Papa Legba

Master Of The Crossroads

Sainpa tuon vihdoin ja viimein valmiiksi. Tulin taas kerran siihen tulokseen, ettei maailmankaikkeudessa taida olla juuri mitään siistimpää kuin Tom Waits, etenkin livehommissa. Lisäsin myös sarjakuvablogin puolelle Herra Aasi Sekoilee-sarjiksen. Se ei tietenkään ole yhtä hyvä, kuin se Herra Aasi, joka naarmutti minun ja Eetun herkkää psyykettä lapsina, mutta se onkin ihan eri juttu. Tuolla ei ole mitään totuuspohjaa, ukulelen soittaminen ei auttanut mitään. Eikä piirtäminenkään ihan vielä oikein suju niinkuin pitäisi.

Lisää tajunnanvirtasilppua.

Mies kattoi aamiaispöydän valmiiksi. Hän laittoi kahvin kuppiin, juuri oikealla määrällä maitoa. Hän voiteli leivät, päälle yksi kinkku ja kaksi viipaletta juustoa. Hän kuori satsuman ja asetteli sen palaset pienelle hedelmälautaselle viinirypäleiden vierelle. Hän kattoi pöydän kahdelle, vaikka se olikin järjetöntä.  Hän kävi vessassa pesemässä kätensä, kun huomasi juustosta jääneen niihin vahvan tuoksun. Hän nojasi seinään ja katseli auringon nousua. Se nousi kerrostalojen takaa. Kahvi höyrysi kupeissa, sen seuraaminen tuntui rauhoittavan häntä hieman. Makuuhuoneen ovi narahti auki ja nainen tuli haukotellen ulos, istuen keittiön pöydän ääreen. He eivät katsoneet toisiaan, vaan lusikoita ja veitsiä, jotka aurinko sytytti tuleen noustessaan kattojen yli . Mies liikahteli seinän vierellä rauhattomana, nainen hämmenteli kahvia kupissaan ja söi yhden satsuman viipaleen. Mies meni pukeutumaan. Hän saapui keittiön ovelle, katsoi naiseen, joka tuijotteli koiria ulkoiluttavia ihmisiä pihalla. Hän haki salkkunsa ja meni eteiseen laittamaan kengät jalkaansa. Kyynel vierähti naisen poskelle, pakeni hillitsemättömänä vapauteen pehmeää, meikitöntä ihoa pitkin.

-Minä rakastan sinua, nainen kuiskasi hiljaa äänellä, joka värähti hieman.

Mies avasi oven, astui rappukäytävään sulkien oven hiljaa perässään. Hän käveli suoraan seuraavalla porrastasanteella olevalle tuuletusparvekkeelle, astui kaiteen yli ja putosi viisi kerrosta alas, putosi kunnes asfaltti otti kopin.

---

Hautausmaan vahtimestari Viljanen oli mies, jolla oli omalaatuisia taipumuksia. Hän esimerkiksi laittoi vähän ikävästi ruumishuoneen ovelle kyltin, jossa luvattiin sisällä olevan kukkia. Oikeasti sisällä oli, kuten hautausmaan laidalla olevasta kopista voi päätellä, hyllyt täynnä ruumiita, joiden arkkujen kansiakin hänellä oli tapana pitää mielellään pinottuina nurkassa. Tämä oli aiheuttanut järkytystä ja närkästystä useiden pahaa-aavistamattomien omaisten ja hautakukkia ostamaan tulleiden keskuudessa, ja kirkkoherra oli siitä toki Viljasellekin sanonut joskus, mutta Viljanen oli vain höhötellyt, että  pitäähän sitänyt kuolleittenkin antaa hengittää, tai jotain sinne päin. Kirkkoherra oli Viljasen kanssa aina hieman kusi sukassa, kun ei saanut miestä ruotuun, mutta hänen hommaansa ei olisi saatu tästä pitäjästä kyllä ketään muutakaan.  Kirkkoherra koitti maanitella, josko Viljanen voisi sitten edes ottaa sen kukka-kyltin pois siitä oven yläpuolelta, mutta Viljanen uhkasi läimäyttää häntä, mikäli hän koskisi kylttiin. Eihän siellä tulisi kukaan koskaan käymään, jos siinä yläpuolella lukisi, että täällä on sisällä ruumiita, hän sanoi. Kirkkoherra ei oikein osannut suhtautua Viljasen vastaukseen, eikä kehdannut ehdottaa, josko tämä siirtäisi toimistonsa vaikka jonnekin muualle, kuin ruumiiden keskelle, koska pelkäsi vastauksen olevan vieläkin erikoisempi, kuin sitä edeltävät. Viljanen sai siis pitää kukkia lupailevan ruumiskomeronsa, jossa hän päivät pitkät jutteli ihmisten mummoille ja serkuille ja tädeille ja isille silloin, kun he eivät enää itse tarvinneet niitä.

---------

Max istui isänsä auton takapenkillä. Se oli uusi hieno bemari, musta ja kaikkea. Maxin isä oli kuulema tärkeä mies, mutta ei Max kuusivuotiaana juuri osannut sitä sisäistää, että mitä se oikein tarkoitti. Hänestä oli vain kiva istua takapenkillä, vaikka isä puhuikin koko ajan puhelimeen ja käski häntä olemaan hiljaa suurimman osan aikaa. He ajoivat kaupungin lävitse ja tulivat sen laidalle. Täällä seinät olivat töhryjen ja värikkäiden piirrustusten peitossa. Siellä täällä kulki äitejä ja nuoria miehiä, hajanaisia ihmisiä ilman kokonaisia ja ehjiä perheitä.

-Isi, miksei tuolla ole isejä? Max kysyi isältään.

-Ne ovat köyhiä, poika. Eivät ne tarvitse isää. Ne sikiävät liasta, lisääntyvät jakaantumalla, vähän niinkuin bakteerit. Niitä ei kiinnosta, vaikka minä ja äitisi hyvää hyvyyttämme maksetaan verorahoillamme niiden asuminen ja ylläpito, ne vain valittavat katkerina miten heitä syrjitään, vaikka me annamme heille kaiken hopeatarjottimella, eikä sen eteen tarvitsisi tehdä juuri mitään. Ne ovat vain loisia, poika, loisia....

-Aijjaa, Max sanoi ja katseli köyhiä, kunnes ne jäivät taakse.

-----------

Seppo ja hänen veljensä kävelivät Torvelta alas Vesijärvenkatua. Kello oli viisi aamulla, he olivat olleet jatkoilla ystävänsä luona ja kävelivät nyt kohti kotia. Viimeisen humalaiset hoippuivat epävarmoin zombien askelin heitä vastaan, lokit tappelivat heidän pudottamista ruoan jämistään ja aurinko alkoi jo nousta. Oli aivan valoisaa, kuten keskikesän aamuina usein on. Juuri sellaisina aamuina, jolloin ei tahdo mennä nukkumaan koskaan. Oli arkipäivä, joten jotkut työn orjat olivat menossa jo töihinsä, mutta veljeksiä se ei painanut. He tunsivat vain villiä olemassaolon riemua, vapaudeksikin sitä kai voi kutsua. Mikään ei ollut vielä pilalla. Maailma oli auki, kuin teinitytön ranteet.  He tulivat Vapaudenkadulle, jossa lakaisukone siivosi humalaisten jälkiä. Erään liikkeen portailla istui spurgu pää veressä, tuhannen humalassa, mutta ilmeisen hyvän tuulisena.  Seppo pysähtyi tämän kohdalle, velikin jumahti hänen vierelleen vastahakoisena.

-Täytyykö soittaa apua? Seppo kysyi spurgulta

-Ai tartteetko lappuja?! Spurgu varmisti kuulleensa oikein kadunlakaisijan ja lokkien metelin alta.

-Ei, kun tarvitseeko soittaa apua, ambulanssia? Seppo selvensi kovemmalla äänellä.

-Ei tässä kai yhtään minkään, mitään.. Spurgu sopersi. Hän huomasi Sepon kaulassa roikkuvat kuulokkeet

-Onks sulla jotai musaa siellä!? hän huudahti.

Seppo nosti kuulokkeet kaulastaan ja antoi ne spurgulle, joka laittoi ne korvilleen. Levy oli Convergen Axe To Fall. Spurgu soitteli ilmakitaraa ja naureskeli innoissaan. Hän antoi kuulokkeet takaisin näyttäen pojille peukkua.

-Hyvää kamaa! hän intoili, ja lisäsi että ei tässä nyt mitään hätää ollut.

Toivotettiin hyvät jatkot ja veljekset lähtivät naureskellen jatkamaan matkaa.

-Vitun spurgukuiskaaja, Sepon veli sanoi hymyillen hillitysti viiksiinsä.

------------

Istuin bussissa katsellen, miten korppikotkan näköinen vanha nainen katseli ikkunasta ulos. Korppikotkamaista vaikutelmaa vahvistivat entisestään naisen yllä oleva turkis, jonka huppu näytti kaulukselta hänen pitkän, käyrtyvän kaulansa alla. Hän katseli paheksuvasti romanikerjäläisiä, jotka olivat kaikille näkymättömiä. Oli kuin istuisimme bussissa taikalasin takana. Taikalasi näytti meille näkymättömät ihmiset, joita muut eivät nähneet. Keskustorin kerjäläiset ja nistit, katseensa maahan luoneet epävarmat nuoret, jotka odottivat vain pääsyä takaisin oman kotinsa turvaan, välttelivät kaikkea kontaktia vastaantulijoiden kanssa.  Toisaalta tuntui, kuin bussi olisi matkalla manalaan, kuljettaen kuolleita, jotka näkevät elävien maailmaan, mutta eivät voi vaikuttaa siihen. Voimattomia tarkkailijoita. Lillumassa epämääräisessä dieselin voimasta hytisevässä välitilassa, josta yksi kerrallaan noustaan jonkinlaiselle seuraavalle tasolle, kun ollaan valmiit. Jokainen vuorollaan. Jokainen tietää, minne tulee päätymään. Ei taivaaseen, eikä helvettiin. Ihan vain jonnekin muualle..

---------

Hän vaihtoi kanavaa. Onnenpyörä. Hän vaihtoi kanavaa. Uutisia, joissa kerrottiin kaiken menevän huonommin, sota Lähi-Idässä lähtee kädestä, talous tulee sukeltamaan tulevaisuudessa, verotus kiristyy, tulot pienevät, hyvinvointivaltio täytyy pelastaa. Kuka täällä enää muka voi hyvin, hän mietti itsekseen ja vaihtoi kanavaa. Seuraavat kolme kanavaa tosi-tvtä, jossa ei nopealla vilkaisulla tuntunut olevan mitään todellista. Vain meikattuja ihmisiä valehtelemassa.  Hän vaihtoi kanavaa. Uskovaisia saarnaamassa.  Ei mitään uutta silläkään saralla. Hän vaihtoi kanavaa.  Hän näki oman tuolinsa selkänojan, oman harvenevan päälakensa ja television, josta sama näkymä näkyi ikuisuuteen jatkuvana looppina.

-Mitäs helvettiä? Hän ihmetteli itsekseen.  Hän katsoi taakseen, ja siinä, hänen pöydällään maljakossa kukkien keskellä todellakin nökötti kömpelösti kukaksi naamioitu pieni kamera. Hän nosti sen ja tuijotti sitä. Hän katsoi televisioon ja näki omat sieraimensa ja aukinaisen suunsa televiossa. Mitä tämä saattoi tarkoittaa? Hänellä ei ollut harmainta aavistusta. Hän teki mitä jokainen ihminen tekisi vastaavassa tilanteessa, ja työnsi kameran enempiä ajattelematta housuihinsa. Hän katseli omia sukupuolielimiään televisiosta ja totesi, että näin on hyvä. Äkkiä hänen ovikellonsa soi kiireisen ja vihaisen oloisesti.  Hän meni avaamaan oven, ja löysi naapurinsa kylpytakissa ja boksereissa, vihaisena.

-Jumalauta, Martikainen, me katottiin mun tyttären kanssa sitä ohjelmaa! Mitä helvettiä sinä oikein ajattelit!? Se on perheohjelma! Naapuri raivosi hyvän aikaa, eikä hämmentynyt Martikainen saanut sanaa suustaan. Toljotti vain kamera yhä housuista törröttäen naapuriaan.  Naapuri lähti, hän jäi yksin. Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua hänen ovelleen ilmestyi kasa ihmisiä, jotka sanoivat olevansa töissä jossakin tuotantoyhtiössä, ja olivat pahoillaan, mutta tuollaisen tempun takia Martikainen oli erotettu TV-ohjelmasta, ja hänen tulisi poistua asunnosta välittömästi. He tuuppivat ja tönivät Martikaisen ulos talosta, pakkaseen sukkasillaan ja ilman takkia. Martikainen, joka ei ymmärtänyt koko tilanteesta yhtikäs mitään, käpertyi sikiöasentoon lumihankeen makaamaan.

Turkis on burkha

Täällä Tampereella pyöriessä on ihmetyttänyt lähinnä se, miten paljon täällä on kaikenmaailman eläinturkeissa kulkevia täti-ihmisiä. Kun näen niitä, huomaan ensimmäistä kertaa elämässäni aina ajattelevani, että miksi? Miksi kukaan tahtoisi kulkea niin leimaavassa ja avoimesti provokaatiota huutavassa asussa? En oikeasti ikinä Lahdessa asuessani joutunut ajattelemaan näin, koska siellä turkkitätejä näkee korkeintaan sibeliustalon konserteissa, ja niidenkin voi odottaa tulleen jostain muualta. Samalla tämä myös vähän selvittää minulle sitä ihmeellistä 1900-luvun alkupää-kuplaa, jossa tamperelaiset aina kaikkien muiden silmissä tuntuvat elävän. Minusta on ollut todella ihmeellistä, että vielä näin tällä vuosituhannella jaksetaan jauhaa punaisista ja valkoisista ja luokkasodasta. Mutta täällä tuollainen vastakkainasettelu ON ihmisissä olemassa. Hassuinta on se, että he itse tekevät siitä todellisen.

Lahdessa ei koskaan tullut pohtineeksi tällaista, koska ei siellä ole mitään tällaisia jakoja. Siellä on ne pari ihmistä, jotka asuvat Ankkurissa, ja sitten on kaikki loput. Se on kaupunki, joka on ollut lamassa ainakin niin kauan kuin minä olen siellä pyörinyt. Siellä ei ole ollut vahvaa polarisaatiota minkkiturkkiväen ja tribaaliamisten välillä, koska ensimmäistä porukkaa ei mitenkään ihan älyttömästi ole. Siksi, kun täällä vilisi turkkeja joka päivä joukkoliikenteessä, mietin hetken aikaa, onko tämäkin vain osa sitä Kaunis Ruumis-kampanjaa joka koko maailmalla tuntuu olevan menossa, vai onko se oikeasti heidän mielestään esteettinen tai statusta positiivisella tavalla korostava asuste? En varsinaisesti ole pitänyt itseäni minään henkisenä kettutyttönä, mutta näköjään löydän itsestäni uusia puolia kohdatessani tietyllä tavalla erilaisia ihmisiä.

Sivuuttaen luontokappaleiden potentiaalisen kärsimyksen ja esteettisen puolen, siirryn sosiaalisen stigman puoleen: mitä nämä ihmiset tahtovat viestiä näillä turkeillaan muille ihmisille? Toppatakki pitäisi varmasti lämpöä sisällä ja kylmää pihalla vähintään yhtä hyvin. Onko sillä tarkoitus viestiä, että tämän laman ja pahoinvoinnin keskellä minulla on yhä varaa kulkea kalliissa turkiksessa, koska en ole ihan mikä tahansa nobody? Ehkä vähän kärjistetty ajatus, mutta vielä enemmän kärjistäen sanon, että turkis on burkha! Siinä missä burkhaa pitävät naiset kertovat olevansa miesvaltaisen uskonnollisen kulttuurinsa jäseniä, turkista pitävät naiset viestivät kuuluvansa siihen sosiaaliseen luokkaan, jossa ihmiset on tuomittu kärsimään ylimääräisestä rahasta ja yltäkylläisyydestä. Heidät on ikävästi tuomittu maailmaan, jossa elintaso on korkea ja lomamatkoja ei tehdä pakettimatkoina kaikkien muiden kuolevaisten tavoin, vaan heillä on valinnanvaraa. En ihmettele, jos tällainen näyttäytyy punaisena vaatteena joillekin ryhmille, itseäni se vain ihmetyttää lähinnä juuri siksi, että se puhuu omaa sanatonta kieltään, ja siitä huolimatta kaiken keskustelun ja muun elämöinnin jälkeen joku vielä vetää sellaisen päälleen. Mutta omapa on asiansa. "Eihän asia varsinaisesti minulle kuulu, mutta..."

Unen näkemättömyyksiä ja Kafkamaista hulluutta.

Tuo makaroonilaatikko on niin tehokasta kamaa, että myyn nuo jämät kyllä CIA:lle unilääkkeeksi, jokaista ateriaa tähän mennessä on seurannut sellainen kuolemanuni, etten ole ihan hetkeen vastaavanlaisia "päiväunia" kokenut. Tänä aamuna heräsin ärsyttävästi kelloon kesken REMin. Joka torkulla näin jonkun uuden helvetin siistin, välähdyksenomaisen unen, mutta kuten tavallista, sitä vain ajatteli, että mitenpä sitä nyt näin siistejä hommia unohtelisi! Mikähän tuo unen unohtamismekanismi on, se minua kyllä kiinnostaisi kovasti, onko se jotain temporary filesin tyhjennystä uuden romppeen tieltä, vai miten se oikein pelittää. Käytännössä kuitenkin tiedän ja muistan aina herätessäni nähneeni unia, tiedän, että tajuntani on kokenut tämän kuluneen 5-8 tuntia aivan yhtä todellisena, kuin tämän arkisemmankin todellisuuden. Se tekee todellisuudesta vähintäänkin hassun käsitteen, koska eivät unet ole yhtään vähemmän totta, ne ovat totta vain pikkuisen eri puitteissa. Minulle ne ovat kuitenkin luovuuden suurimpia ruokkijoita, miksi onkin hassua, että nukun niin vähän, enkä toisaalta pidä siitä niin paljon. Tykkään nähdä unia, en tykkää nukkua.

Aivan muutamien lukujen kuluttua aion alkaa taas taistella Kafkan suomenkielisten käännösten kanssa. Tiedän, että kyseessä on mahdollisesti jollakin tavoin huomiohakuiseen itsemurhayritykseen verrattava teko, mutta aion silti yrittää! On käsittämätöntä, ettei Kafkaa ole käännetty suomeksi paremmin, tuo 60-luvun paska lakimiesteksti melkein pilasi minulta yhden hienoimmista kirjailijoista. En suosittele sitä suomeksi yhtään kenellekään. En ole saanut vielä yhtään kertaa Amerikkaa loppuun asti, nyt aion viimein yrittää. Ostin Walesista novellikokoelman, ja se olikin yksi parhaista käyttämistäni kympeistä. Sen jälkeen Kafka tappoi tylsyyden junissa ja busseissa, kotona ja puutarhassa melko tehokkaasti. Veikkaan, että koko Kafkalaisen hulluuden käsitekin on tullut ihan vaan väärinymmärryksenä paskan käännöksen myötä. Olenko nyt myllyttänyt tarpeeksi? Voisin melkein itse koittaa suomentaa joskus vaikkapa Metamorfoosin, ihan vain siksi, ettei se menisi keneltäkään ohi. Wikipedia kertoi juuri, että Amerikkakin on suomennettu vuonna 2000 nimellä Mies, joka katosi. Suosittelen etsimään sen, mutta itse aion taistella tuon tuulimyllylohikäärmeen kanssa katkeraan loppuun asti. Olen nähkääs periaatteen mies, ja periaatteen miehillä on tapana olla ääliöitä. Jos minusta ei kuulu viikkoihin, olen kuollut tylsyyteen.

Lisää silppua. Meikällä olisi niin monta potentiaalista nimeä novellikokoelmalle, että on parempi kai kirjoittaa ihan helvetisti kaikkea.

Eräs mies kuunteli linja-autossa takanaan istuvien nuorten tyttöjen keskusteluja. Mies sattui olemaan psykologi Laamanen, joka oli ehkä tavanomaista paremmin perillä ihmisten sosiaalisista naamioista ja heidän välisten vuorovaikutussuhteittensa ylläpidon kannalta välttämättömistä sosiaalisista valheista. Olihan hän tehnyt niistä aikanaan väitöskirjansakin! Toinen tytöistä valitteli sitä, miten oli viimeaikoina ollut väsynyt ja miten oli edellisillan itkenyt ihan vain väsymystään. Keskustelukumppani ohitti tämän avoimen, mutta ehkä hieman vaikean tunnustuksen myötätuntoa ilmaisevalla äännähdyksellä, joka kuitenkin pituutensa ja sävynsä puolesta ilmaisi selkeästi, ettei hän tahtonut keskustella näin syvällisistä aiheista. Tyttö ymmärsi tämän sanattoman viestin, ja alkoi esitellä laukkua, jonka oli ostanut viimeaikaisella lomamatkallaan. Keskustelukumppani vastasi kehumalla laukkua ”tosi kivaksi”, ja Laamasen oli vaikea pysyä penkissään. Hän kuunteli miten toinen tytöistä ylläpiti keskustelua palloilemalla aiheesta toiseen, toinen heistä vain oli osallisena, myötäili tai väisteli, antamatta itse mitään tähän keskusteluun. Hetkellisesti Laamasen valtasi halu hypätä penkeille seisomaan ja osoitella tyttöjä, huutaa heille naama punaisena koko väitöskirjansa keskeiset väitteet, ja miten toinen tyttö oli juuri osoittanut oikeaksi kaiken sen, mitä hän oli kaksikymmentä vuotta aiemmin kirjoittanut.  Hän haaveili maailmasta, jossa ei olisi tällaista monimutkaisten sosiaalisten valheiden verkostoa, maailmasta, jossa ihmiset puhuisivat suoraan, helvetti vieköön! Hän oli niin kiihtynyt, että lähes unohti painaa stoppia oman pysäkkinsä kohdalla. Lähtiessään hän katsoi tyttöjä ja nyökkäsi heille tiukan asiallisesti. Tytöt eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota. Heille Laamanen oli vain joku vanha pedari daiju, mikälie idari.

---

Shamaani asetti metsästäjän makuulleen vuotelleen, juotti tälle kitkerän makuisen juomaseoksen ja istui tämän pään puoleiseen päätyyn laulamaan matalalla ja toistavalla äänellään pitkää mantraa. Yksi kylän metsästäjistä oli kärsinyt hulluudesta ja nähnyt häiritseviä painajaisia, jotka olivat estäneet häntä nukkumasta päiviin. Pian metsästäjä tunsi voivansa pahoin, mutta shamaanin lauluun keskittyminen auttoi häntä olemaan oksentamatta. Hän nousi vuoteelta istumaan hetkeksi. Hän oli yltä päältä hiessä ja tunsi olonsa vaikeaksi. Hän antoi päänsä laskeutua tyynyyn, oikeammin hän vain kaatui taaksepäin, ja äkkiä hänestä tuntui siltä kuin hän olisikin kaatunut veden pintaan, hän tuntui uppoavan vuoteeseen kuin lammen pintaan, liike ei loppunutkaan tasaiselle patjalle, vaan jatkui ikuisuudelta tuntuvan ajan. Hän tuntui pyörivän ja kieppuvan yhä nopeammin. Hän oksensi ja kuuli jossain kaukaisuudessa shamaanin rauhoittavan laulun.  Nostaessaan oksennusta valuvan leukansa hän huomasi olevansa erämaassa. Shamaanin ääni kuului yhä, jostain kaukaa vihertävän taivaan takaa, mutta häntä ei näkynyt missään. Metsästäjä lähti kulkemaan punaisena tuikkivien tähtien alla. Hänen edessään kulki polku, jolta hän ei voinut poiketa. Kaikkialla muualla maa kuhisi käärmeitä, jotka sihisivät vihaisina ja yrittivät tulla puremaan häntä nilkasta. Hän erotti hiekalla valmiit jalanjäljet ja astui täsmälleen niihin. Ne mutkittelivat erämaassa, ja hän seurasi niitä, vaikka kykenikin näkemään joissain kohdin, että ne tulisivat risteämään hänen nykyisen tiensä kanssa myöhemmin. Hän kulki pitkän aikaa. Aurinko syntyi taivaalle punaiseksi tulipalloksi, joka räjähtäessään jätti jälkeensä taas vain vihreän pimeyden. Ainakin kolmen tällaisen kierron kulkemisen jälkeen metsästäjä tuli risteykseen, jossa Suuri Legba odotti häntä. Tämä puhui, mutta metsästäjä ei ymmärtänyt hänen kieltään. Hän vain tiesi tämän olennon olevan Legba, Risteyksien Herra, Kohtalon Huijaaja. Legba osoitti hänelle oikean tien, jota hän lähti seuraamaan. Hän tuli keitaalle, jota ympäröivät kaktukset. Niiden oksilla oli värikkäitä lintuja, jotka lauloivat kauniisti. Käärmeitä oli vähemmän. Keskellä oli pieni lammikko vettä. Hän kumartui sen ääreen, ei oikein tunnistanut vääristyneitä kasvojaan. Hän joi vettä. Lintujen laulu loppui. Hän kääntyi katsomaan niitä, ja ne muuttuivat hänen silmiensä edessä korppikotkiksi, käärmeet kasvattivat raajoja ja muuttuivat liskoiksi.  Kaktukset muuttuivat valtaviksi betonisiksi rakennelmiksi, jotka metsästäjän mielestä olisivat voineet olla suoraan helvetin kuvastoa! Korppikotkat kasvattivat ihmisruumiit, pudottivat sulkansa ja höyhenensä, pukivat ylleen puvut ja alkoivat kirjoittaa kirjoituskoneilla. Niiden helvetillinen napse hakkasi metsästäjän korvissa ja hän säpsähti jokaista iskettyä kirjasinta. Liskotkin nousivat jaloilleen, pukivat ylleen puvut ja kulkivat korppikotkien selkien takana valvomassa ja kommentoimassa näiden työtä. Kauhu valtasi hänen mielensä, hän huusi, käski kaikkia näitä korppikotkia lopettamaan hakkaamisen, käski kaikkia liskoja lopettamaan kyttäämisen, käski kaikkea betonia sortumaan, käski mieltänsä rauhoittumaan! Ja niin kävi. Rakennukset sortuivat ja korppikotkat ja liskot hautautuivat niiden alle. Rauniot lähtivät valumaan kohti lammikkoa ja hävisivät sen tyynen pinnan alle. Shamaanin ääni messusi kaiken yllä, johdatti metsästäjää kulkemaan kohti lammikkoa. Hän meni lähemmäs, astui sen pinnalle. Se kantoi hänet helposti, hän ei tehnyt värettäkään sen pintaan ja kykeni katsomaan omaa heijastustaan siitä. Sen toiselta puolelta tuijotti takaisin hänen hiljattain kuollut isänsä, jonka kanssa hän oli riidellyt ennen tämän kuolemaa. Isä vakuutti pojalleen, ettei ollut mitään syytä tuntea syyllisyyttä. Kaikki oli Juuri Niinkuin Pitää. Kaikki tulisi aina olemaan Juuri Niinkuin Pitää. He katselivat toisiaan, liittyneinä nurinkurisesti jalkapohjistaan. Metsästäjä tunsi rauhan laskeutuvan mieleensä, hän ponnisti lammen pinnasta ja kohosi ylös taivaisiin, ui lähemmäs kohti auringon punertavaa reikää vihreässä taivaassa. Hän ui läpi avaruuden, kunnes saavutti auringon. Saapuessaan sinne hän näki sen olevan vain pyöreä, punainen ovi, jonka yllä oli pieni kynttilä. Hän avasi oven, ja astui siitä takaisin tietoisuuteensa.

---

Olipa kerran myyrän näköinen ärsyttävä bussikuski. Ihan totta, hän oli ärsyttävä aivan kaikkien mielestä, ainakin kaikkien niiden, joiden mielipiteillä oli väliä. Hänen nimensä painaminen ei luultavasti olisi soveliasta, mutta kun on ärsyttävä riittävän monelle ihmiselle riittävän usein, suututtaa luultavasti jonkun, joka ei epäröi painaa nimeä julkisesti näkyväksi, eikä pelkää paria kunnianloukkaussyytettä. Hänen nimensä oli Rami. Ramin joka-aamuista hupia oli aukoa päätään bussiin nouseville väsyneille asiakkaille, mikäli mahdollista jättää heitä pysäkille ja olla huomaamatta hätäisesti juoksevia ihmisiä, jotka selkeästi yrittivät viittilöidä kuskia pysähtymään. Hän oli mielellään joka pysäkillä vähän aikaisemmin, kuin oli pakko, jotta voisi lähteäkin vähän aikaisemmin. Hänestä oli tehty useita valituksia, mutta eihän pomot nyt voineet erottaa miestä, joka oli aina ajoissa, kun suurin osa näistä vetelyksistä oli aina myöhässä.  Rami oli esimerkillinen kuski, joskin hieman huono asiakaspalvelija.  Hän soitti radiota liian kovalla ja söi välillä pullaa ratissa. Hän nyrpisti myyrän nenäänsä ja höhötteli hölmösti aina, kun sai käännyttää jonkun bussin ovelta. Moni olisi saattanut kuvailla häntä sanalla mulkku, sillä sellainen hän todellakin oli. Rami sai lopulta ansionsa mukaan käännyttäessään erään suttutukkaisen hipin, jonka bussikortti oli päässyt huomaamatta vanhenemaan.

-Huonompi juttu hipille, painuhan nyt suttutukka hiiteen siitä!

Rami tunki pullaa suuhunsa ja höhötteli omalle sutkautukselleen, jättäen suttutukan nielemään pölyä. Yhtäkkiä pulla menikin väärään kurkkuun ja Rami karautti bussin suoraan läheiseen ojaan lentäen itse tuulilasista läpi ja jääden bussin alle. Kuin ihmeen kaupalla yhdellekään matkustajalle ei käynyt mitään.  Tarinan opetus on, että Karma hoitaa hommat himaan. Ja suttutukkaisella hipillä saattaa olla hyvä karma.

----

Hannu nousi tuolille ja ripusti köyden kaulaansa. Hän oli saanut potkut töistä, menettänyt vaimonsa ja lapsensa, ystävät eivät soittaneet, eiköhän tämä ollut tässä. Hän oli sammuttanut valot, osittain symbolisena eleenä, osittain siksi ettei vanhojen valokuvien tuijottaminen saisi häntä enää toisiin ajatuksiin. Hän kiristi huonosti solmimansa hirttosilmukan ja asettui parempaan asentoon, laittoi niin sanotusti jalkansa lähtökuoppiin. Vielä yksi ajatus, jokin sellainen viimeinen, hieno ja runollinen, jonka kanssa voisi lähteä! Jokin ylväs ajatus, joka voisi jäädä hänen viimeisekseen, jotakin sellaista, jonka kanssa voisi kuolla! Jotain, nyt, jotain.... Ei onnistu! Hannun päässä löi tyhjää, taas.

-Äh, hitsi! hän ähisi ja löysäsi köyden kaulastaan. Hän nosti sen pois, laskeutui tuolilta ja meni sohvalle juomaan avatun kaljansa loppuun. Ehkä huomenna. Niin hän oli uskotellut itselleen jo kaksi vuotta. Kaksi vuotta tuo köysi oli roikkunut lampun pidikkeestä, kaksi vuotta hän oli joka ilta seissyt tuolilla ja yrittänyt keksiä itselleen viimeistä ajatusta. Kahteen vuoteen kukaan ei ollut käynyt hänen asunnossaan, kahteen vuoteen kukaan ei ollut välittänyt. No, huomenna lähtee, hän ajatteli itsekseen.

Yritys handlata piirtämistä, joka menee ehkä vähän munille kumminkin..

Kun ei osaa edes katsoa paperia sen vertaa, että kuva mahtuisi paperille, kannattaa kai olla katsomatta paperia.

Jos jollain on lahjoittaa vaikkapa puhdasta kuparilevyä ja piikkejä, voin ottaa vastaan.

Vaikka kirjoittaminen tuntuu taas lähtevän lapasestä lähes yliluonnollisen hyvin, tekisi minun mieleni mieluummin piirtää. Olen jo monta iltaa istunut turhautuneena kynä kädessä, enkä vaan saa oikein mitään aikaiseksi. Teen kolmea kuvaa yhtä aikaa, eikä kärsivällisyys riitä duunaamaan mitään niistä kunnolla, mikä laittaa aina vituttamaan. Pitäisi kai sitten vain tyytyä siihen, ettei siitä piirtämisestä tule mitään, ja ottaa kaikki kirjoittamisesta irti, mutta kun pää on päättänyt, että siitä olisi nyt paljon kivempi piirtää. Ehkä kirjoitan siitäkin jotain. Etten jaksa piirtää. Meikä teki makaronilaatikkoa, jossa on niin paljon sulatejuustoa, että se toimii jo melko vahvana unilääkkeenä. En ole varmaan yhtään lautasta saanut alas nukahtamatta tunnin sisällä sen sisäistämisestä, ja uni on melko raskasta ja syvää, vaikka ei olisikaan kauhean pitkää. Ja tuossa tuo parempi puoliskokin nukkuu sohvalla ruoan jäljiltä, että vissiin se toimii ihan ylipäätään samalla tavalla. Voisi huomenna ottaa sitä töihin evääksi ja testata, iskeekö narkolepsia päälle sielläkin.

Ehkä tuo piirtämisinnottomuus johtuu liian isoista papereista, on ollut liikaa tilaa täytettävänä, eikä saa keskittyä yksityiskohtiin niin paljoa. Toisaalta nyt viimeaikoina on tullut tehtyä niin paljon käsillä kaikkea konkreettista väkertämistä, että ehkä siinä on vain liian vähän tekemistä. Taidegrafiikka olisi minulle huomattavan paljon mielekkäämpää väkertämistä, kun sais raapia metallilaattaa terillä ja tehdä jotain konkreettisempaa. Olen halunnut duunailla niitäkin hommia jo vuosia, muttei ole ollut rahaa ja välineitä. Kunhan tässä nyt pääsee leivän syrjään kiinni, voisi katsella vaikka kansanopiston hommia.

Tuo aamun uni voi näyttäytyä monille outona, meikälle se on melko selkeä. Kyseessä ovat vanhemmat, mutta eivät biologiset vanhemmat. Se ei siis periaatteessa ole mitään sellaista, minkä vuoksi Freud nousisi Oprahin sohvalle hyppimään reimusta. En myöskään tahdo unessakaan tappaa noita epämääräisiä olentoja, joilla on inhimmillisiä piirteitä, mutta jotka eivät varsinaisesti muistuta ihmisiä; epäröin kaataa myrkkyä, koska en tahdo tehdä sitä, enkä tapa tätä "äitiä" unessani. Kyseessä on minun ja tämän "äitini" maailmankatsomuksissa oleva ristiriita, joka ei ole merkittävä, mutta jonka alitajuntani näkee mahdolliseksi konfliktin muodostajaksi joskus tulevaisuudessa. Se ei kuitenkaan ole minulle mitenkään ylitsepääsemätön asia, koska ymmärrän eri ihmisten maailmankatsomusten rakentuvan eri asioille. Muistin päivällä, että tuon tajuttomaksi kuristamisen jälkeen olin jossain kesäisen joen varrella, jossa auringonlasku väritti kaiken seepiaksi, joutsenet uivat joessa ja oli rauhallista. Se oli ilmeisesti jonkunlainen hyppäys eteenpäin, jossa tilanne on rauennut ja rauhoittunut, sitten vasta heräsin.

Uni 29.1.14

-Voit laittaa kahvin työpöydälleni, hän sanoi ystävällisesti, vailla aavistustakaan siitä, että olin aikeissa tappaa hänet. Heitä oli kaksi, toinen heistä epätavallisen leveä, kulmikas ja iso ihmiseksi. Hän oli mies, arvostettu tutkija, joka minut oli lähetetty tappamaan. Nainen oli pitkä, hänellä kasvoi sormia kasvoissaan niin, että vain yhdestä kulmasta hänen kasvonsa näyttivät normaaleilta ja kauniilta, muuten sormet rikkoivat tuon illuusion. Niiden ansiosta hän näytti jatkuvasti hieman kauhistuneelta tai yllättyneeltä, koska sormet peittivät hänen suunsa. Lisäksi hänellä oli nuoren härän ruumis jalkojen tilalla. Hän suhtautui minuun epäluuloisesti. Pelkäsin joka hetki, että he saisivat minut kiinni. Heidän valtavassa kartanossaan, tai tässä olohuoneessa jonka siitä näin, oli kaksi raskastekoista samettisohvaa, kirjahyllyt täynnä kirjoja ja shakkiruutukuvioitu lattia. Takanani oli hänen työhuoneensa, joka oli valaista yhdellä kellertävällä hehkulampulla. Siellä oli valtava pöytä, joka oli täynnä sekaisia papereita. Osoitin olkani yli peukalolla huoneeseen.

-Työhuone oli tuolla?

-Juuri niin.

-Olen nopea oppimaan.

Ovikello soi. Raskaan tammioven takana oli joku. Olin juuri aloittanut palvelijana, ja minun todellisena tehtävänäni oli murhata hänet. Hän kirosi ovea hieman hämmästyneenä. Hypistelin taskussani olevaa teippirullatelinettä, jonka pohjalla vielä oli pientä, sokerinomaista ainetta murusina. Kuljin hänen perässään hieman kiusallisesti, sillä keittiö oli lähes ulko-oven vieressä. Hän meni ovelle, minä menin keittiöön ja kaadoin kahvia mataliin kuppeihin. Kaivoin teippirullan taskustani. Katselin sitä, mutten vielä ollut kaatanut jauhetta kahviin, kun nainen ilmestyi ovelle. Hän kirkui korkealla ja jotenkin uneliaalla äänellä.

-Sinä! Murhaaaja! Kuinka sinä saaatat!

Hän juoksi luokseni syyttelemään minua, hakkasi ja potki härän jaloillaan. Tarkkailin hänen outoja, hieman pelottavia kasvojaan, joissa ruskeat verestävät silmät kurkkivat sormien välistä. Hän sai minulta jalat alta ja polki härän jaloillaan, yritin väistellä ja puolustautua. Enhän ollut vielä tehnyt mitään! Ystäväni tuli istumaan viereiselle pirttipenkille, ja kysyin missä hän oli kupannut! Hän vain hymyili ja katsoi minua hölmönä, auttamatta. Minun oli pakko ottaa naisen kaulasta tukeva ote, ja kuristaa hänet tajuttomaksi. Ihan vain opetukseksi. Sitten heräsin.

Klassista isänmurhaa suorittamassa, siis.

Vielä parit.

Hän katseli hissin peilistä apinamaisia kasvojaan. Ne kasvoivat karvoja ihan mistä sattuu ja näyttivät väsyneiltä ja sekaisilta. Hän pullisti alahuultaan kielellään, vahvistaakseen apinamaista vaikutelmaa entisestään. Sitten hän katseli takkuista hiuspehkoaan, ja totesi näyttävänsä hieman enemmän leijonalta. Se puhui kai omaa kieltään hänen sen hetkisestä mielentilastaan. Hän tajusi myös, että jos joku sattuisi katsomaan hissin ikkunasta peilin edessä ilveilevää miestä, tämä voisi kuvitella hänen olevan hyvin, hyvin huumeissa. Hissi saapui kolahtaen alimpaan kerrokseen. Ulko-ovella vastaan tuli nuuskahuulinen, rotalta näyttävä nisti. Pälyilevä rotta vastasi leijonan tervehdykseen hätäisesti ja epäluuloisesti. Edes urbaanissa viidakossa leijona ei pelkää rottaa, vaikka tämä tuntisi kuinka monta gorillaa tai hyenaa. Hän jatkoi matkaansa tämän ohi, tervehti pihalla pyöräänsä parkkeeraavaa mangustivanhusta ja vei roskat sinne minne ne kuuluivat. Lajittelu. Se on tärkeää. Biojätteet ruskeaan pönttöön, sanomalehdet siniseen, loput harmaaseen.  Leijona katseli siistiä roskakatosta ja murahti tyytyväisenä. Valtakunnassa kaikki hyvin.

----------

Kipu räjähti valtavana vavahduttavana aaltona nenästä jokaikistä pientä hermorataa pitkin tajunnan jokaiseen sopukkaan. Hassan oli saanut valtavan nyrkin nenäänsä ilman mitään syytä, tai siis ilman mitään sellaista syytä, johon olisi itse voinut vaikuttaa. Ihonväri kun ei ole sellainen asia, jota voisi vaivatta peukaloida mieleisekseen, ellei ole yhtä paljon rahaa, kuin Rihannalla tai Michael Jacksonilla. Ja Hassanilla ei ollut. Harva yösiivooja nyki samanlaisia liksoja, kuin Rihanna tai Michael Jackson. Viikonloppuisin työsuhde-etuna tuntui vuoron loputtua olevan baarista lähteneiden skinheadien satunnaisen väkivallan kohteeksi joutuminen. Hassan alkoi olla jo kuollut sisältä. Hän oli paennut Syyriasta, pommien, silvottujen perheenjäsenten ja raiskattujen tuttaviensa luota maahan, jossa oli koko ajan kylmä ja pimeä. Ei todellakaan hänen ensimmäinen valintansa. Hänet oli hakattu ja ryöstetty tässä maassa useita kertoja. Hän kumartui vatsaan osuvan nyrkin voimasta ja näki lumisella kadulla jo omaa vertaan. Sitä oli ehkä hieman enemmän, kuin edellisillä kerroilla. Monelle olisi voinut olla vaikea arvioida moista asiaa, mutta se johtuu vain siitä, että ihmisillä ei ole riittävästi vertailukelpoisia kokemuksia asiasta. Kun sinut on hakattu kymmenisenkin kertaa, se ei enää lyö kaikkeja aisteja lukkoon samalla tavalla. Kaikki on aina parempaa ensimmäisellä kerralla. Tässä vaiheessa Hassan oli jo turta kaikelle. Häntä ei vain enää kiinnostanut. Yhtään. Hän toivoi, että nämä saatanan tunarit vihdoin saisivat hänet hengiltä. Jos vaikka edes joku poliitikko ottaisi hänen tapauksensa keppihevosekseen, ja muuttaisi JOTAIN parempaan suuntaan. Hän tunsi miten häntä hakattiin ja potkittiin, ja hän yllättyi tajutessaan makaavansa kadulla. Hän ei ollut huomannut kaatumistaan. No, aivan sama. Ei satu enää. Iskuja tulee, joku kumartuu sylkäisemään häntä naamaan, kurottaa hänen takkinsa povitaskulle ja vie lompakon. Tuttu kuvio. Joku potkaisee häntä päähän. Verta tuntuu olevan kadulla todella paljon enemmän, kuin aiemmilla kerroilla. Hänen näkönsä alkaa pimentyä täysin.. Niin paljon verta.

----

Lihakauppias nosti sianpotkan tiskille ja alkoi laittaa sitä lihakirveellä pienempiin palasiin. Tottunein ottein hän erotteli lihaa luista ja pakkasi sitä valmiisiin paketteihin asiakkaille mukaan otettavaksi. Kaupan oveen kiinnitetty kello kilahti ja aurinkoiselta kadulta sisään luikahti laiha, pieni mies. Tällä oli karkea musta tukka ja siistiksi ajettu parta, yllä hieman liian iso puku, joka roikkui hänen luisilla hartioillaan. Mies näytti siltä, kuin olisi toimittamassa jotakin hyvin salaista ja merkittävää asiaa.

-Päivää. Mitäpä laitetaan? Lihakauppias kysyi nojaten raskastekoista ruhoaan tiskiin niin, että se narahteli hänen painonsa alla.

Mies tutkaili hetken aikaa tarjolla olevia vaihtoehtoja, sikaa, nautaa, lammasta, kanaa, hanhea, ankkaa, erilaisia kaloja. Hän nyrpisteli nenäänsä ja näytti epäröivän, ikään kuin ei tietäisi miten asian muotoilisi.

-Päivää, hän muisti vastata lihakauppiaan tervehdykseen hieman myöhässä.

-Tuota... Pohdinpa vain, että.. Olisiko teillä kenties ihmistä jäljellä?

Lihakauppias katsoi miestä hölmistyneenä, rapsutti lyhyttä sänkeä puskevaa leukaansa ja pohti vastasi hänelle:

-No, tuota.. Eipä taida olla, meillä on toimituspäivä maanantai ja ihmisliha on niin KOVIN suosittua, ei sitä tavallisesti enää näin loppuviikosta ole..

-Sääli. Eikö edes jotain jämiä? Kissoille ovat menossa, ovat niin kovin nirsoja, ei sikakaan enää kelpaa!

-Voinhan minä toki katsoa, josko tuolla olisi jotain jätteitä, mutta isompia määriä minulla ei kyllä valitettavasti enää ole..

Lihakauppias katosi takahuoneeseen ja puuhasteli hetken aikaa. Mies odotti kärsivällisesti, katsellen ympärilleen. Hän varasti leikkuulaudalta raa’an sian lihan suikaleen ja pisti sen nopeasti poskeensa.

Kauppias ilmestyi takahuoneesta läpinäkyvän muovipussin kanssa. Se oli täynnä sormia, korvia ja varpaita.

-Tämän verran näitä täältä löytyi, hän sanoi.

-Voi, suurenmoista, paljon kiitoksia! pieni mies hihkui.  Hän kurotti kätensä napatakseen pussin, jolloin lihakauppias nappasi häntä ranteesta. Vilkaisemattakaan leikkuulautaan, hän tuijotti miestä kovin silmin ja sanoi:

-Tässä pöydällä oli äskettäin suikale sian lihaa, jonka olet minulle velkaa.

Mies, joka tunsi protokollan, huokaisin ja asetti toisen kätensä leikkuulaudalle. Varastaa kyllä sai, kunhan ei jäänyt kiinni. Ja kaikki jäivät aina kiinni. Lihakauppiaalta ei vielä koskaan ollut jäänyt varkaus huomaamatta. Se oli pääsyy siihen, että hänellä ylipäätään oli tuollaisia roiskepusseja tarjolla. Hän löi mieheltä pikkurillin irti, poltti haavan kiinni ja laittoi vertavuotavan sormen esiliinansa rintataskuun.  Hän hymyili, ojensi pussin miehelle ja ilmoitti hinnaksi 60 senttiä. Mies maksoi, livahti pusseineen oven raosta takaisin kadulle, ja lihakauppias jäi jatkamaan sian pilkkomista.