Lisää Black Mouthin studiosekoiluja.

Tässähän kerettiin vielä tämän vuoden puolella tehdä vaikka mitä! Helposti sai koko levyn nauhalle ja roudasi vielä romut treeniksellekin ja kaikki meni muutenkin juuri niin kuin piti. Olen kaikin puolin tyytyväinen näihin nauhoituksiin, koska olen aina sanonut, ettei meidän pitäisi nauhoittaa mitenkään muuten, kuin livenä. Ja nyt kun niin teki, kaikki meni aivan nappiin. Vaikka monesta biisistä otettiin parikin ottoa, oli se ensimmäinen yleensä paras, mikäli se oli mennyt kokonaan läpi. Toisella kerralla sitä rupeaa vahtimaan virheitä ja sitten niitä vasta tuleekin. Eikä niitä pidä pelätä, jos kohkaaminen pysyy hyvällä tasolla, on aivan sama jos joku yksi isku siellä seassa ei muka osu kohdalleen. Eilen käytiin siis nauhoittelemassa vielä jotain taustahuutoja ja kitaranvingutusta, ja saatiin tästä aikaiseksi tällainen viiden minuutin "studiopäiväkirja".

Studiopäiväkirjat ovat muutenkin mielestäni vähän hölmöjä. Joka helvetin bändin pitää kuvata sellainen, ja pääasiassa niiden sisältö on helvetin pitkiä pätkiä rumpupornoa rumpaleille, ja sitten mennään pikakelauksella kaikki muu ohi. Tai sitten väkinäistä hassuttelua. Tähän koitin nyt kasata kaikki tällaiset kliseet. Mietin eilen Eetulle päin kävellessä, että yksi olennainen tätä bändiä on alusta asti ollut kyllä kaikenlaisen rokkenroll-elämän ihannoinnin tappaminen. Siis kliseiden, myyttien, niiden kaikkien musiikin kannalta täysin yhdentekevien paskapuheiden paljastaminen ja hävittäminen. Sitä on tullut vastaan aika monta bändiä, jotka yrittävät elää läpi jotain sellaista, mitä ovat lukeneet jostain helvetin Mötley Crue kirjoista tai katsoneet Pantera-dvdltä. Eli siis yrittävät larpata jotain sellaista ison maailman rokkimeininkiä, sen sijaan että keskittyisivät siihen OMAAN tekemiseensä. Toisaalta näistäpä sitä erottaakin yleensä tehokkaasti luovat mielet, ne jotka keskittyvät luomaan uutta, eikä vain toistamaan jotain vanhoja latteuksia. Ja niiden ihmisten tekemisiä minä arvostan ja rakastan tosissani sydämeni pohjasta.

Se on myös suuri syy siihen, että tämä bändi pysyy melkolailla marginaalissa. Liiallinen avoimuus ja rehellisyys ja läpinäkyvyys on helvetin vaivaannuttavaa kaikille niille osapuolille, joiden elämä, duuni, tai bänditouhut perustuu melko pitkälle näille harhoille. Mutta sekään ei haittaa minua. Olen aivan tyytyväinen tähän nykyiseen tilanteeseen, jossa saadaan keskittyä tekemään musiikkia, eikä tarvitse tehdä kompromissejä tai uhrata mitään siitä, mitä rakastaa tehdä. Tähän koko meikäläisen elämä on tähdännyt, ja olen melko helvetin ylpeä tästä. Se on meidän, eikä sitä omista mikään levy-yhtiö tai pikkutakkiläski.

Vaikka tässä ollaankin myyttejä murhaamassa, en tarkoita hetkeäkään etteikö soittaminen tai kiertäminen olisi kivaa. Se on parasta maailmassa. Minua ei ole koskaan vaivannut oikeastaan mitkään olosuhteet, vaikka kaikennäköistä on tullut eteen. Kaikki mitä annetaan, on plussaa, kun ei koskaan odota yhtään mitään. Olen varautunut joka reissulla siihen, että joudutaan nukkumaan pihalla neljänkymmenen asteen pakkasessa, koiran paska tyynynä tai jotain muuta yhtä ankeaa, ja sitten pääseekin jonkun kämpille nukkumaan lattialle, se tuntuu aina yhtä luksukselta tuollaisen mielikuvan jälkeen. Kaikki on koko ajan vain helvetin mukavaa. Ainoa asia, mikä saa minut huonolle tuulelle, on paska keikka. Toki sitä nyt tulee veljelleen vittuiltua ja kiukuteltua välillä, mutta kumpikin meistä, ja nykyään Vilikin, tietää mistä siinä on kyse. Se on kaikki jotain epämääräistä kierrosten nostamista keikkaa varten, eikä me Eetun kanssa olla välttämättä yhtään vihaisia toisillemme, vaikka se saattaa siltä kuulostaakin. Kun on elänyt koko elämänsä symbioosissa toisen kanssa, ei suutu mitenkään ihan kauhean helposti.  Tai tietysti joskus, jos toinen on täysi ääliö, mutta harvemmin kuitenkin.

Nyt voisin juoda lisää aamukahvia ja lueskella vaikka Bukowskia tässä aikani kuluksi. Ongelma sen kanssa on vain se, että rupeaa niin herkästi mieluummin kirjoittamaan itse, kun alkaa tulla liian monta pätkää kilparadalta..

Takaisin minimalismiin.

Heräsin tänä aamuna jopa yhdeksältä. Sitä ei tapahdu työttömänä kovin usein, koska nämä ovat mielestäni päivän turhimpia tunteja. Ja koiraa ulkoiluttaessani sain todistaa ihan saman, pihalla oli lähinnä eläkeläisiä sauvakävelyllä, nekin lähteneet pakoon TV-shoppia ja muita turhia tapoja kuluttaa loput päivänsä. Alkaisivat tehdä musiikkia. Näin joku aika sitten ohimennen jonkun telkkarissa pätkän, jossa sellaiset herttaiset mummelit soittelivat rokkia, ja sydän hyppi rinnassa ajatellen, että vittu miten siistiä, tuollaista toimintaa vanhuksille pitäisi järjestää enemmänkin, eikä mitään passiivista palapelien kasailua ja muuta lapsellista kohtelua. Ne ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi aikuisia ihmisiä, joita aletaan kohdella kuin lapsia heti, kun ei jonkun nimi pysy mielessä. Samalla jätetään huomiotta, että suurin osa "meistä elävistä ja nuorista" on oikeasti ihan yhtä huonoja nimien kanssa. Nimet ovat epäolennaisuuksia joka tapauksessa. Voisi alkaa puhua kovempaa ja lapsellisesti leperrellen kaikille niille, joilla on huono nimimuisti. Sanoa, että sparraan niitä ennenaikaiseen vanhuuteen.

Tarvitsen lisää kahvia. Ja noir musaa. Heroin & Your Veins toimii nykyään lähes järjestään kirjoittamisen soundtrackina. Siinä vaan on fiilis kohdallaan. Tätä kuunnellessa olen myös huomannut yhden piirteen, joka minulle on tahtomattani kehittynyt soittajana. Nimittäin rauhattomuus. Tiedän sen kasvaneen tässä viimeaikoina, kun olen odottanut kärsimättömänä Cut To Fitin levyn tulevaisuutta, se ajaa soittamaan enemmän ja enemmän, ja viimeaikaisia hommia on ehkä soitettu tukkoonkin sen johdosta. Olen aina ajatellut musiikkiani minimalistisena, mutta kun nyt kuuntelen tuota viimeisintäkin lättyä, huomaan ajelehtivani kauas siitä. Toisaalta olen viimeaikoina ajatellut tekemisiäni bändiorientoituneemmin, mikä tarkoittaa sitä, että soittaessani ajattelen tekeväni, mitä bändin kitaristi, basisti, rumpali tai mikä lie tekisi. Se tarkoittaa sitä, että kaikille pitää olla koko biisin ajaksi jotain tekemistä. Kun ajattelee biisilähtöisemmin, tai vielä parempaa, levy kokonaisuutena mielessä, tekee parempaa jälkeä. Eri biiseissä ei tarvitse olla samoja soittimia, samaa soundia tai välttämättä mitään samaa. Niissä pitää olla yhtenäinen fiilis. Ja se meneekin sitten jo henkimaailman hommiksi. Ja siinä vaiheessa hommat muuttuvat mielenkiintoisemmiksi itsellekin.

Nyt pitäisi alkaa raapia rahaa kasaan jostain. Palkka ei ole tullut vieläkään, ja sen tulosta on kiinni myös ensimmäisten työttömyyslappujen palautus, joten kaikki rahat ovat vähän tiukalla. Lisäksi studio pitäisi maksaa myös suhteellisen nopeasti, minkä lisäksi on sitten miksaukset ja painotkin joskus tulevaisuudessa. Rahalle alkaa olla käyttöä. Saa nähdä, jos sitä alkaisi vaikka maalata lisää ja koittaisi kaupata niitä, tai jotain. Saa nähdä, mitä tässä keksii.

Black Mouthin nauhoitukset.

Tänään vihdoin ja viimein, silti vähän niinkuin vahingossa, nauhotettiin Cut To Fitin uusi levy. Alunperin oli tarkoitus viedä romut studiolle ja nauhottaa huomenna, mutta koska Vili ei päässyt töihin tänään, ajateltiin että on parempi vire hinkata niitä biisejä tänään, kuin huomenna duunien jälkeen. Kaikenlaisten sekoilujen ja sattumusten saattelemana saatiin romut treenikselle ja päästiin nauhoittamaan siinä yhdeksän maissa, ennen yhtätoista oli jo biisit purkissa. Happea tuossa pienessä huoneessa oli ihan helvetin vähän ja nälkä ja väsymys painoi kaikkia melko lujasti maihin, joten päätettiin, että taustalaulut ja mahdolliset kitaranvingutussekoilut nauhoitetaan huomenna. Läpi kuunnellessa oli naamat virneessä kaikilla, ihan eri fiilis, kuin vaikkapa edellisen levyn jälkeen, jolloin kaikilla oli vähän sellainen "no kai se välttää"-olo. Huonoin puoli kuuntelussa on se, että puree hammasta yhteen niin kovaa, kun kaikki kuulostaa niin tiukalta.

Tästä videosta näkee vähän miten hommat toimi, vaikkei siitä muuten mitään irti saakaan. Meikällä mikki lapasessa, sanat edessä ja vesipullo käden ulottuvilla, Eetulla kitara ja basso-romut vierekkäin ja välissä sohva, ettei ne vuotaisi rumpuihin ihan älyttömästi. Lähtö soundi on kyllä ihan helvetin kova. Tässä ollaan nyt aika innoissamme. Tulee sellainen henkinen musta aukko ettei paremmasta väliä! Saa nähdä miten paljon soitellaan keikkoja ensi vuonna, toisaalta niitä haluaisi soittaa niin paljon kuin vain pystyy, mutta toisaalta viime Helsingin keikkaa ajatellessa miettii, että tahtooko sellaista rämpimistä vedellä. Toisaalta kaikki Helsingin keikat ovat menneet järestään päin vittua Tuskaa lukuunottamatta, että ei kai sitä kannata siitä liiallista stressiä ja itseruoskintaa ottaa. Vaan kun rakastaa sitä mitä tekee, ottaa oman paskuuden itseensä aika kovalla kädellä. Tämän päivän jälkeen voi silti olla melko tyytyväinen. Hetken aikaa. Se onni tällaisista hommista ei vain koskaan pysy mielessä kauhean kauaa, kun ei ole sen sorttinen ihminen, joka jää muhimaan menneisiin.

Siitä tulikin mieleen asia, josta on pitänyt kirjoittaa jo hetken aikaa. Se, miten paljon ja nopeasti nykyään menestyvät sellaiset bändit, jotka eivät tee yhtään mitään uutta. Näitä bändejä mainostetaan tavallisesti nuorina, ja ne soittavat sellaisia Slayeriltä pöllittyjä riffejä, sitä samaa turvallista kamaa mitä tässä nyt on kaikki bändit soittaneet 30 vuotta. Se, mikä niissä bändeissä viehättää kaikkia on nuoruus. Vanhat parrat voivat katsella, että joku uusi polvi vielä innostuu heidänkin aikaisistaan jutuista. Sitten ne bändit toimivat menneiden muistojen jukeboxina, pukeutuvat retrosti, soittavat retrosti, antavat haastattelunsa retrosti (mitä ikinä se tarkoittaakaan), elävät ja hengittävät sitä formaattia mitä tekevät. Siinä ei ole olemassa mitään ristiriitaa, ei mitään vaaraa, ei oikeastaan mitään sisältöäkään, ja silti näitä bändejä on juuri nyt ihan helvetisti. Jos oltaisiin haluttu, oltaisiin voitu tehdä sama temppu grindcorelle jo silloin, kuin aloitettiin.

Oltaisiin voitu mainostaa, miten ollaan 18- 19-vuotiaita jätkiä, jotka diggailee Napalm Deathia ja Carcassia, ja oltaisiin saatu huomattavan paljon enemmän huomiota. Mutta se vaikutti ainakin minulle ihan helvetin halvalta. Ainakin jonkun aikaa kaikki bändit, joiden kanssa soitettiin, luuli meitä vanhemmiksi, kuin mitä oltiinkaan (siitä on apua, että meikä näyttää 60-vuotiaalta). Muutenkin saatiin häivytettyä kaikki aikalailla nimettömyyden ja muun taakse. Sitten löytyi se oma juttu, ja uskalsi ottaa vastuunkin siitä mitä tekee. Sillä ei ole enää mitään tekemistä Napalm Deathin riffien pöllimisen kanssa, vaan siinä on aito halu työntää tällaista kaahailu&laahailu-musiikkia jonnekin eri sfääreihin, katsoa miten pitkälle meidän yhteensoittoa voi kehittää ja millaista kamaa sieltä meidän päästä löytyy, kun oikeasti kaivaa. Siitäkin syystä pidän tätä uutta levyä niin siistinä. Minulle siinä ei ole pisaraakaan old schoolia. Se on uutta musiikkia. Toki siinä on vaikutteita kaikista niistä asioista mitä me kuunnellaan räpistä blueseihin ja kaikkeen mahdolliseen, mutta se ei ole sitä, että otetaan tuosta joku vähän Slayerin kuuloinen riffi, ja hinkutellaan sen ympärille joku yhden tekevä biisi. Näissä biiseissä ei ole kertosäkeitä ja säkeistöjä, niistä on leikattu pois kaikki ylimääräinen, veitsi heiluu ja jäljelle jää vain olennaiset osat. No on siellä pari kertosäettä. Ja jopa yksi kitarasoolo. Mutta biiseillä ei tarvitse olla mitään valmista kaavaa tai muottia, joka tekee niistä tylsiä, ennalta-arvattavia, tavanomaisia. Sittenpä kuulette. Tässä vielä fiilikset koko urakan jälkeen.

Sunnuntai ja kaikki hyvin.

Tästähän kehkeytyi aivan hyvä sunnuntai. Niin niistä on tapana tulla, kun tasaisen elämän turvalliset karikot eivät ahdista olemista. Kuuntelin tänään Peter Dovlingin Dirty Wordsia, ja kuten aina, ajattelin kaikkia niitä pertunmaalaisia, jotka pitivät (eikä minulla ole mitään syytä olettaa, etteivät varsinkin nyt pitäisi) minua outona ja hulluna ja naurettavana. Se ei itsessään ole minulle ongelma mitenkään päin, se kiinnostaa minua aivan yhtä paljon, kuin mitä se kiinnosti silloin joskus. Sitä vain miettii elämiä, miten eri suuntaan se voi ihmistä viskoa ja mitä kaikkea se laittaakaan meidät duunaamaan. Keväällä Unkarissa, Budapestissä tyhjälle salille soitetun keikan jälkeen mietin, että elämä on aika helvetin hyvä homma, ja kaikki on aika siististi juuri nyt. Tässä kattelen samaa tähtitaivasta, kuin koko elämäni ajan olen katsonut, mutta nyt ihan eri puolella Eurooppaa. Ja täsmälleen sama fiilis minulla oli Portugalissa, kun tuijottelin tähtitaivasta kalliolla, nuotion ääressä, miettien tulevatko poliisit mahdollisesti lopettamaan leirinuotion, kuunnellen koirien haukkumista ja kettujen vingahduksia ja humalaisten karaokea, ääniä jotka kantautuivat pimeässä sirkkojen sirityksen ja meren valkoisen kohinan yli.

Tänään katselin tähtiä Lahdessa, jossa olen katsonut niitä tuhansia kertoja, ja mietin miten elämä on siistiä. Kuuntelin Peter Dolvingin Bad Bloodia. Se on tarjonnut jonkinlaista vertaistukea helvetin monina yksinäisinä öinä, ja vaikkei yöt ole enää niin yksinäisiä, niin musiikki toimii silti aivan samalla tavalla. Se on aina yhtä käsittämättömän hevon vitun siistiä. Nyt kuunnellaan Slayeriä, biisiä jota tykiteltiin alaikäisinä Ohtosen autotallissa. Nyt Ohtonen on tykitellyt ihmisiä turpaan Suomen ja Euroopan mestaruus-tasoilla, ja me tykitellään jotain piritempoista Slayeriä, eli kai tämä elämä fiksaa ihmisten kohtalot juuri niinkuin pitää.

Tänään käytiin treenaamassa studiota varten, ja meni niin hyvin, että viime keikka alkoi vituttaa. Soittaminen oli kivaa, jännittynyttä ja oli helvetin hyvä vire. Miksi välillä tulee keikkoja, jotka eivät tunnu oikein missään. Eivät ensimmäisillä tahdeilla, eivätkä oikein sen jälkeenkään. Ei voi tietää, eikä käsittää. Huomenna viedään romut studiolle, tiistaina nauhoitetaan ja levy on purkissa vielä kai tän vuoden puolella, jos kaikki menee niinkuin pitää. Kyllä sitä haluaa tehdä hyvin ja huolella, mutta kun persaukiset joutuvat kaivamaan jostain rahaa hommien tekemiseen, niin juosten kusemiseksi menee yleensä melko helposti. Kohta lähden taas kävelemään pihalle ja pällistelemään tähtiä koiran kanssa. Life is good.

There's No Place Like Gone

Tässä on nyt nämä viimeyönä ja tänään pääasiassa nauhoitetut biisit, on tuossa vähän jotain vanhoja rumpulooppeja ja muuta rompetta, mitä löytyi vanhalta muistikortilta. Ei tarvinnut lähteä treenikselle soittamaan rumpuja erikseen. Laskuhumalamusiikkia, vaikka minä sen selvinpäin teinkin. Kai meikän musiikissa on aina pieni laskuhumalafiilis. Monesti olen luullut tekeväni iloisen ja kauniin ja seesteisen melodian, ja sitten yllätyn täysin, kun ihmiset sanoo, että onpa surullisen kuuloinen. Se on tosi hassu tunne, kun tuntee katsovansa samaa asiaa ihan eri laidalta, kuin muut. Mutta ei kai sille mitään voi. Kaipa se on jostain harjaantumisesta kiinni. Tässä tämä levy nyt on, toivottavasti saatte siitä jotain irti. Sen tekeminen oli helvetin mukavaa, ja se merkitsee meikälle aika paljon. Jos siitä tykkää, sen saa ladata ilmaiseksi. Ja kasetteja on nyt, jos ne ketään kiinnostaa. Nyt menen syömään jotain.

Facebook on alkanut vituttaa yhä enemmän ja enemmän. Musiikki ja mikään itselle tärkeä ei kiinnosta yhtään ketään, mutta jos laittaa kuvan omasta naamasta, niin miljoona viissataa tykkäystä. Se on oikeasti ärsyttävää ja turhauttavaa.

Musiikin tekemisen ihmetys.

Musiikin duunailu on kyllä yhä ja aina yhtä merkillistä puuhaa. Viime yönä mietin, etten ole tehnyt vielä yhtään biisiä täällä asuessa, että näinkö se luovuus sitten kuolee hitaasti tänne kotiutuessa. Sitten tajusin, että ainoa syy sille, etten ole tehnyt omaa musiikkia on se, etten ole kerennyt kaikilta niiltä musiikkihommilta, mitä olen duunaillut tässä muiden ihmisten kanssa. Sen tajutessa olo oli melko hölmö. Mutta niin se menee. Kun duunailee musiikkia itsekseen, ei pidä sitä "Oikeana musiikkina", koska se ei johda fyysisiin levyihin. Paitsi, että juuri sain kasetteja noista omista biiseistäni, joten kun tätä tutkiskelee tarkemmin, sekään ei pidä vettä. Sitten kun tekee musiikkia muiden kanssa, ajattelee ettei tämä ole "Oikeaa musiikkia", koska tehdään kompromisseja muiden ihmisten kanssa. Siltikin se on kaikilla mittapuilla nimenomaan oikeaa musiikkia, koska se on tehty ja siitä on jotain todistettakin olemassa. Oikeampaa musiikkia myös siinä mielessä, että livenä voisin vetää minkä tahansa Cut To Fitin biisin, mutta suurinta osaa näistä omista saisi vähän miettiä, kun ei ole ollut mitään tarvetta painaa niitä selkärankaan. Mutta kylläpä ne kertailun jälkeen palautuisivat, ja muutamat ovat sellaisia, mitkä kyllä muistaa, niinkuin nämä kasetilla olevat.


Nyt sitten aloin viime yönä tutkia taas raitoja, ja olihan siellä muutaman biisin pohjat, jotka olivat syntyneet kuin huomaamatta. Terhi osti viikko sitten nauhattoman basson, jossa on ihan helvetin mukava fiilis, sillä saa soiteltua huojuvia riitasointuja ja "melkein" ääniä juuri niin paljon kuin tahtoo, minkä lisäksi slideissä on helvetin hyvä läskibasso fiilis. Tämän lisäksi ostin Keskusmusiikista halvat vispilät, joten ymmärrettävästi seuraavalla levyllä on huomattavan paljon enemmän sellaista jatsifiilistä, mitä olen halunnut ja yrittänyt jo kauan, mutta jota en ole saanut ehkä ihan toivomallani tavalla koskaan aikaiseksi.

Olin huolissani siitä, tyrehtyykö luovuus. Tietyissä paikoissa voi tehdä tietynlaista musiikkia. Tietyt kaupungit ja tilat soivat tietyllä tavalla, koko ympärilläsi olevalla äänimaailmalla on oma vire ja sävy. Siksi on jotenkin niin hienoa huomata, että ihan alitajuisesti näissä biiseissä on jotain sellaista, joka on ollut minun päässäni jotenkin aina Lahdelle ominaista. En osaa selittää sitä, mutta minun päässäni se on hämyisämpi fiilis. En väitä, etteikö näitä muka olisi ollut jotenkin mahdollista tehdä Tampereellakin, mutta siellä ollessa päässä soi niin erilaiset asiat, etteivät tällaiset biisit tulleet missään vaiheessa mieleenkään. Se on vain niin luonnollista, ettei sitä tajua edes ajatella. Viime yönä nauhoittelin kitaraa siinä aamu neljän jälkeen. Se on ristiriitainen kokemus, on väsynyt, ja soittamani jutut ärsyttävät minua aivan helvetisti, niin paljon että hikoiluttaa, mutta silti ei ole mitään tahtoa nauhoittaa vaikkapa sooloa uudestaan"paremman oton" toivossa. Tiedän, ettei voi olla sen parempaa. Jos se soolo on ärsyttävä, niin sen pitää olla ärsyttävä. Ja nyt kun miksailen näitä biisejä, niin en olisi voinut kyllä täydellisemmin niitä viimeyön ottoja soittaakaan. Levy on netissä luultavasti tänä yönä tai huomenna kun herään. Vielä parin biisin miksailut ja sitten kansikuvaa räpsimään ulos. Tämä on paras, mitä olen tehnyt yksin. Pelkkää instrumentaalia. Haitaridronea ja aamuyön fiiliksiä.

koiranunta.

Aamuyön kipeät tunnit ja Vincent Gallon levy When. Täytyy sanoa, että tämä on kyllä yksi parhaista levyistä, joita minun elämässäni on tullut vastaan, enkä vielä pari kuukautta sitten ollut kovinkaan tietoinen koko kaverin olemassaolosta. Etenkin kirjoittamisen taustalle ja juuri tähän epämääräiseen aamuyön bluesiin juuri täydellistä musiikkia. Nyt on tullut kaksi yötä lähinnä kirjoitettua, ja mietin, että voisin valvoa koko tämän yön kirjoittamassa. Ei kai minulle ole mitään sen tähdellisempääkään paikkaa tai tarvetta. Häiriintyneen sähköinen tunne ja ahdistus sisuksissa, syke tuntuu mahan pohjassa ja selkäytimessä aina kun siihen keskittyy. Koko olo on niin solmussa, etten jaksa edes yrittää keskittyä sen avaamiseen oikein mitenkään päin, joten keskityn vain purkamaan sitä sanoihin, yksi lanka kerrallaan. En voi tehdä juuri muutakaan.

Yritin piirtää, mutta ei siitäkään oikeastaan tullut mitään. Tällaisen kaaoksen sain aikaiseksi, ja sitten hirtti kiinni:

Koira tuhisee jaloissa ja muistelen äidin isän koiraa, joka oli meillä hoidossa kun olin lapsi. Se kiintyi isääni ja kulki joka paikkaan perässä. Nyt tämä koira vaikuttaa kiintyneen minuun ja mietin, mikä ikäisissäni miehissä ja koirissa on. Sitten tajuan meidän olevan melko pitkälle samaa porukkaa. Tavalla tai toisella kulkukoiria, jotka ovat eksyneet erilaisiin paikkoihin, erilaisiin tilanteisiin, mutta me koirat olemme melko samanlaisia. Ajattelin joskus, ettei minun talooni mahdu kahta koiraa, toista itseni lisäksi, mutta se on oikeastaan aika mukavaa. Että on joku, johon samastua. Epämääräinen yhteys. Ei sitä osaa selittää. Eikä sitä tarvitse selittää niille, jotka sen tajuavat. Mutta olo on silti kuin koirankoppiin ajetulla kulkukoiralla.

Kaikki tuntuu virtaavan ulos suhteellisen helposti. Olen ollut hereillä aamu yhdeksästä, enkä yölläkään nukkunut paljon. Saatoin kirjoittaa tämän kaiken jo. Tai sitten en. En voi tietää. Olen melko väsynyt. Kai. En oikeastaan kauheasti välitä. Mistään. Tulkoot ulos, jos ovat tullakseen. Nyt voisin kirjoittaa lisää.

The Salvation

Katselin juuri The Salvationin, ja se oli ihan näyttävä elokuva. Melkein kuin olisi maalausta tuijotellut koko ajan. Uudempien elokuvien ongelmana vain on melko usein se, että on aika vaikea uskoa silmiään, ja siksi epäilee tuijottavansa koko ajan digitaalimaalausta tai ainakin trikkikuvaa. Se on vähän harmi, ellei hommaa ole lyöty tarkoituksellisesti yli vaikkapa jonkinlaisen sarjakuvamaisen tyylilajitekemisen puitteissa. Mutta tarinatpa ne ovatkin yleensä se kiehtovin osa kaikkea. Tässä se puoli oli melko perinteinen, mutta suhteellisen vähällä dialogilla saatiin luotua kuitenkin melko teräviä henkilöhahmoja, mikä oli omalla tavallaan hienoa seurattavaa.

Westernien hienoin puoli on mielestäni se, miten ne ravistelevat dualistista maailmankuvaa väistämättä, kun hyvät ihmiset eroavat pahoista ihmisistä lähinnä muutamalla laukauksella. Sheriffit ovat yhtä kieroja, kuin täällä todellisuudessakin, tai jos eivät kieroja niin ainakin vähän pelkureita, olosuhteidensa äärellä valintojen kanssa painivia munattomia ja voimattomia olentoja, joiden on pohdittava useampien ihmisten hyvää ja kylän tasapainoa. Sitten omalla kostoretkellään ajelehtiva hyvä jätkä, jonka motiivi on lähinnä KOSTAA, tulee ja hoitelee sheriffin ongelmat, eli siis tehdessään pahaa, tekee jotain näennäisen hyvää siivoten kaupungin pahoista jätkistä. Pahuuskin tarkoittaa tässä yhteydessä monesti vain niitä, jotka vahvimman oikeutta noudatten karmastaan sen suuremmin välittämättä toteuttavat vaistojaan ja mielihalujaan, kunnes suututtavat väärän jätkän, joka sitten tulee ja niittää koko porukan muutamalla revolverin rullalla. Ihan vain omasta vihastaan, eikä mistään ylevästä maailmanparannushaaveesta. Toki on hieman varioituja storylineja, mutta pääpiirteittäin ne menee jotenkin näin.

Tässä on nyt tullut muuten lähinnä kirjoiteltua eksessiiviset määrät, vaikka pieni prosentti niistä mihinkään taitaa päätyä. Create & Destroy Pressin jätkä suostui ainakin vilkaisemaan englannin kielistä runokokoelmaa, jos vaikka suostuisi niitä muutamankin printtaamaan, niin voisi keskittyä seuraavan tykittelyyn jo vähän suuremmalla intensiteetillä. On sitäkin jo kai 50 sivua valmiina. Ja lisää saa kirjoiteltua tässä kyllä.. Materiaalista ei taas tunnu olevan pulaa..

J. Kill & Mr. Mule

Nyt sitten perustin sivun noille omille musiikkihommille myös Facebookiin. Eli jos pidät niistä, tai jos ne kiinnostavat millään tavalla, ja olet myynyt sielusi Suckerbergille jo ajat sitten, tykkäile tuosta niin (toivottavasti) näkyy kun on uutta musiikkia tulossa. Toki niitä tulee iskettyä tähänkin aivan samalla tavalla kuin ennenkin, mutta tänne tulee iskettyä niin paljon kaikkea muutakin, että ne hautautuvat melko helposti tähän niin kutsuttuun "ajan virtaan".  Tuolla on seinällä myös kaikki vanhat levyt pienen kuvauksen/muistelun/minkälie vastaavan kanssa, mikäli sellainen nappaa lueskella.

Sain myös kasetit tänään, ja nyt ähertelen niitä tässä hikipajassani aasialaisen innolla ja tarmolla.  4 euroa ja postimaksut, eli luultavimmin euron lisää, mikäli tällä puolella palloa asustat. Näitä olisi melko siistiä tehdä enemmänkin, kunhan nyt saa nämäkin pois jaloista pyörimästä joskus. Kaupassakin pitäisi lähteä käymään ja hakea ehkä jotain syötävää huomista ajatellen, nyt kun siellä alkaa olla jo päivän valmisruokatiskin ruoat -50%. Eilenkin oli karjalanpaistia ja grillattua sikaa ja broileria vaikka millä mitalla, vesi tulee kielelle jo ajatellessa. Etenkin karjalanpaisti oli todella hyvää, kun sitä ei pariin vuoteen ole syönytkään. Viimeksi sitä on tainnut syödä itseasiassa papan hautajaisissa.

Vaikka fiilis ei olekaan mitenkään älyttömän jouluinen, on sitä silti ihan kiva oleilla tässä pienen perheensä kanssa omassa rauhassaan, kaikki tuntuu olevan ihan hyvin. Suklaata kun vielä hakee, niin tässähän on kaikki aikalailla täydellisesti. Sitä voisi sulkea kaikki nämä sosiaalisen puolen mediat ja antisosialisoitua hetkeksi.

Hulluja nuo jaappaanialaiset.

Pällisteltiin tuossa juuri loppuun sellainen anime-sarja, kuin Death Note. Vaikka siinä oli monia hieman ärsyttäviä hahmoja ja joitain melko höhelöitä elementtejä, oli siinä silti kaksi melko mielenkiintoista ja tärkeää elementtiä. Nimittäin helvetin hyvä soundtrack ja mielenkiintoinen näkökulma japanilaiseen mielenmaisemaan ja kulttuuriin. Etenkin, kun juuri viikko sitten lueskelin Murakamia ja Ishiguroa, sai tähänkin aiheeseen hieman syvyyttä ja väriä. Japanilainen kulttuuri tuntuu monella tapaa tämän suomalaisen kulttuurin överiksi vedetyltä versiolta. Molempia yhdistää paitsi täysin käsittämätön ja oikein mihinkään ympäröivään kieleen yhteensopimaton kieli, myös erittäin vahva kunniakäsitys. Vaikka suomalaiset eivät sitä ehkä huomaa, koko meidän kulttuurimme on kasvanut tavalla tai toisella häpeän ja sen välttämisen ympärille.

Se, mikä japanissa näyttäytyy meille eksoottisena,  kauniina ja jalomielisenä samurai-henkenä, on aivan samaa sisua ja protestanttista työmoraalia, kuin täällä. Kunnia on kaiken selkäranka, ja jos se ei pysy kasassa, niin helvettiäkö täällä sitten lojuu? Samalla tavalla olemme saaneet todistaa esimerkiksi oman erikoisalani, 90-luvun laman ja sen jälkeisten konkurssien itsemurha-aaltoja ja hiljaisen kärsimisen kulttuuria. Siinä missä suomalainen tarttuu pulloon ja juo hitaasti itsensä hengiltä, japanilainen hyppää parvekkeelta. Toki täälläkin riittää oksia ja köysiä, ei se siitä ole kiinni. Takana on kuitenkin sama voima, se mitä me nimitämme sisuksi. Se on suomalaisille vähän vaarallinenkin käsite. Sillä oikeutetaan kaiken oikeasti tärkeän uhraamista työlle ja muille sellaisille asioille, joiden romahtaessa koko elämä näyttää romahtavan totaalisesti.  Toki se itsepäisyys ja sisu saa meidät tarpomaan hangessa katkeraan loppuun asti, mutta se monesti tekee ihmisestä myös sokean omalle tilanteelleen: on pakko jatkaa tuhoon tuomittua polkua, koska luovuttamisen häpeä ja oman virheen myöntäminen on vaikeampaa kuin varma tuho. Ja se on mielestäni jotain, mikä olisi syytä saada katki, jos täällä tahdotaan päästä eroon isättömistä pojista ja tytöistä, rikkinäisistä ihmisistä.

Murakamia ja Ishiguroa lueskellessa oli melko hassua huomata, että aivan itsestäänselvänä jokaisen hahmon elämässä on joku itsemurhatragedia ja siitä yli pääseminen taustalla. Sitten aloin ajatella asiaa tosissani, ja aivan samoinpa se on omassa elämässäni. Vaikka minun elämässäni ei ole paljoakaan ollut itsemurhia, jotka olisivat suoranaisesti vaikuttaneet minuun, helvetin monen ystäväni elämässä on. Tajusin, että tässä yhtälössä olen se kirjailija, joka näkee ne kaikki ympärillään, ja olen melko varma, että seuraavien muutaman vuoden aikana se tulee väistämättä koskettamaan myös minun lähipiiriäni. Vaikka suurin osa ystävistäni taitaakin olla jo kolmenkymmenen paremmalla puolella, melko monilla on silti vielä edessä se vaikea vaihe, jossa he tajuavat olevansa kuolevaisia.  Se ei ole suurimmalle osalle ihmisiä ihan niin itsestäänselvää, kuin voisi olettaa. Tokihan jokainen sen tietää, mutta sen ymmärtäminen on aivan eri asia. Ja monille liikaa. Toivon vain, että kaikki näistä ihmisistä puhuisivat edes jollekin (oma puhelimeni on auki aina, jos ei akku ole loppunut, kun en muista sammutella nettiä ja muita ylimääräisiä ominaisuuksia, joita näissä älykkäissä laitteissa nykyään on.) asioistaan ja ajatuksistaan.

Muuten näistä kahdesta Murakami tuntui itselle kertojana mielekkäämmältä. Luin Norwegian Woodin, joka oli kyllä kyllästetty seksillä ja kirjoitettu melko elokuvalliseksi, mutta sen jatkuva melankolinen pohjavire, kuin joku molliseiskasointu, piti tunnelman ja mielenkiinnon yllä loppuun asti. Ishigurolta olen lukenut jotain vähän saman suuntaista aiemmin, ja siksi Me Orvot oli pettymys, itsekeskeisen päähenkilön keskittyessä miettimään lähinnä omaa mainettaan ja muita pinnallisia arvoja. Toisaalta, jos kirjailijan tarkoitus oli kirjoittaa helvetin ärsyttävä päähenkilö, hän onnistui täydellisesti. Murakami kyllä onnistui jättämään sellaisen hämmentävän jälkimaun, että pitää lukea jotain muutakin. Ja toivoa, että ne tuntuisivat vähän vähemmän valmiilta elokuva screenplayltä.

Musiikkipohdintoja.

Oli tuossa aiemmin puhe tuon veljeni Zyprexan biisistä Jos ei myydä niin ei maksetakaan, jolla vierailee Visa Kuha runoinensa. Tässä se biisi nyt on, ovat laittaneet sen nettiin. Mielestäni tuohon sopii nuo Visan runot täydellisesti, myös tuossa äänessä on jotain ylitsepääsemättömän siistiä. Huomaan yhä uudelleen ja uudelleen palaavani siihen akustisen klubin iltaan, jossa Visa luki Niinitie Noirin. Vaikka en muista kauhean hyvin miten se meni, yksittäiset lauseet nousevat aina silloin tällöin tajuntaani. Se on hienoa. Se on jotain sellaista, mihin musiikki taas ei pysty, jotain mikä on ominaista vain runoille. Niissä hienointa on se, miten jokainen hyvä runo toimii kuin nyrkkeilymatsi. Etenkin vaikka Lauri Viidan käsissä. Normaalisti vähän vieroksun täysiä loppusointuja, koska niistä tulee sellainen yläaste fiilis, mutta Viidan runoissa ne toimivat aivan täydellisinä iskuina silmä kulmaan, viimeisenä pisteenä joka lopettaa koko tappelun yhdellä osuvalla tavulla. Se on sellainen voima, jota ei kovin monessa suomalaisessa ole. Yritin lukea niiden innoittaman Moreenia, mutta ei meikää vain kiinnosta joku Tamperelaisen tukinuittajan elämä niin paljoa, että pääsisin alkua pitemmälle. Ehkä joskus jaksan rauhoittua rämpimään niiden alkujen yli asioiden ytimiin, mutta vielä olen ilmeisesti liian keskittymishäiriöinen siihen. Tai sitten se ei vain ole minua varten.

Viime aikoina ainakin kahdessa tai kolmessa eri yhteydessä minulta on kysytty, miksi teen näin saatanan epäkaupallista ja "vaikeaa" musiikkia. Toinen sanoi, että jos olisin suhtautunut yhtä diipisti poppiin tai johonkin muuhun "kaupallisempaan", voisin olla seuraava Samu Haber. Se nosti vähän niskavilloja pystyyn, kun ei paljoa kiinnostaisi olla Samu Haber. Mutta ymmärsin pointin. En ole koskaan sulkenut minkään kuulijaystävällisemmän musiikin tekoa pois. Se on ihan yhtä mielenkiintoista, kuin kaikki muukin musiikin tekeminen. Mutta silti kaikki tämä on kuitenkin lähtenyt aina siitä tunteesta, ettei kuulu oikein minnekään. Ja siksi grindcore tuntuu yhtä luonnolliselta, kuin hengittäminen. Se on musiikkia ei oikein kellekään. Siitä eivät tykkää hevarit, eikä siitä tykkää punkkarit. Siitä tykkää ne, jotka siitä sattuvat tykkäämään, itse, omilla korvillaan ja aivoillaan ja sieluillaan. Se vaatii jonkinlaista omistautumista, eikä se ole välttämättä helppoa kuunneltavaa. Toki siihenkin korva harjaantuu niinkuin mihin tahansa muuhunkin, ja sitten pitää alkaa soittaa jotain helvetin kitaran kiertoa, että saavuttaa sen saman fiiliksen, jonka aluksi sai siitä. Mutta tavallaan grindcoren ytimestä on löytynyt myös se oma paikka. Omaehtoinen itse tekeminen, omistautuminen ja ympärille piiri ihmisiä, jotka ajattelevat samalla tavalla. Se alkoi siitä irrallisuuden tunteesta, siitä tunteesta, että meidät on vain leikattu sopimaan johonkin sellaiseen palapeliin, johon me ei oikeasti kuuluta, eikä siltikään oikein meinaa sopia.  Sitten sitä on rakentanut näistä sopimattomista palasista oman palapelinsä, joka yllättäen toimiikin aivan eri tavalla, surrealistisena kollaasina erilaisia asioita. Se on hienoa.

Minä olen silti avoin kaikelle musiikille, ymmärrän kyllä hyvin tehdyn biisin päälle, oli se mitä musiikkia hyvänsä. Tälläkin hetkellä duunaillaan aina silloin tällöin tuolla studiolla meikäläisen joistain biiseistä suorempia ja kuulijaystävällisempiä versioita, ja niissäkin on oma mielenkiintoinen aspektinsa. Ensinnäkin se, että saan oppia ja kurkistella sisään erilaisten ihmisten toimintatapoihin. Kaikki musiikki kiinnostaa aina, ja sillä noita "feattailu" hommiakin on tullut vastaan paljon. Ja voin tehdä niitä ihan samalla tavalla jatkossakin. Mutta ymmärrän myös, että olen jo tehnyt tietynlaisen valinnan. Eikä tällä valinnalla, omilla aivoilla ajattelulla, itsenäisellä tekemisellä ja eksessiivisellä määrällä materiaalia mihinkään Soundin kanteen kai olla menossa. Ja sekin on minulle ihan ok. Mieluummin teen musiikkia pienemmälle porukalle, joka ymmärtää mitä tarkoitan. Ja toivon, että jos he pitävät siitä ja tuntevat joitain sellaisia ihmisiä, joiden ajattelevat pitävän siitä, he kertovat siitä eteenpäin. Suurelta osalta sille tämäkin blogi perustuu, meuhkaan sellaisista musiikkijutuista, jotka minun mielestäni ovat koskettavia, hienoja, siistejä, mitä tahansa, koska uskon teidänkin saavan niistä jotain irti. Siitä kai tässä ihmisyydessä pohjimmiltaan on kyse. Jakamisesta.

Norman Bates Blues Band - Mental Machine Music

Rakkauteni kitaran kiertoon, resonanssiin ja jumittamiseen hyppää nextille levelille tällä 20-minuuttisella. Nauhoittelin kitarat bassoromuilla, suhteettoman lujalla, efekteinä oli Big Muffia ja Digital Delayta, eikä oikeastaan mitään muuta. Yhdessä välissä on myös Eetun kitarankiertoja treeneistä, Heavy Metal kakkonen huutaa ja mietin vakavasti, että ottaisin sen tai Bass Overdrivenkin käyttöön. Aikaisemmin on tullut tuolla Bossin ODBllä duunailtua jotain, ja tykkään siitä miten helposti se lähtee kiertämään, ja miten vähän se toisaalta kompressoi itse ääntä, toisin kuin HM-2. Siksi käytänkin pääasiassa Muffia, kun siinä on vielä enemmän valinnanvaraa soittotavan kanssa. Mutta pitää kokeilla enemmän asioita ja sukeltaa syvemmälle säröihin. Rummut on tarkoituksella sivuosassa, ennemminkin luomassa yhtä jumituselementtiä lisää, periaatteessa kierrosta erillistä looppia ylläpitääkseen. Välistä meinasi pellit kaatuilla syliin ja piti vähän improvisoida kaikenmaailman fillejä, jotta sen kolinan pystyi piilottamaan ja väistämään jotenkin. Siltikin pääosassa on kitarat ja niiden vinkuminen. Lataus maksaa rahaa, mutta siinä saa mukana tuon kansikuvan kokonaisena, ja "hienon" bonusbiisin videon kanssa.

Jokin tällaisessa äänimaailmassa vain kiehtoo aivan järjettömästi. En ymmärrä sitä, enkä osaa selittää sitä, mutta tällaiset jutut ovat itselle todella mielenkiintoisia, inspiroivia ja mieluisia. Näitä tulee tehtyä ehdottomasti lisää, etenkin nyt, kun on pääsy ihan oikealle treenikselle, oikeiden kamojen ääreen, mikkejäkin on käytössä enemmän kuin on ehkä järkevää, ja kaikki tuntuu olevan helposti toteutettavissa. Ehkä tähän saa vielä enemmänkin yhdistettyä noita laulullisia elementtejä, puhetta, tekstiä, huutoa, kaikkea sellaista. Pitää vain kokeilla kaiken näköistä. Voisikin heti huomenna mennä lukittautumaan treenikämpälle ja tutkimaan asioita. Ei tällaista kamaa kannata kuunnella kuin erityisesti siihen sopivina hetkinä, eli lähinnä yksin ja aamuyöllä. Silloin se toimii kaikkein parhaiten, kun tajunta on suggestiolle altis ja ovet alitajuntaan lojuvat sepposen selällään.

Olisihan tällaista ehkä siisti soitella livenäkin, kun ei siihen tarvitse muita ihmisiä. Pitää vaan vähän katsella sitä loopperin kanssa pelleilyä vaikka huomenissa treeniksellä, miten se lähtee sujumaan. Ensimmäinen keikka saattaisikin sitten olla jo suht nopealla aikataululla, jos kaikki hommat natsaa.. Jännityksellä odottelen itsekin.

Keikka meni vähän niin ja näin.

Keikka meni vähän miten sattuu, rummut eivät meinanneet pysyä läjässä ja tunnuin erittävän sylkeä kuin kameli. Oli vähän hämärä vedellä siinä, kylmiltään huutaminen on aina yhtä perseestä, kun ensimmäinen puoli keikkaa tuntuu menevän äänen availuun, ja toisaalta siinä kerkeää väsyä sen verran, ettei siitä loppukeikasta sitten kuitenkaan meinaa tulla mitään. No, tämä sentään parani vähän loppua kohden, kun päästiin nihin jyräilybiiseihin. Oikeastaan tämän keikan suurimpana heikkoutena taisi olla lähinnä se, että odoteltiin innoissamme niitä viimeisiä biisejä. Ne kaksi vikaa on nyt nimittäin aika helvetin raskasta kamaa. Keikat muuttuvat takapainoisiksi, ne ovat kuin päin helvettiä lastattuja laivoja, jotka uppoavat väistämättä pohjaan. Ja pohjalle siinä mennäänkin! En ole kertaakaan kyennyt välttymään siltä mielikuvalta, että tässä kierretään henkistä mustaa aukkoa, ja aika hidastuu, kaikki muuttuu raskaammaksi ja repeytyy palasiksi. Siitä tietää, että ollaan jännän äärellä.

Päivällä kävin taas studiolla lauleskelemassa stemmoja ja hakkaamassa crashia, biisi alkaa kuulostaa aika hyvältä, ehkä vähän imelältä, mutta silti sopivan naivilla tavalla eeppiseltä. Hopeanuoli-torvissa löytyy. Sen lisäksi kerkesin vähän katsella tuota omaa pöristelyhommaa, jolle tässä piirtelen kantta, ja jonka laitan ehkä huomenissa nettiin, jos kaikki menee niinkuin pitää. Muuten ajattelin ehkä pitää yhden sellaisen välipäivän, etten mene minnekään himasta, ei muuten, mutta kun kerta auto on, niin joka paikkaan tulee lähdettyä autolla, ja se syö bensaa. Ei kyse varsinaisesti ole edes laiskuudesta, ei tuo parin kilometrin matka nyt niin ylitsepääsemätön ole, vaan siitä kun pitäisi kantaa aina niin helvetillisiä määriä romua selässä.  Eli on se kai laiskuutta.

Käytiin myös Tampereella hakemassa koira hoitoon. Nyt se köllöttelee tässä meikäläisen jaloissa ja haisee märälle koiralle. Jos sitä kohta vaikka käyttäisi elikon pihalla, veisi samalla vähän roskia, ja menisi maate lueskelemaan Beckettiä. My work here is done. For today.

Chaos is my life.

Olihan taas melko täysi päivä. Ensin kävin nauhoittamassa jotain, mikä kuulosti masentuneelta Metal Machine Musicilta, elikkäs seuraavan Norman Bates Blues Band -tekeleen, tällä kertaa kestoltaan vain 20 minuuttia, ihan oikealla bassovahvistimella ja mukana on rumpujakin. Pitää vielä vaan miksata se kunnolla ja tehdä kannet, ehkä ölistä jotain siihen päälle. Saa nyt nähdä. Sen jälkeen käytiin kirpparilta hakemassa pari pöytää ja tulin pyörähtämään kotona sen verran, että vaihdoin kitaran ja lähdin Alkun kanssa studiolle tekemään Lintusesta vähän erilaista versiota. Huomenna menen vielä toisen kitaran kanssa ja väännetään outro länkkäriksi ja sitten lähdenkin keikalle mesoamaan, minkä jälkeen haetaan Tampereelta koira hoitoon toistaiseksi määrittämättömäksi ajaksi. Eihän tässä mitenkään liikaa kerkeä taas välillä hengittää (eipä uskoisi, että työttömänä on oikeasti kiireisempi, kuin mitä työssäkäyvänä, mutta se on oikeastaan vain duunin vaihtamista. Tämä on tätä elämäntyötä, eikä se kuluta yhtään niin paljon, kuin sellainen duuni jota tehdään muiden ihmisten hyväksi. Niin kauan, kuin saa puljata omien ja muiden musahommien kanssa, ei ala nuppi rakoilla ollenkaan.), mutta ei haittaa. Kyllä se suvantokin sieltä taas tulee, sitten sitä taas pyöritellään peukaloita.

Cut To Fitin levyn nauhoituksetkin alkavat saada jonkinlaisen hahmon, tai ainakin jotain aikaa joulun välipäiville on jo suunniteltu. Huomisesta keikasta tulee vuoden viimeinen, joten on parempi vetää taas juuri niin munilleen, kuin mitä Helsingissä nyt yleensäkin tulee vedettyä. Jos ei alkuillasta ole parempaa tekemistä, niin me mesotaan Oranssilla siinä kello 19. Aböyt. Kai tasan.

Tänään ajattelin, että pitäisi myydä jotain soittimia, jotta voisi ostaa uusia ja muita soittimia tilalle. Trumpettia tahtoisin opetella soittamaan, piano olisi monikäyttöinen, vaikkakin helvetin epäkäytännöllinen, pitäisi kai myös ostaa oma bassonuppi noihin metelihommiinkin... Kaikkeen vaan on menossa rahaa, ja sitä menee nyt eniten prioriteetti ykköseen, eli Cut To Fitin levyihin ja keikkoihin ja kaikkeen muuhun mahdolliseen. Duuneja ei ole näillä näkymin tiedossa (ja työkkärikin sanoi ottavansa seuraavan kerran yhteyttä toukokuussa 2015), joten kai se olisi jotain keksittävä. Jos voisi myydä tauluja, levyjä, kaikkea tuollaista niin eivät pääsisi ihmiset kuiskuttelemaan selän takana, että lusmupummin ei pitäisi harrastaa musikkihommia ollenkaan. Rahattomuus on kuitenkin pitkälle seurausta siitä, että on päättänyt tehdä kaiken musiikkinsa ilmaiseksi. Olisihan sitä voinut rahastaa kaikista noista bandcampin levyistäkin, jos siltä olisi tuntunut. Mutta se ei toisaalta kiinnosta yhtään. Ainoa syy edes hankkia rahaa on musiikkihommien syventäminen, uuden oppiminen ja itsensä haastaminen. Ja sitä voi tietysti aina tehdä vanhoillakin soittimilla ihan ilman rahaa. Mutta kun tekee riittävästi levyjä samoilla setupeilla, alkaa väistämättä katsella vähän ympärilleen. Jos teillä on mielenkiintoisia soittimia, jotain ylimääräisiä ja halpoja, niitä saa lahjoittaa ja tarjota meikäläiselle. Joistain voi tietysti maksaakin, ei se siitä ole kiinni.

Päässä surisee ja kiertää. Ja se on vaan hyvä.

Kävin tänään maksamassa velkani kirjastoon ja tyhjensin sen Becketteistä ja otin Bukowskin The Last Night of the Earth Poemsinkin pitkästä aikaa lainaan. On kyllä jotenkin tosi mukava olla Lahdessa. En ajatellut sitä edes niin asuessani Tampereella, tuntuu, että on kumminkin melko sama missä päin sitä asustaa, kun voi aina liikkua joka puolelle. Ehkä tässä vaikuttaa eniten lähinnä se, että on päässyt soittamaan muiden ihmisten kanssa lähestulkoon joka päivä. Tänään käytiin pitämässä Cut To Fit-treeniä, ja vaikka tuntui siltä, ettei lähtenyt yhtään, nauhoitettiin silti. Tuntui koko ajan siltä, että meneepä väsyneesti ja paskasti ja tuleepa paljon kaikkea virhettä, mutta kun kuunneltiin sitä tässä meillä, yllätyttiin aika kovasti. Everything went much better than expected. Nyt alkaa pikkuhiljaa hioutua se kokonaiskuva levystä, ehkä jo biisijärjestyksestäkin ja kaikesta muusta tuollaisesta. Kannet ovat jo pitkään odottaneet sitä, että biisit olisi kaikki valmiita ja voisi vain lätkiä ne järjestyksessä paikalleen. Tulee kyllä niin perkeleen mörö levy, että huh. Siinä on paljon enemmän paiskomista, kuin aiemmilla levyillä. Nyt toivotaan, että saataisiin soundi vielä ihan viimeisen päälle kuntoon.

Olen nauttinut myös siitä, että kirjoittaminen on jotenkin vapautunut monenkinlaisista kahleista. Ja olen vähän ihmeissäni siitä, että suurin osa tämän levyn biiseistä on englanniksi. Kieli on aina kuitenkin biiseistä kiinni, tietynlaiset tavut sopivat tietynlaisiin riffeihin ja se ohjaa koko hommaa aikalailla alitajuisesti koko ajan. Ei sitä tarvitse edes ajatella, sen huomaa jo jotain pohjaa ensimmäistä kertaa kokeillessa, että huutaako siihen päälle suomeksi vai englanniksi. Ja sepä sen sitten melko pitkälle määrittää. Intuitio ratkaisee suurimman osan kysymyksistä tässä bändissä, minkä nyt varmaan jokainen näitä sössötyksiä seuraava melko pitkälle tietääkin. Koskaan ei silti voi olla ottamatta huomioon satunnaiseksyjiä. Eipä niitä kai paljoa ole.

Tuntuu, että voisin kuunnella kitarankiertoa aina ja joka paikassa. Eilen miksasin Uskon (okei, siinä on vain kaksi bassoa, mutta kiertäminen kuulostaa kuitenkin aina yhtä siistiltä) ja tänään noita treenejä, laitoin niitä vinkumisia jo pianon soitonkin taustalle, kun se kuulosti niin helvetin siistiltä. Sitä alkaa pikkuhiljaa oppia myös miksaamaan kielisoittimia, jotka olivat aluksi itselle se isoin kysymysmerkki koko touhussa. Vähän kerrallaan sitä oppii, kun kokeilee ja mokailee ja kokeilee uudestaan. Pannu kahvia viereen ja Cubase auki. Siitä se lähtee. Tietysti kannattaisi tehdä miksauksia siinä vaiheessa, kun on edes jotenkin tolkuissaan, ettei tee jotain todella tyhmää (niinkuin vaikka kadota basariraitoja kaikista biiseistä johonkin bittiavaruuteen). Pitäisi kai tehdä omiakin biisejä lisää, että saa miksata enemmän. Huomenna käyn nauhoittamassa hieman lisää kitarankiertoa, ihan vaan varastoon, kun sitä kuitenkin tarvitsee aina. Eikä sitä voi koskaan olla liikaa.

Varpunen

”Hei. Herää... Aatami... herää!”

Hän avasi silmänsä vaivalloisesti. Silmäluomet tuntuivat kiinni ommelluilta, raskailta, vaikeilta saada pidetyksi auki. Aatami haukotteli hitaasti karistaakseen unen verhon yltään ja hieroi silmiään ja parran sänkeään. Eeva istui hänen vierellään, hän oli pitänyt vahtia Aatamin nukkuessa. Hän näytti jo väsyneeltä ja hymyili Aatamille voipuneesti. Olisi hänen vuoronsa saada unta, Aatami pitäisi vahtia. Vaikka vahdin pitäminenkin tuntuikin järjettömältä. Kuinka kauan he olivatkaan jo harhailleet täällä? Päiviä? Vuosia? Vuosisatoja? Oli siitä kuinka kauan hyvänsä, he eivät olleen kohdanneet mitään uhkaavaa, miltä olisi pitänyt pitää vahtia. Heitä vastaan ei ollut tullut mitään elävää koko sinä aikana, jonka he olivat täällä harhailleet. Mutta he eivät uskaltaneet ottaa riskejä.

                             Aatami silitteli puolisonsa hiuksia ja katseli kuinka tämä vaipui uneen. Uni oli heidän ainut lohtunsa. Ainut asia, mikä toi jotain mielenkiintoista ja erilaista tähän kaikkeen. Kun antoi itsensä pudota mielikuvituksen koskeen, antoi sen viedä ja heitellä vapaasti, saattoi nähdä jotain muutakin kuin tätä. Aatami katsoi ympärilleen ja huokaisi. Kaikkialla ympärillä oli harmaata ja kuollutta. Taivas oli pilvessä ja oli juuri niin hämärää, että hän saattoi nähdä ympärilleen kyetäkseen toteamaan, ettei siellä ollut mitään.  Tällaista oli ollut aina.  Niin pitkälle kuin hän kykeni muistamaan, kaikki oli ollut tällaista. Ei mitään missään, pelkkää hämärää ja autiota tyhjyyttä silmän kantamattomiin.

                             Maa oli likaisen ruskeaa soraa, taivas likaisen harmaata terästä. Sieltä täältä saattoi sojottaa tuppo kuollutta ruohoa, muutama kuivunut oksan käppyrä, jotka näyttivät kurottavan kohti kuivuneita ojia kuin etsiäkseen pelastavaa vettä. Mutta vettä ei ollut missään. Pelastusta ei ollut missään. Vain lisää kuivuutta, likaista hohdetta, tätä jotakin epämääräistä tyhjyyden tunnetta, joka täytti sielun silmän kulkiessa läpi tämän maiseman.

                             Aatami kuunteli Eevan tasaista hengitystä ja silitteli hajamielisenä tämän hiuksia, pohtien mikä helvetti tämä paikka oikein oli?! Sillä eihän se voinut olla mikään muu. Aatami ja Eeva olivat miettineet sitä silloin tällöin kävellessään. Yleensä se johti erimielisyyksiin ja riitoihin. Mutta sen kaiken pohjalla tuntui kytevän pelko, pelko joka kasvoi päivä päivältä heidän sydämissään. He kykenivät muistamaan hämärästi erilaisen ajan, erilaisen paikan. Maailman, joka nyt tuntui vain kaukaiselta ja etäiseltä unelta, niin hauraalta, että he pelkäsivät sen särkyvän mikäli he puhuisivat siitä. Sillä ihmisen muisti on lyhyt ja helposti muokattavissa.

                             He eivät puhuneet elämästään paratiisissa. Eivät siksi, etteivät olisi muistaneet sitä, vaan siksi etteivät he tahtoneet pilata sitä. He vaalivat sitä hiljaa sydämissään, tietoisina siitä, ettei heidän paratiisinsa ollut molemmille sama. Eikä kumpikaan tahtonut toisen paratiisin tunkeutuvan omaansa. Se oli heidän yksityinen, kaunis unensa, pakopaikka.  Silti he tiesivät mielissään, että joskus heidän olisi puhuttava siitäkin. Se tieto häilyi masentavana, ahdistavana varjona heidän näköpiirinsä laidalla, samaan tapaan kuin tietoisuus jossain edessä häilyvästä kuolemasta ahdistaa tavallista ihmistä. He olivat jo ymmärtäneet, etteivät he enää kuolisi. He olivat jo kuolleet, ja juuri siksi he olivat täällä. Ei ollut mitään mihin palata. Ei ollut mitään tietä ulos. Olisi ikuisuus tässä likaisessa maailmassa, oli se mikä hyvänsä. Heidän paikkansa ei ollut paratiisissa, josta heidän Jumalansa oli heidät karkoittanut. He olivat itse rikkoneet luojaansa vastaan, mistä hyvästä tämä oli karkoittanut heidät paratiisista, heidän synnyinkodistaan alas kuolevaiseen lihaan, maahan ja multaan. Sitten hän oli vain unohtanut heidät.

                             Aatamista tuntui järjen vastaiselta, että hän ei saanut palata paratiisiin. Olihan Jumala rakastaen tehnyt hänet omaksi kuvakseen. Hän oli katsonut luojaansa silmästä silmään, nähnyt hänen sydäntä särkevän kauneutensa, ymmärtänyt hänen tehtävänsä. Huomaamattaan hänen otteensa Eevan hiuksista muuttui katkeraksi puristukseksi. Hän oli saanut elää paratiisissa rauhassa, omaa elämäänsä elellen, kunnes nainen oli houkutellut hänet syntiin! Oli ollut vain yksi käsky, yksi ainoa käsky, ja hän oli antanut periksi! Miten hän saattoikaan olla niin tyhmä!? Miten hän saattoikaan kuunnella Eevaa, miksi helvetissä hän oli tehnyt niin?! Hän voisi yhä paistatella ikuisuuden Jumalan armossa ja loisteessa, helvetti vieköön, hänellä ei olisi edes tarvetta ikuisuuden käsitteelle, jos hän ei olisi koskaan sukeltanut ajan virtaan, kuolevaiseen lihaan ja ihmisten elämään!

                             Toki tuollakin ajalla oli ollut omat puolensa. He olivat rakastaneet toisiaan, ja se rakkaus oli vain lujittunut siitä Jumalan täydellisyyden poissaolosta, jonka  he kumpikin tunsivat. He olivat saaneet lapsia. Se oli tuntunut järisyttävän hienolta, he olivat saaneet luoda uutta elämää, uusia ihmisiä. Hetken he olivat tunteneet omahyväistä ylpeyttä. Pitäkööt Jumala paratiisinsa. Me voisimme luoda omamme tänne maan päälle, meillä oli sukupuolielimet, joita yhteen hieromalla pystyimme samaan ihmeeseen, kuin Jumalakin. Pitäkööt Hyvän ja Pahan Tiedon Puunsa, pitäkööt hedelmänsä! Hah!

                             Silti, vanhetessaan heihin oli hiipinyt orastava pelko. He olivat alkaneet huomata lihansa heikkoudet, luidensa rappeuman, ihonsa kurttuisuuden. He olivat ymmärtäneet, että jokin oli hullusti. Tässä luonnossa he olivat nähneet eläinten kuolevan, ja ymmärsivät sen olevan heidänkin kohtalonsa. Heitä alkoi pelottaa. Eikä vähiten siksi, että tiesivät, ettei heillä ollut mitään asiaa paratiisiin. Lapsilleen he sanoivat rauhoittavasti, että kuollessamme me kaikki pääsisimme takaisin paratiisiin, mutta sydämissään he eivät olleet siitä niin kauhean varmoja. Se näytti mahdolliselta lasten kohdalla, mutta he olivat nähneet Jumalan vihan, ja tiesivät ettei se valo koskenut enää heitä.

                             Kuolema tuli ajallaan. Siitä Aatamilla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa. Oli vain unenomaisia harhoja, mielikuvia, hämäriä aavistuksia, jonka jälkeiset muistikuvat ovat harhailua...täällä. He eivät tienneet mitään tästä paikasta, vain sen mitä heidän silmänsä kertoi. He olivat useasti riidelleet siitä, miksi he oikein olivat täällä. Eeva oli vakuuttunut siitä, että Jumala jossakin heidän yläpuolellaan nauroi heidän kärsimykselleen ja epätietoisuudelleen, hän toivoi, että kun Jumala oli rankaissut heitä tarpeeksi, hän toivottaisi lapsensa avosylin vastaan, takaisin paratiisiin. Eihän kukaan voinut olla niin pitkävihainen, edes Jumala...Eihän?

                             Aatami ei ollut kuitenkaan niin varma. Viime aikoina hänen sydämeensä oli alkanut hiipiä uusi aavistus, uusi pelko. Hän pelkäsi, että Jumala ei ollut vihainen. Hän oli unohtanut. Aatami epäili, ettei Jumala edes muistanut heidän dilemmaansa, mitä seuraisi siitä, kun karkoittaa ihmisen paratiisista. Tämä ajatus tuntui hänestä musertavalta. Hän oli ollut ensimmäinen ihminen, hän oli ollut Jumalan oma kuva, ja nyt luoja ei edes muistanut tekeleensä olemassaoloa, kun oli niin kiintynyt niihin, muihin lapsiinsa. Aatamin lapsiin! Tämä ajatus oli Aatamista vähintäänkin vinksahtanut, mutta hän oli alkanut uskoa siihen tosissaan. Se näytti hänen mielessään ainoalta vaihtoehdolta. Ja täytyi tälle kai olla jokin selitys. Jokin järjellinen syy.

                             Aatami tiesi olevansa kuollut, koska kaiken tämän kuivuuden ja kuihtumisen keskellä hän ei kertaakaan tuntenut janoa.  Minne tahansa hän katsoi, hän näki maailman joka kurotti kohti yhtä vesi pisaraa, jota ei koskaan tullut. Ja silti häntä ei janottanut. Tunne oli melkein samanlainen, kuin aikanaan paratiisissa, mutta silti jollain epämääräisellä tavalla häiriintynyt. Hän tunsi taas rauhoittuneensa ja kuunteli Eevan hengitystä. Siinä oli jotakin rauhoittavaa. Ainakaan hänen ei tarvinnut olla täällä yksin. Kävi miten kävi, hän saisi olla yhdessä naisen kanssa, jota oli rakastanut koko pitkän ikänsä. Yhden iäisyyden paratiisissa, yhden ihmiselämän kuolemaansa saakka, eikä kuolemakaan ollut heitä erottanut. He olivat yhä yhdessä. Hän kosketti Eevan pehmeää ihoa. He olivat yltäpäältä likaisia, pöly ja tuhka oli tarttunut heidän nahkaansa eikä enää lähtenyt pois. He olivat osa tätä harmaata, kuollutta maisemaa, samaa sävyä kaiken muun kanssa. He olivat tämän maailman ihmisiä. Oli se maailma mikä hyvänsä.

                             Aina silloin tällöin hän ymmärsi, että asiat voisivat olla huonomminkin. Hän katseli pilviä, jotka tuntuivat lojuvan taivaalla raskaina ja laiskoina, tietämättä minne mennä. Ehkä nekin olivat kyllästyneet harhailemaan ympäri tätä taivasta, katselemaan näitä samoja maisemia, toistamaan näitä samoja rutiineja ja ajatuksia. Ehkä ne olivat menettäneet toivonsa ja siksi jääneet paikoilleen. Aatami pelkäsi, että heillekin kävisi niin joskus. Että he menettäisivät toivonsa ja jäisivät paikalleen, koska ymmärtäisivät, ettei liikkumisessa ollut mitään mieltä. Ei olisi mitään löydettävää. Vaikka hän ajatteli hiljaisina hetkinä yksin niin sydämessään, hän tahtoi uskoa toisin. Se on ihmismielen suurin lahja ja syvin kirous. Toivo. Ajatus siitä, että asiat muuttuisivat paremmaksi, kun näköpiirissä on vain... Niin. Eläessään Aatami oli viimeisinä vuosina alkanut nähdä sen, että kaikki katselivat häntä salaa hieman surumielisesti. Hänen lapsensa ymmärsivät, että he joutuisivat pian hyvästelemään isänsä, hautaamaan tämän maan lepoon.  Nyt Aatami näki, että he saattaisivat joutua olemaan täällä ikuisuuden. Ja se tarkoittaisi sitä, että he kyllästyisivät toisiinsa väistämättä joskus, oppisivat vihaamaan toisiaan ja lähtisivät eri teille... Hän ravisti päätään karistaakseen ajatuksen mielestään.

                             Eeva heräsi säpsähtäen unestaan.

                             ”Huomenta. Näitkö painajaisia?” Aatami kysyi rauhassa. He eivät koskaan kertoneet toisilleen unistaan. Se oli sanaton sopimus. Unet olivat osa heidän omaa paratiisiaan. Usein he uneksivatkin juuri paratiisista.

                             ”Kai..En ole aivan varma...” Eeva vastasi vielä hieman hämmentyneenä unesta. Aatamin olisi tehnyt mieli kysyä, mitä Eeva tarkoitti, mutta tyytyi vain murahtamaan hiljaa.

                             ”Meidän kannattaisi jatkaa matkaa.” hän sanoi. ”Ei ole turvallista olla täällä avoimella maalla..”

                             Tämä oli niitä hienoja valheita, joita he kertoivat itselleen. Että heillä olisi mahdollisuus vaikuttaa johonkin. Ei missään heidän ympärillään ollut sen enempää suojaa kuin tässäkään, ja he kumpikin tiesivät sen. Silti Eeva nyökkäsi ja he nousivat ja lähtivät kulkemaan eteenpäin.

                             Sora ei enää pistellyt heidän jalkapohjissaan, ne olivat kovettuneet jo aikaa sitten. Silloin tällöin he saattoivat astua isompaan kiveen tai terävään oksaan, joka riitti säpsäyttämään heidät, mutta muuten matkan teko oli joutuisaa ja suhteellisen kivutonta. Ainoa ongelma oli, ettei ollut paikkaa minne mennä. Oli mahdotonta päätellä ilman suuntia, eikä ollut mitään varmuutta siitä, että niistä olisi ollut mitään hyötyä muutenkaan. He vain valitsivat umpimähkään suunnan ja lähtivät kulkemaan sitä kohti.

                             Heidän askelensa olivat raskaat, eivätkä he puhuneet paljon. Se yleensä johti riitelyyn, joka alkoi jostakin pienestä, äänen väristä tai huonosta sanavalinnasta, ja he mieluummin rakastivat toisiaan hiljaisuudessa, kuin oppivat vihaamaan toisiaan sanojen myötä. Hiljaisuudesta oli muodostunut uusi kieli heidän välilleen. Heidän katseensa tuntuivat kertovan sen, miten he toivoivat pystyvänsä pukemaan nämä samat katseet sanoiksi ilman, että se väistämättä pahoittaisi toisen mielen. Tässä surumielisessä, mutta silti kummankin mielestä kauniissa kiintymyksessä he mieluummin hiljenivät. Eikä heillä toisaalta ollut sanoille tarvettakaan. He olivat puhuneet elämiensä aikana jo paljon. Kyllä he toisensa tunsivat. Ja koska täällä ei tapahtunut mitään uutta, ei täällä ollut juurikaan kerrottavaa.  Sitä paitsi puhumattomuudellaan he saattoivat lykätä kauemmas sitä häilyvää tunnetta siitä, että heidän olisi keskusteltava joskus paratiisista.  Aatami värähti ja yritti olla ajattelematta sitä.

                            

Joitakin päiviä tai viikkoja myöhemmin tapahtui kuitenkin jotain tavallisuudesta poikkeavaa. He olivat jatkaneet elämäänsä samanlaisessa vaitonaisuudessa, kulkien, nukkuen, vahtien ja murahdellen.  Maisema oli aivan samanlainen, kuin se oli ollut aina. Jossain kaukaisuudessa näkyi muutamia vuoria, jotka näyttivät heistä ylitsepääsemättömiltä seiniltä tässä avarassa häkissä, johon he olivat joutuneet. Siellä täällä oli oksien sijasta jopa muutamia kuivuneita männyn runkoja, harmaita keloja, jotka näyttivät siltä kuin ne olisi tökätty maahan väärinpäin, kuivat juuret taivaalle kurottaen.  Nämä puut olivat heistä omalla epämääräisellä tavallaan kauniita, ainakin kauneinta mitä he olivat täällä koskaan nähneet, ja heidän sydämensä täyttyivät taas jonkinlaisesta toivosta.  He istuutuivat lepäämään yhden juurelle ja katselivat niitä pitkässä hiljaisuudessa.

                             Ne näyttivät halkeilevan ja turpoavan, niiden ikää oli mahdotonta arvioida. Jostakin syystä Aatami ajatteli, että ne olivat olleet täällä aina, juuri tuollaisina, pystyyn kuolleina ja kuivina. Hän oli alkanut ajatella, että ehkä kaikki tämä oli vain jotakin epämääräistä unta, joka tuntui pitemmältä, kuin oikeasti oli. Ehkä hän kohta heräisi paratiisista ja saisi taas paistatella kaikkivaltiaan isän rakkaudessa ja lämmössä. Hah.

                             He nojasivat yhteen puuhun silitellen toistensa pölyistä ja tuhkaista, paksuuntunutta nahkaa. Aatami nukahti ja Eeva jäi pitämään vahtia. Hänestä tämä kaikki ei aina ollut ihan pahaa. Vaikka hän ei osannutkaan enää sanoa juuri mitään, mikä ei jostakin käsittämättömästä syystä olisi saanut Aatamin ääneen kylmää ja rasittavaa ärsyyntymisen sävyä, hänestä oli välillä jopa aivan hyvä olla näin. Ja hän tiesi, että niin oli Aatamistakin. Hän vain oli aina ollut taipuvaisempi ahdistumaan ja masentumaan pienemmistä. Eeva tiesi, että hänen täytyisi olla vahva ja puhaltaa toivon hiileen, pitää se hengissä myös Aatamissa. Hän oli jo menettänyt kuitenkin oman toivonsa sen suhteen, että tuo tuli yltyisi roihuksi. Nyt ei vain saanut pysähtyä makaamaan paikalleen, tai pimeys nielaisisi heidät molemmat varmasti. Täytyisi jatkaa matkaa. Jotenkin. Aina oli keino. Jossain.

                             Eevasta kelomännyt olivat kauniita, niiden harmaus tuntui hieman puhtaammalta, kuin kaikki tämä ympäröivä likaisuus, ne tuntuivat olevan jotenkin pyhiä kaiken tämän keskellä.  Hänen silmänsä viipyivät niissä pitkään, kunnes häntäkin alkoi hieman väsyttää. Hän ajatteli, että ehkä tässä voisi ummistaa silmänsä pieneksi hetkeksi.

                             Unensa rajamailla hän kuuli omituista räpyttävää ääntä. Hän yritti miettiä, missä oli kuullut tuota ääntä aiemmin. Mikä se oli? Tuliko se hänen unestaan vaiko tästä paikasta.. Mitä se oli? Ääni tuntui menevän kauemmas ja palaavan lähemmäs. Äkkiä se pysähtyi. Kuului lyhyt, terävä liverrys. Tsirp.

                             Eeva säpsähti äkisti hereille houreestaan. Hän katsoi yllensä männyn oksalle suu auki. Oksalla istui pieni ruskea varpunen. Yksi ainut pieni lintu. Se pörhisteli pehmeitä sulkiaan ja pälyili ympärilleen rauhattomana, mutta pysyi oksalla. Eeva mietti hetken, että tämän täytyi yhä olla uni. Sitten hän lumoutui linnun yksinkertaisesta kauneudesta, sen pienistä mustista silmistä. Kesti pitkän aikaa ennen kuin hän tajusi tökkiä Aatamin hereille, pitäen sormeaan huuliensa edessä ja osoittaen oksalle. Aatamin silmät levisivät ja hänkin tuijotti tuota pientä ihmettä huulet raollaan. Hän ihmetteli, miten noin pieni näky voi saada sydämen lyömään niin kovaa, että hän pelkäsi sen töminän säikyttävän linnun pois, ja yritti sitten rauhoittua, ettei niin kävisi. He katselivat varpusta yhdessä, varpunen tuijotti takaisin. Tämä oli ensimmäinen elävä olento, jonka he olivat nähneet....niin.. kuinka pitkään aikaan?

                             Lintu liversi lyhyitä ja iloisia ääniä, eivätkä he olleet kuulleet mitään niin kaunista koskaan olemassaolonsa aikana! He hymyilivät, kyynel vierähti Aatamin poskelle. Se sekoittui nopeasti tuhkaan ja pölyyn, jättäen miehen naamaan vain mustan tahran.  Hän pyyhki sitä ja katsoi Eevaa kysyen, oliko hän todella hereillä. Eevan katse vastasi, ettei hän tiedä, mutta hän toivoi ettei tästä tarvitsisi herätä. He kääntyivät taas katsomaan varpusta, joka hyppi oksalla edes takaisin ja liversi silloin tällöin. Tätä kesti todellisuudessa lyhyt aika, ehkä minuutin mittainen, mutta heistä se tuntui omalta pieneltä ikuisuudeltaan, tauolta kaikkeen tähän kuolleeseen kurjuuteen ja vaikeuteen. Se oli jotain muuta, jotain mikä rikkoi kaiken sen, mitä he olivat tästä paikasta ajatelleet.

                             Äkisti varpunen lehahti lentoon ja lähti lentämään pois. Aatami ja Eeva pinkaisivat sijoiltaan ja yrittivät juosta sen perässä niin pitkään kuin suinkin mahdollista, mutta siitä ei ollut apua. Pieni ruskea lintu katosi nopeasti taivaan harmauteen ja jätti heidät iäksi. He pysähtyivät huohottaen ja hikoillen, enemmän järkytyksestä, kuin voimien kulumisesta. Mitä tuo lintu oli merkinnyt? Oliko se ollut merkki Jumalalta? Oliko täällä sittenkin elämää?

                             ”Mitä luulet sen tarkoittaneen?” Eeva kysyi Aatamin selän takaa. Hänen äänensä sai Aatamin heti vihastumaan itselleen siitä, että oli elätellyt toiveita ja harhoja. Eihän  yksi varpunen erämaassa vielä merkannut yhtään mitään.

                             ”Helvetistäkö minä tiedän”, hän kivahti, ehkä hieman vihaisemmin kuin oli tarkoittanutkaan. ”yksi varpunen sinne tänne...” hän lopetti yrittäen olla vähän sovinnollisempi. Mutta sanat olivat taas jo repineet aukon heidän väliinsä.

                             ”Niin, sinä et tiedä.” Eeva sanoi tuohtuen yhtä nopeasti kuin miehensäkin. ”voit sitten yhtä hyvin olla kai hiljaa”

                             ”Noh, mitäs SINÄ ajattelet sen meinanneen?” Aatami mutisi.

                             ”En minä tiedä... Ehkä se oli Jumala? Ehkä hän tahtoo meidän seuraavan itseään pois tästä kirotusta paikasta..?”

                             ”Jaa, että Jumala olisi alentunut tällaiseen paikkaan varpusena.. Ja että seurata, lintuhan katosi tuonne jo ajat sitten!” Aatami huitaisi kädellään horisonttiin.

                             ”No onko sinulla muka parempia ehdotuksia?! Eihän meillä ole täällä mitään muuta kuin aikaa, kävellään tuonne linnun perään vaan” Eeva huudahti turhautuneena.

                             ”Kuule, jos me olisimme alunperinkin kuunnelleet minun ehdotuksiamme, olisimme vieläkin paratiisissa, emmekä tässä epämääräisessä helvetissä miettimässä, josko varpunen oli Jumala!” Aatami huusi huomaamattaan jo täyttä kurkkua, ja hänen viimeinen sanansa jäi tyhjyyteen voimakkaana ja kuuluvana. Niin voimakkaana, että se säikäytti hänet itsensäkin. Eeva katsoi häneen järkyttyneenä ja vihaisena, kädet täristen ja huulta purren. Aatami tajusi menneensä liian pitkälle. Tämä pieni lintu oli polkaissut käyntiin sen maanvyörymän, jota hän oli pelännyt hiljaisuudessa koko tämän ajan. Ja samalla se oli lopettanut sen. Ei tarvittu enää yhtäkään sanaa. Ei yhtäkään tekoa. Kaikki oli jo sanottu ja kaikki oli tehty. Noita sanoja, tuota syytöstä, ei saisi tekemättömäksi enää mikään, eikä se koskaan enää unohtuisi.

                             He katsoivat toisiaan, kyynelet valuivat Eevan poskille ja Aatami raapi hämillään niskaansa. Oli aivan sama, jatkaisivatko he matkaa linnun perässä vai ei. Sieltä ei löytyisi enää mitään taikaa, joka heidät tästä pelastaisi. Ei lunastusta, ei uutta mahdollisuutta.

He katsoivat toisiaan pitkään hiljaa. Ja paratiisin puutarhat ruostuivat heidän silmissään.

Miksaus = Success.

Uskon miksailut sujuivatkin huomattavan paljon paremmin, kuin odotin. Lähtösoundi ja biisit oli jo niin helvetin hyviä, ettei niitä paljon voinut pilata! Sitten muutama sample sinne tänne ja vähän pientä kikkailua laulujen ja muun kanssa, vittu että tuli kova! Tiedän mitä tulee kuunneltua tässä pari seuraavaa päivää. Jätkät meinasi noita biisejä spliteille ja muuta, mutta meikä kyllä haistattaisi kaikille paskat ja tekisi tuosta ihan omia älppäreitä, on se kuitenkin sen verran ehjän kuuloinen kokonaisuus ainakin omaan korvaan.  Sludgekampetta sitä miksailisi mielellään enemmänkin, että jos teillä nyt on jotain bändejä, niin meikä duunailee noita ihan mielellään. Alkaa pikkuhiljaa tajuta mitä on tekemässä. Ehkä sitä käydään tuossa itsekin nauhottelemassa jotain jossain välissä, niin saa sitten opiskella vähän lisää.

Syöminen meinaa aina vaan unohtua, kun innostuu liian kanssa. Nyt pitäisi sitten koittaa tähän aikaan vuorokaudesta keksiä jokin sellainen paikka, missä voisi syödä ja käydä kaupassa samalla. Eli luultavasti se on Renkomäen ABC. Tuntuu, että heti kun asuu Lahdessa, rahat riittävät helvetin paljon paremmin kaikkeen, vaikka ei sillä tavalla juuri rahaa olekaan. Mutta kai täällä asuessa on tottunut pitämään sellaisen hustle-vaihteen päällä koko ajan, että osaa elää rennommin ja improvisoida safkaa ja muuta vähän lennossa ja tilanteen mukaan. Jos sitä nyt kerkeää syömäänkään, kun saa joka päivä väkertää musiikkijuttuja ja sitten unohtaa koko homman.

Perjantaina on keikkakin taas, Helsingin Oranssilla. Se on sallittu kaikille, eli jos ei ikä riitä baareissa notkumiseen, niin meitä voi tulla pällistelemään sinnekin. Koitetaan huomenna treeneissä saada yksi uusi biisi valmiiksi, että voi vuoden viimeisellä keikalla vähän vetää taas uutta kamaa. Melkein joka keikalle tänä syksynä onkin ollut jotain uutta. Vanhojakin soitetaan, jos joku niitä erikseen huutelee, mutta muuten kyllä soitellaan vaan näitä uusia, koska ne on niin helvetin hyviä. Viime keikasta alkaa tosin olla sen verran aikaa, että ihan syystä treenataan huomenna. Ei tulisi kaikki ehkä ihan niin lonkalta. Vaikka osaa on vedelty viime keväästä asti, osa on tehty muutama viikko sitten, eikä niitä ole vielä vedellyt niin paljoa, että olisivat selkärankaan tarttuneet.  Tässä on nyt käyty soittelemassa vähän joka päivä, on saanut hinkata rumpuja ja sekin alkaa pikkuhiljaa sujua jotenkin päin siedettävästi. Mistä tulikin mieleen, että mullahan on puolisen tuntia pohjia, voisi ehkä katsella vähän niitä..

Kameteliöntti

Hän iski irti leikatun koiran kyrvän pahvilaatikolle jota suutari kutsui pöydäkseen ja alkoi laulaa suutarin alkaessa välittömästi naittamaan miehen päätä ja kyrpää toisilleen. Hän yritti sitoa niitä yhteen hienoimmilla ja ohuimmilla silkkinauhoilla, jotka sattui löytämään. Vaikka hän kuinka sitoi, vehje ei pysynyt millään päässä kiinni. Se alkoi mätääntyä ja haista, mutta suutari ei luovuttanut helpolla. Hänen ähertäessään vehje kiihottui ja jäykistyi, suutarin katsellessa se laukesi  kouristellen orgasmiin ja ampui päästään tuhansia heinäsirkkoja ja kovakuoriaisia, jotka katosivat teltan avoimesta ovesta hiekkamyrskyn tavoin kuluttamaan ja hävittämään kaiken mitä tielle osui. Ne kertoivat lentäessään toisilleen härskejä tarinoita ja ajattelivat olevansa jotenkin merkittäviä ja erikoisia, kunnes suuri kameleonttien armeija lennätteli kieliään ilmojen halki päästäen koko maailman niiden aiheuttamasta ahdistuksesta. Kameleontit katselivat toisiaan ja paistattelivat päivää levottomana. Aurinko oli noussut jo korkealle, eikä ketään kiinnostanut miten se saatanan narsisti yritti kiinnittää kaikkien elävien huomion itseensä. Se pyöri ympäri maapalloa yrittäen saavuttaa sen huomion, mutta maa vain kääntyi pois, katsellen mieluummin miten kuu kutitteli sen lampien pintoja, hiveli sen lukuisia oksia omilla kepeillä sormillaan. Jossain vaiheessa orava puri sitä sormeen ja maa veti häpeillen pilvien raskaat verhot itsensä suojaksi, peittäen itsensä sekä kuulta että auringolta päiviksi, ennen kuin kehtasi taas näyttäytyä. Sen pinnalla kameleontit metelöivät ja kasvoivat ulos hikoilevista suomuistaan, loivat nahkojaan kärsimättöminä, huusivat ja takoivat jaloillaan kiviä, jotka hajosivat pieniksi murusiksi, hiekkaisiksi aavikoiksi, jossa mies kulki etsien jotakin syötävää. Hän kulki päiviä ja öitä löytämättä mitään muuta kuin hiekkaa ja kuivuneita joen uomia, suuria hallusinaatioita ja alhaista verensokeria, jota hän sitten natusteli enimpään nälkäänsä.  Hän jatkoi kulkemistaan, katkaisi kuivuneen puun oksan, joka alkoi vuotaa verta hänen varpailleen, muttei hän siitä välittänyt vaan vuoli itselleen oksasta keihään, jolla saisi metsästettyä itselleen syötävää. Kahdeksantonatoista päivänä hän näki kaukaisuudessa mustan varjon, ja juostuaan sen kiinni hän tajusi sen olevan kapinen koira. Hän tappoi koiran lävitämällä sen kyljen keihäällään, mutta koira oli niin kuiva, ettei se edes vuotanut verta. Mies leikkasi irti sen pienen punaisen kyrvän ja astui sisään suureen punaiseen telttaan...