sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Vakivalta. Osa joku satakaheksan, kai.

Väkivalta ei toimi. Joku voisi tietysti sanoa, ettei koskaan missään, mutta se olisi naivia hölmöyttä ajatella niin. Väkivallalle on aikansa ja paikkansa, mutta mielestäni se ei missään olosuhteissa voisi, tai sen ei pitäisi olla poliittisen vallan lujitusväline. Silti suurin osa kaikesta maailmanhistoriasta, myös Suomen historiasta, perustuu poliittisella väkivallalla lujitetuille rakennelmille. Mistä tämä minun päähäni pälkähti? Siitä, kun Katainen sanoi, ettei väkivallan viesti ole koskaan poliittinen. Aloin miettiä tätä mellakkaa, kouluampumisia, köyhien opiskelijoiden sekoilua Ranskassa, sotia. Eihän väkivalta ole koskaan mitään muuta kuin politiikkaa, kahden vastakkaisen näkemyksen kohtaaminen, niiden vuorovaikutuksen aiheuttaman paineen purkautuminen. Aivan päivänselvä asia, jos sitä ajattelee noin niinkuin järkensä kautta, eikä vain lado sanoja peräkkäin ja toivo, että lopputuloksena olisi ehjiä lauseita. On aivan sama, halutaanko se viesti vain kieltää ja tukahduttaa, mikä yleensä kyllä vain provosoi uuden väkivallan syntyyn. Elikkäs: Kuinka kovaa teitä oikein pitää lyödä, että viesti menee perille?

Valta, joka on lujitettu väkivalloin on pitemmän päälle ylläpidettävissä vain jonkinlaisella väkivallalla. Se on kuin valehtelua, jos valehtelet ja rakennat itsellesi jonkun aseman, joudut valehtelemaan lisää kyetäksesi ylläpitämään saavuttamasi aseman. Helpointa on tietysti istuttaa väkivalta, helpommin käsitettynä tietysti sorto, suoraan asenteisiin ja instituutioihin. Suomessa tällainen kieli (rikkaammille ja fiksummille vaikka retoriikka) on ymmärretty lähinnä vasemmistolaisena. Onhan se. Se onkin vasemmiston kaikkein suurin ongelma. He tuijottavat niin mielellään kaikkea menneisyyden lasien läpi, etteivät edes tahdo nähdä tätä päivää. Se on minusta aina todella vaivaannuttavaa ja häiritsevää. Toki meillä on rikkaitta, jotka kusevat kaikkien muroihin minkä kerkeävät, mutta meillä on myös rikkaita, tai ainakin paremmin toimeen tulevia, jotka tukevat paikallisia yksityisyrittäjiä ja auttavat suoraan vaikkapa minun kaltaisiani ituhippejäkin selviytymään paremmin elämästään edes joskus, ilman että siihen olisi mitään velvoitetta. Näkemykseni on vuosien varrella tässäkin suhteessa avartunut, kun on tajunnut että se raja ei ole mikään luotisuora, joka kulkee vaikka 70 000 euron vuosituloissa. Mulkkuja on joka porukassa, eikä niitä pidä katsella yhtään missään hyvällä. Se ei kuitenkaan tarkoita väkivaltaista interventiota, palataan siihen myöhemmin, ehkä.

Suomen yhteiskunnan rakenteissa on sellaisia piirteitä, jotka ovat melko raskaasti yksilöä sortavia. Yksi on tietysti asevelvollisuus, mutta ei sekään niin paha ole. Suurin osa kaikista näistä on rakennettu sinne köyhien puolelle aitaa, etteivät "tavalliset ihmiset" välttämättä edes koskaan joudu kohtaamaan niitä. Siksi se työttömien ruikutus toimeentulotuista ja muista voi tuntua raskaalta. Mutta siinäpä se onkin. Yhteisön asenteet saadaan heikkoja vastaan, jolloin kenenkään ei tarvitse suoraan valtion puolelta provosoida tällaista sortoa. Köyhät, työttömät ja muut loiset tekevät sen itse yrittäessään huutaa apua. Minulla on tästä, ennakkoluuloista, -asenteista ja kaikesta muustakin niin paljon kokemusta, että voisin tehdä tästäkin aiheesta jonkin pitemmän tutkielman. Tavallaan nämä päälle 1300 tekstiä ovatkin sitä, mutta eivät ne kiinnosta ketään, kun en riko ikkunoita tai jaa meikkivinkkejä. Yhteiskunnassamme on se keskeinen ongelma, että se tuntuu tekevän kaikkensa, jotta tukea tarvitseva ihminen ei pääsisi jaloilleen. Kysellessä voin antaa konkreettisia esimerkkejä, tässä yhteydessä ne menisivät ohi aiheesta. Paulo Freire kehitti kokonaisen pedagogiikan sen ympärille, että yhteiskunnan huono-osaisemmat ihmiset tulisivat tietoisemmiksi itsestään ja ympäristöstään. Hänet karkoitettiin Brasiliasta sen vuoksi, mutta sitten hän vain lähti toteuttamaan sitä muualle. Ideana on se, etteivät ihmiset tuudittautuisi fatalismiin, siihen ettei kukaan voi tehdä tilanteelleen mitään. Jokainen voi muuttaa maailmaa, muuttamalla itseään. Se on passiivista vastarintaa. Puhun siitä lopuksi.

Väkivalta tulee meille kuitenkin ikäväksemme jotenkin luonnostaan. Italo Calvinon Halkaistussa Varakreivissä seppä itki sitä, miten osaa kyllä tehdä satoja uusia kidutuslaitteita, muttei tunnu saavan yhtään myllyä tai muuta hyvinvointia tuottavaa laitosta aikaan. Meillä on luontaisia taipumuksia jonkinlaiseen julmuudeksi tulkittavaan. Niiden kieltäminen ja patoaminen päättyy yleensä huonosti. Olen lukemattomia kertoja puhunut siitä jostakin, mitä ajattelin ylväästi Tulen pedagogiikkana.Patoutumia ja aggressioita voi käyttää luovaan toimintaan, kuvataiteisiin, musiikkiin, mihin tahansa. Tarkoituksena on polttaa itsensä puhtaaksi siitä paskasta, joka sinne mieleen tasaisin väliajoin kertyy. Jos en olisi löytänyt musiikkia, olisin luultavasti rikkomassa Stockmannin ikkunoita. Musiikissa, ainakin itselleni on keskeistä nimenomaan sen tekeminen käsityönä, kun lyöt soitinta (olkoonkin sitten kitara tai kattila) tai huudat lavalla, se iskee sinussakin jonnekin syvälle. Se purkaa erilaisia asioita ja sen jälkeen on puhtaampi olo.

Tätä Tulen pedagogiikkaa voi hyödyntää myös nuorten kanssa. Olen työskennellyt jo melko paljon kasvavassa iässä olevien nuorten miesten ja poikien kanssa. Jokainen sellaisten kanssa tekemisissä ollut tietää miten paljon heissä voi olla tylppää, kömpelöä voimaa, jolle ei välttämättä ole mitään muuta ulostulokanavaa, kuin kiroilu ja huutaminen, pienempien potkiminen tai  ongelmien aiheuttaminen. Siitä syystä olenkin tuputtanut tällaisia nuoria luovan tuhoamisen pariin. Puiden pilkkomista ja lumitöitä kaikkein konkreettisimmalla tasolla. Ne ovat hommia, jossa saa käyttää energiaansa asioiden tuhoamiseen, mutta jälki luo jotain uutta. Puhtaan pihan tai polttopuita. Alkutilanne, palaminen, palamistuote.

Kukaan ei taida jaksaa lukea tätä tekstiä edes nyt sen pituuden vuoksi. Ei kiinnosta. Lopuksi puhun siitä passiivisesta vastarinnasta. Väkivallan sivuun ohjaamisesta, henkisestä aikidosta. Kaikista kamppailulajeista eniten minua on aina kiehtonut juuri aikido, sillä se on passiivista vastarintaa puhtaimmillaan. Sen tarkoitus ei ole hyökätä, sen tarkoitus on ainoastaan käyttää hyökkäyksen omaa energiaa ja voimaa, kääntäen se hyökkääjää vastaan tai johtaa sen sivuun. Passiivinen vastarinta on hieman väärä ilmaus, koska siitä saa kuvan vain jostain itsensä kaivuriin tai puuhun köyttäneestä hippilaumasta, joka on niin passiivista, että unohtaa löytää paikallekaan. Siksi henkinen aikido, tai Gandhin Satyagraha on parempi. Rakkauden sanoma kuulostaa kornilta. Ja kliseiseltä. Sen pointtina on kuitenkin väkivallan välttäminen ja vastustaminen, omilla aivoilla ajattelu ja omantunnon kuunteleminen. Tietysti en mahda sille mitään, jos joku väittää hänellä sellaista ole, vaikka en sitä uskokaan. Ihminen voi uskotella itselleen, ettei ole inhimmillinen, mutta moraali on kaikilla olemassa. Vaikka uskonnot ja muut instituutiot koittavatkin aina jotenkin omia moraalia ja eettistä ajattelua. Se on sinänsä jo hassua, kun suurin osa uskonnoista ja muista tällaisista instituutioista kuitenkin on väkivallalla levitetty ja monesti ylläpidettykin. Mutta jokainen tavallaan. Ei uskonnollinen vakaumuskaan tee ihmisestä mitenkään parempaa tai huonompaa, kuten sanoin aiemmin, mulkkuja on aivan joka porukassa, eikä niiden toimintaa tarvitse katsoa vierestä. Väkivalta ei vain missään nimessä ole tehokas puuttumistapa, jos tahdotaan oikeasti muuttaa systeemiä, joka on rakennettu korttitaloksi ja liimattu kasaan väkivallalla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti