunutkaan tasaiselle
patjalle, vaan jatkui ikuisuudelta tuntuvan ajan. Hän tuntui pyörivän ja
kieppuvan yhä nopeammin. Hän oksensi ja kuuli jossain kaukaisuudessa shamaanin
rauhoittavan laulun. Nostaessaan
oksennusta valuvan leukansa hän huomasi olevansa erämaassa. Shamaanin ääni
kuului yhä, jostain kaukaa vihertävän taivaan takaa, mutta häntä ei näkynyt
missään. Metsästäjä lähti kulkemaan punaisena tuikkivien tähtien alla. Hänen
edessään kulki polku, jolta hän ei voinut poiketa. Kaikkialla muualla maa
kuhisi käärmeitä, jotka sihisivät vihaisina ja yrittivät tulla puremaan häntä
nilkasta. Hän erotti hiekalla valmiit jalanjäljet ja astui täsmälleen niihin.
Ne mutkittelivat erämaassa, ja hän seurasi niitä, vaikka kykenikin näkemään
joissain kohdin, että ne tulisivat risteämään hänen nykyisen tiensä kanssa
myöhemmin. Hän kulki pitkän aikaa. Aurinko syntyi taivaalle punaiseksi
tulipalloksi, joka räjähtäessään jätti jälkeensä taas vain vihreän pimeyden.
Ainakin kolmen tällaisen kierron kulkemisen jälkeen metsästäjä tuli
risteykseen, jossa Suuri Legba odotti häntä. Tämä puhui, mutta metsästäjä ei
ymmärtänyt hänen kieltään. Hän vain tiesi tämän olennon olevan Legba,
Risteyksien Herra, Kohtalon Huijaaja. Legba osoitti hänelle oikean tien, jota
hän lähti seuraamaan. Hän tuli keitaalle, jota ympäröivät kaktukset. Niiden
oksilla oli värikkäitä lintuja, jotka lauloivat kauniisti. Käärmeitä oli
vähemmän. Keskellä oli pieni lammikko vettä. Hän kumartui sen ääreen, ei oikein
tunnistanut vääristyneitä kasvojaan. Hän joi vettä. Lintujen laulu loppui. Hän
kääntyi katsomaan niitä, ja ne muuttuivat hänen silmiensä edessä
korppikotkiksi, käärmeet kasvattivat raajoja ja muuttuivat liskoiksi. Kaktukset muuttuivat valtaviksi betonisiksi
rakennelmiksi, jotka metsästäjän mielestä olisivat voineet olla suoraan
helvetin kuvastoa! Korppikotkat kasvattivat ihmisruumiit, pudottivat sulkansa
ja höyhenensä, pukivat ylleen puvut ja alkoivat kirjoittaa kirjoituskoneilla.
Niiden helvetillinen napse hakkasi metsästäjän korvissa ja hän säpsähti jokaista
iskettyä kirjasinta. Liskotkin nousivat jaloilleen, pukivat ylleen puvut ja
kulkivat korppikotkien selkien takana valvomassa ja kommentoimassa näiden
työtä. Kauhu valtasi hänen mielensä, hän huusi, käski kaikkia näitä
korppikotkia lopettamaan hakkaamisen, käski kaikkia liskoja lopettamaan
kyttäämisen, käski kaikkea betonia sortumaan, käski mieltänsä rauhoittumaan! Ja
niin kävi. Rakennukset sortuivat ja korppikotkat ja liskot hautautuivat niiden
alle. Rauniot lähtivät valumaan kohti lammikkoa ja hävisivät sen tyynen pinnan
alle. Shamaanin ääni messusi kaiken yllä, johdatti metsästäjää kulkemaan kohti
lammikkoa. Hän meni lähemmäs, astui sen pinnalle. Se kantoi hänet helposti, hän
ei tehnyt värettäkään sen pintaan ja kykeni katsomaan omaa heijastustaan siitä.
Sen toiselta puolelta tuijotti takaisin hänen hiljattain kuollut isänsä, jonka
kanssa hän oli riidellyt ennen tämän kuolemaa. Isä vakuutti pojalleen, ettei
ollut mitään syytä tuntea syyllisyyttä. Kaikki oli Juuri Niinkuin Pitää. Kaikki
tulisi aina olemaan Juuri Niinkuin Pitää. He katselivat toisiaan, liittyneinä
nurinkurisesti jalkapohjistaan. Metsästäjä tunsi rauhan laskeutuvan mieleensä,
hän ponnisti lammen pinnasta ja kohosi ylös taivaisiin, ui lähemmäs kohti
auringon punertavaa reikää vihreässä taivaassa. Hän ui läpi avaruuden, kunnes
saavutti auringon. Saapuessaan sinne hän näki sen olevan vain pyöreä, punainen
ovi, jonka yllä oli pieni kynttilä. Hän avasi oven, ja astui siitä takaisin
tietoisuuteensa.
---
Olipa kerran
myyrän näköinen ärsyttävä bussikuski. Ihan totta, hän oli ärsyttävä aivan
kaikkien mielestä, ainakin kaikkien niiden, joiden mielipiteillä oli väliä.
Hänen nimensä painaminen ei luultavasti olisi soveliasta, mutta kun on
ärsyttävä riittävän monelle ihmiselle riittävän usein, suututtaa luultavasti
jonkun, joka ei epäröi painaa nimeä julkisesti näkyväksi, eikä pelkää paria
kunnianloukkaussyytettä. Hänen nimensä oli Rami. Ramin joka-aamuista hupia oli
aukoa päätään bussiin nouseville väsyneille asiakkaille, mikäli mahdollista
jättää heitä pysäkille ja olla huomaamatta hätäisesti juoksevia ihmisiä, jotka
selkeästi yrittivät viittilöidä kuskia pysähtymään. Hän oli mielellään joka
pysäkillä vähän aikaisemmin, kuin oli pakko, jotta voisi lähteäkin vähän
aikaisemmin. Hänestä oli tehty useita valituksia, mutta eihän pomot nyt voineet
erottaa miestä, joka oli aina ajoissa, kun suurin osa näistä vetelyksistä oli
aina myöhässä. Rami oli esimerkillinen
kuski, joskin hieman huono asiakaspalvelija.
Hän soitti radiota liian kovalla ja söi välillä pullaa ratissa. Hän
nyrpisti myyrän nenäänsä ja höhötteli hölmösti aina, kun sai käännyttää jonkun
bussin ovelta. Moni olisi saattanut kuvailla häntä sanalla mulkku, sillä
sellainen hän todellakin oli. Rami sai lopulta ansionsa mukaan käännyttäessään
erään suttutukkaisen hipin, jonka bussikortti oli päässyt huomaamatta
vanhenemaan.
-Huonompi
juttu hipille, painuhan nyt suttutukka hiiteen siitä!
Rami tunki
pullaa suuhunsa ja höhötteli omalle sutkautukselleen, jättäen suttutukan
nielemään pölyä. Yhtäkkiä pulla menikin väärään kurkkuun ja Rami karautti
bussin suoraan läheiseen ojaan lentäen itse tuulilasista läpi ja jääden bussin
alle. Kuin ihmeen kaupalla yhdellekään matkustajalle ei käynyt mitään. Tarinan opetus on, että Karma hoitaa hommat
himaan. Ja suttutukkaisella hipillä saattaa olla hyvä karma.
----
Hannu nousi
tuolille ja ripusti köyden kaulaansa. Hän oli saanut potkut töistä, menettänyt
vaimonsa ja lapsensa, ystävät eivät soittaneet, eiköhän tämä ollut tässä. Hän
oli sammuttanut valot, osittain symbolisena eleenä, osittain siksi ettei
vanhojen valokuvien tuijottaminen saisi häntä enää toisiin ajatuksiin. Hän
kiristi huonosti solmimansa hirttosilmukan ja asettui parempaan asentoon,
laittoi niin sanotusti jalkansa lähtökuoppiin. Vielä yksi ajatus, jokin
sellainen viimeinen, hieno ja runollinen, jonka kanssa voisi lähteä! Jokin
ylväs ajatus, joka voisi jäädä hänen viimeisekseen, jotakin sellaista, jonka
kanssa voisi kuolla! Jotain, nyt, jotain.... Ei onnistu! Hannun päässä löi
tyhjää, taas.
-Äh, hitsi!
hän ähisi ja löysäsi köyden kaulastaan. Hän nosti sen pois, laskeutui tuolilta
ja meni sohvalle juomaan avatun kaljansa loppuun. Ehkä huomenna. Niin hän oli
uskotellut itselleen jo kaksi vuotta. Kaksi vuotta tuo köysi oli roikkunut
lampun pidikkeestä, kaksi vuotta hän oli joka ilta seissyt tuolilla ja
yrittänyt keksiä itselleen viimeistä ajatusta. Kahteen vuoteen kukaan ei ollut
käynyt hänen asunnossaan, kahteen vuoteen kukaan ei ollut välittänyt. No,
huomenna lähtee, hän ajatteli itsekseen.
Yritys handlata piirtämistä, joka menee ehkä vähän munille kumminkin..
Kun ei osaa edes katsoa paperia sen vertaa, että kuva mahtuisi paperille, kannattaa kai olla katsomatta paperia.
Jos jollain on lahjoittaa vaikkapa puhdasta kuparilevyä ja piikkejä, voin ottaa vastaan.
Vaikka kirjoittaminen tuntuu taas lähtevän lapasestä lähes yliluonnollisen hyvin, tekisi minun mieleni mieluummin piirtää. Olen jo monta iltaa istunut turhautuneena kynä kädessä, enkä vaan saa oikein mitään aikaiseksi. Teen kolmea kuvaa yhtä aikaa, eikä kärsivällisyys riitä duunaamaan mitään niistä kunnolla, mikä laittaa aina vituttamaan. Pitäisi kai sitten vain tyytyä siihen, ettei siitä piirtämisestä tule mitään, ja ottaa kaikki kirjoittamisesta irti, mutta kun pää on päättänyt, että siitä olisi nyt paljon kivempi piirtää. Ehkä kirjoitan siitäkin jotain. Etten jaksa piirtää. Meikä teki makaronilaatikkoa, jossa on niin paljon sulatejuustoa, että se toimii jo melko vahvana unilääkkeenä. En ole varmaan yhtään lautasta saanut alas nukahtamatta tunnin sisällä sen sisäistämisestä, ja uni on melko raskasta ja syvää, vaikka ei olisikaan kauhean pitkää. Ja tuossa tuo parempi puoliskokin nukkuu sohvalla ruoan jäljiltä, että vissiin se toimii ihan ylipäätään samalla tavalla. Voisi huomenna ottaa sitä töihin evääksi ja testata, iskeekö narkolepsia päälle sielläkin.
Ehkä tuo piirtämisinnottomuus johtuu liian isoista papereista, on ollut liikaa tilaa täytettävänä, eikä saa keskittyä yksityiskohtiin niin paljoa. Toisaalta nyt viimeaikoina on tullut tehtyä niin paljon käsillä kaikkea konkreettista väkertämistä, että ehkä siinä on vain liian vähän tekemistä. Taidegrafiikka olisi minulle huomattavan paljon mielekkäämpää väkertämistä, kun sais raapia metallilaattaa terillä ja tehdä jotain konkreettisempaa. Olen halunnut duunailla niitäkin hommia jo vuosia, muttei ole ollut rahaa ja välineitä. Kunhan tässä nyt pääsee leivän syrjään kiinni, voisi katsella vaikka kansanopiston hommia.
Tuo aamun uni voi näyttäytyä monille outona, meikälle se on melko selkeä. Kyseessä ovat vanhemmat, mutta eivät biologiset vanhemmat. Se ei siis periaatteessa ole mitään sellaista, minkä vuoksi Freud nousisi Oprahin sohvalle hyppimään reimusta. En myöskään tahdo unessakaan tappaa noita epämääräisiä olentoja, joilla on inhimmillisiä piirteitä, mutta jotka eivät varsinaisesti muistuta ihmisiä; epäröin kaataa myrkkyä, koska en tahdo tehdä sitä, enkä tapa tätä "äitiä" unessani. Kyseessä on minun ja tämän "äitini" maailmankatsomuksissa oleva ristiriita, joka ei ole merkittävä, mutta jonka alitajuntani näkee mahdolliseksi konfliktin muodostajaksi joskus tulevaisuudessa. Se ei kuitenkaan ole minulle mitenkään ylitsepääsemätön asia, koska ymmärrän eri ihmisten maailmankatsomusten rakentuvan eri asioille. Muistin päivällä, että tuon tajuttomaksi kuristamisen jälkeen olin jossain kesäisen joen varrella, jossa auringonlasku väritti kaiken seepiaksi, joutsenet uivat joessa ja oli rauhallista. Se oli ilmeisesti jonkunlainen hyppäys eteenpäin, jossa tilanne on rauennut ja rauhoittunut, sitten vasta heräsin.
Ehkä tuo piirtämisinnottomuus johtuu liian isoista papereista, on ollut liikaa tilaa täytettävänä, eikä saa keskittyä yksityiskohtiin niin paljoa. Toisaalta nyt viimeaikoina on tullut tehtyä niin paljon käsillä kaikkea konkreettista väkertämistä, että ehkä siinä on vain liian vähän tekemistä. Taidegrafiikka olisi minulle huomattavan paljon mielekkäämpää väkertämistä, kun sais raapia metallilaattaa terillä ja tehdä jotain konkreettisempaa. Olen halunnut duunailla niitäkin hommia jo vuosia, muttei ole ollut rahaa ja välineitä. Kunhan tässä nyt pääsee leivän syrjään kiinni, voisi katsella vaikka kansanopiston hommia.
Tuo aamun uni voi näyttäytyä monille outona, meikälle se on melko selkeä. Kyseessä ovat vanhemmat, mutta eivät biologiset vanhemmat. Se ei siis periaatteessa ole mitään sellaista, minkä vuoksi Freud nousisi Oprahin sohvalle hyppimään reimusta. En myöskään tahdo unessakaan tappaa noita epämääräisiä olentoja, joilla on inhimmillisiä piirteitä, mutta jotka eivät varsinaisesti muistuta ihmisiä; epäröin kaataa myrkkyä, koska en tahdo tehdä sitä, enkä tapa tätä "äitiä" unessani. Kyseessä on minun ja tämän "äitini" maailmankatsomuksissa oleva ristiriita, joka ei ole merkittävä, mutta jonka alitajuntani näkee mahdolliseksi konfliktin muodostajaksi joskus tulevaisuudessa. Se ei kuitenkaan ole minulle mitenkään ylitsepääsemätön asia, koska ymmärrän eri ihmisten maailmankatsomusten rakentuvan eri asioille. Muistin päivällä, että tuon tajuttomaksi kuristamisen jälkeen olin jossain kesäisen joen varrella, jossa auringonlasku väritti kaiken seepiaksi, joutsenet uivat joessa ja oli rauhallista. Se oli ilmeisesti jonkunlainen hyppäys eteenpäin, jossa tilanne on rauennut ja rauhoittunut, sitten vasta heräsin.
Uni 29.1.14
-Voit
laittaa kahvin työpöydälleni, hän sanoi ystävällisesti, vailla aavistustakaan
siitä, että olin aikeissa tappaa hänet. Heitä oli kaksi, toinen heistä
epätavallisen leveä, kulmikas ja iso ihmiseksi. Hän oli mies, arvostettu
tutkija, joka minut oli lähetetty tappamaan. Nainen oli pitkä, hänellä kasvoi
sormia kasvoissaan niin, että vain yhdestä kulmasta hänen kasvonsa näyttivät
normaaleilta ja kauniilta, muuten sormet rikkoivat tuon illuusion. Niiden
ansiosta hän näytti jatkuvasti hieman kauhistuneelta tai yllättyneeltä, koska
sormet peittivät hänen suunsa. Lisäksi hänellä oli nuoren härän ruumis jalkojen
tilalla. Hän suhtautui minuun epäluuloisesti. Pelkäsin joka hetki, että he
saisivat minut kiinni. Heidän valtavassa kartanossaan, tai tässä olohuoneessa
jonka siitä näin, oli kaksi raskastekoista samettisohvaa, kirjahyllyt täynnä
kirjoja ja shakkiruutukuvioitu lattia. Takanani oli hänen työhuoneensa, joka
oli valaista yhdellä kellertävällä hehkulampulla. Siellä oli valtava pöytä,
joka oli täynnä sekaisia papereita. Osoitin olkani yli peukalolla huoneeseen.
-Työhuone
oli tuolla?
-Juuri niin.
-Olen nopea
oppimaan.
Ovikello
soi. Raskaan tammioven takana oli joku. Olin juuri aloittanut palvelijana, ja
minun todellisena tehtävänäni oli murhata hänet. Hän kirosi ovea hieman
hämmästyneenä. Hypistelin taskussani olevaa teippirullatelinettä, jonka
pohjalla vielä oli pientä, sokerinomaista ainetta murusina. Kuljin hänen
perässään hieman kiusallisesti, sillä keittiö oli lähes ulko-oven vieressä. Hän
meni ovelle, minä menin keittiöön ja kaadoin kahvia mataliin kuppeihin. Kaivoin
teippirullan taskustani. Katselin sitä, mutten vielä ollut kaatanut jauhetta
kahviin, kun nainen ilmestyi ovelle. Hän kirkui korkealla ja jotenkin
uneliaalla äänellä.
-Sinä!
Murhaaaja! Kuinka sinä saaatat!
Hän juoksi
luokseni syyttelemään minua, hakkasi ja potki härän jaloillaan. Tarkkailin
hänen outoja, hieman pelottavia kasvojaan, joissa ruskeat verestävät silmät
kurkkivat sormien välistä. Hän sai minulta jalat alta ja polki härän
jaloillaan, yritin väistellä ja puolustautua. Enhän ollut vielä tehnyt mitään!
Ystäväni tuli istumaan viereiselle pirttipenkille, ja kysyin missä hän oli
kupannut! Hän vain hymyili ja katsoi minua hölmönä, auttamatta. Minun oli pakko
ottaa naisen kaulasta tukeva ote, ja kuristaa hänet tajuttomaksi. Ihan vain
opetukseksi. Sitten heräsin.
Klassista isänmurhaa suorittamassa, siis.
tiistai 28. tammikuuta 2014
Vielä parit.
Hän katseli
hissin peilistä apinamaisia kasvojaan. Ne kasvoivat karvoja ihan mistä sattuu
ja näyttivät väsyneiltä ja sekaisilta. Hän pullisti alahuultaan kielellään,
vahvistaakseen apinamaista vaikutelmaa entisestään. Sitten hän katseli
takkuista hiuspehkoaan, ja totesi näyttävänsä hieman enemmän leijonalta. Se
puhui kai omaa kieltään hänen sen hetkisestä mielentilastaan. Hän tajusi myös,
että jos joku sattuisi katsomaan hissin ikkunasta peilin edessä ilveilevää miestä,
tämä voisi kuvitella hänen olevan hyvin, hyvin huumeissa. Hissi saapui
kolahtaen alimpaan kerrokseen. Ulko-ovella vastaan tuli nuuskahuulinen, rotalta
näyttävä nisti. Pälyilevä rotta vastasi leijonan tervehdykseen hätäisesti ja
epäluuloisesti. Edes urbaanissa viidakossa leijona ei pelkää rottaa, vaikka
tämä tuntisi kuinka monta gorillaa tai hyenaa. Hän jatkoi matkaansa tämän ohi, tervehti
pihalla pyöräänsä parkkeeraavaa mangustivanhusta ja vei roskat sinne minne ne
kuuluivat. Lajittelu. Se on tärkeää. Biojätteet ruskeaan pönttöön, sanomalehdet
siniseen, loput harmaaseen. Leijona
katseli siistiä roskakatosta ja murahti tyytyväisenä. Valtakunnassa kaikki hyvin.
----------
Kipu räjähti
valtavana vavahduttavana aaltona nenästä jokaikistä pientä hermorataa pitkin
tajunnan jokaiseen sopukkaan. Hassan oli saanut valtavan nyrkin nenäänsä ilman
mitään syytä, tai siis ilman mitään sellaista syytä, johon olisi itse voinut
vaikuttaa. Ihonväri kun ei ole sellainen asia, jota voisi vaivatta peukaloida
mieleisekseen, ellei ole yhtä paljon rahaa, kuin Rihannalla tai Michael
Jacksonilla. Ja Hassanilla ei ollut. Harva yösiivooja nyki samanlaisia liksoja,
kuin Rihanna tai Michael Jackson. Viikonloppuisin työsuhde-etuna tuntui vuoron
loputtua olevan baarista lähteneiden skinheadien satunnaisen väkivallan
kohteeksi joutuminen. Hassan alkoi olla jo kuollut sisältä. Hän oli paennut
Syyriasta, pommien, silvottujen perheenjäsenten ja raiskattujen tuttaviensa
luota maahan, jossa oli koko ajan kylmä ja pimeä. Ei todellakaan hänen
ensimmäinen valintansa. Hänet oli hakattu ja ryöstetty tässä maassa useita
kertoja. Hän kumartui vatsaan osuvan nyrkin voimasta ja näki lumisella kadulla
jo omaa vertaan. Sitä oli ehkä hieman enemmän, kuin edellisillä kerroilla.
Monelle olisi voinut olla vaikea arvioida moista asiaa, mutta se johtuu vain
siitä, että ihmisillä ei ole riittävästi vertailukelpoisia kokemuksia asiasta.
Kun sinut on hakattu kymmenisenkin kertaa, se ei enää lyö kaikkeja aisteja
lukkoon samalla tavalla. Kaikki on aina parempaa ensimmäisellä kerralla. Tässä
vaiheessa Hassan oli jo turta kaikelle. Häntä ei vain enää kiinnostanut.
Yhtään. Hän toivoi, että nämä saatanan tunarit vihdoin saisivat hänet hengiltä.
Jos vaikka edes joku poliitikko ottaisi hänen tapauksensa keppihevosekseen, ja
muuttaisi JOTAIN parempaan suuntaan. Hän tunsi miten häntä hakattiin ja
potkittiin, ja hän yllättyi tajutessaan makaavansa kadulla. Hän ei ollut
huomannut kaatumistaan. No, aivan sama. Ei satu enää. Iskuja tulee, joku
kumartuu sylkäisemään häntä naamaan, kurottaa hänen takkinsa povitaskulle ja
vie lompakon. Tuttu kuvio. Joku potkaisee häntä päähän. Verta tuntuu olevan
kadulla todella paljon enemmän, kuin aiemmilla kerroilla. Hänen näkönsä alkaa
pimentyä täysin.. Niin paljon verta.
----
Lihakauppias
nosti sianpotkan tiskille ja alkoi laittaa sitä lihakirveellä pienempiin
palasiin. Tottunein ottein hän erotteli lihaa luista ja pakkasi sitä valmiisiin
paketteihin asiakkaille mukaan otettavaksi. Kaupan oveen kiinnitetty kello
kilahti ja aurinkoiselta kadulta sisään luikahti laiha, pieni mies. Tällä oli
karkea musta tukka ja siistiksi ajettu parta, yllä hieman liian iso puku, joka
roikkui hänen luisilla hartioillaan. Mies näytti siltä, kuin olisi
toimittamassa jotakin hyvin salaista ja merkittävää asiaa.
-Päivää.
Mitäpä laitetaan? Lihakauppias kysyi nojaten raskastekoista ruhoaan tiskiin
niin, että se narahteli hänen painonsa alla.
Mies
tutkaili hetken aikaa tarjolla olevia vaihtoehtoja, sikaa, nautaa, lammasta,
kanaa, hanhea, ankkaa, erilaisia kaloja. Hän nyrpisteli nenäänsä ja näytti
epäröivän, ikään kuin ei tietäisi miten asian muotoilisi.
-Päivää, hän
muisti vastata lihakauppiaan tervehdykseen hieman myöhässä.
-Tuota...
Pohdinpa vain, että.. Olisiko teillä kenties ihmistä jäljellä?
Lihakauppias
katsoi miestä hölmistyneenä, rapsutti lyhyttä sänkeä puskevaa leukaansa ja
pohti vastasi hänelle:
-No, tuota..
Eipä taida olla, meillä on toimituspäivä maanantai ja ihmisliha on niin KOVIN
suosittua, ei sitä tavallisesti enää näin loppuviikosta ole..
-Sääli. Eikö
edes jotain jämiä? Kissoille ovat menossa, ovat niin kovin nirsoja, ei sikakaan
enää kelpaa!
-Voinhan
minä toki katsoa, josko tuolla olisi jotain jätteitä, mutta isompia määriä
minulla ei kyllä valitettavasti enää ole..
Lihakauppias
katosi takahuoneeseen ja puuhasteli hetken aikaa. Mies odotti kärsivällisesti,
katsellen ympärilleen. Hän varasti leikkuulaudalta raa’an sian lihan suikaleen
ja pisti sen nopeasti poskeensa.
Kauppias
ilmestyi takahuoneesta läpinäkyvän muovipussin kanssa. Se oli täynnä sormia,
korvia ja varpaita.
-Tämän
verran näitä täältä löytyi, hän sanoi.
-Voi,
suurenmoista, paljon kiitoksia! pieni mies hihkui. Hän kurotti kätensä napatakseen pussin,
jolloin lihakauppias nappasi häntä ranteesta. Vilkaisemattakaan leikkuulautaan,
hän tuijotti miestä kovin silmin ja sanoi:
-Tässä
pöydällä oli äskettäin suikale sian lihaa, jonka olet minulle velkaa.
Mies, joka
tunsi protokollan, huokaisin ja asetti toisen kätensä leikkuulaudalle. Varastaa
kyllä sai, kunhan ei jäänyt kiinni. Ja kaikki jäivät aina kiinni.
Lihakauppiaalta ei vielä koskaan ollut jäänyt varkaus huomaamatta. Se oli
pääsyy siihen, että hänellä ylipäätään oli tuollaisia roiskepusseja tarjolla.
Hän löi mieheltä pikkurillin irti, poltti haavan kiinni ja laittoi
vertavuotavan sormen esiliinansa rintataskuun.
Hän hymyili, ojensi pussin miehelle ja ilmoitti hinnaksi 60 senttiä.
Mies maksoi, livahti pusseineen oven raosta takaisin kadulle, ja lihakauppias
jäi jatkamaan sian pilkkomista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)