sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Nyt sitten olen pois. Lupaan.

Narrasin! Olen paikalla vielä pienen hetken, kun tässä nyt ei junaa odotellessa ole parempaakaan tekemistä. Eilinen oli kaikinpuolin aivan helvetin hieno ilta. Ensin ihmiset luuli meikää junassa mielenvikaiseksi, kun luin tuota Kajoa, enkä voinut olla repeilemättä ääneen. Mutta siinä vaiheessa, kun poliisiradion ohjelmistossa on "Taser-kalastusvälineenä" ja rakennetaan liikennekamerasta oravan pönttö marsulle, niin kyllä se vähän naurattaa. Ja sitten vähän uudestaan, kun se tulee kahden minuutin päästä mieleen taas. Vaikka tulin junalla suoraan Torvelle, olo oli lievästi migreeninen ja väsynyt, jaksoin silti urheasti taistella väsymystä ja muuta vaivaa vastaan. Oli kyllä melko kaurismäkeläistä seistä Tirran edessä ja katsoa kuinka vanhoja rokkiukkoja ja manneja kärrätään sinne taksilla sisään. Tuli sellainen fiilis, että onhan tämä Lahti kuitenkin aina kaikessa epämääräisyydessään Lahti. Siinä sitten kannettiin kamoja ja laitettiin niitä pystyyn. Famine Yearit pölähti paikalle ja oli helvetin kiva nähdä niitäkin pitkästä aikaa. Niiden kanssa voisi soittaa vaikka joka keikalla, eikä meikää haittaisi yhtään.

Äänentarkistuksessa tuntui vahvasti siltä, että eihän tästä helvetin huutamisesta tule yhtään mitään, mikä oli sinänsä vähän ikävää, kun se oli vähän niinkuin se homma, mistä mulle siellä maksettiin. Sitten vaan pyörin ja stressasin sitä ja naureskelin tyhjää pari tuntia siihen asti, että saatiin mennä soittamaan. Se meni yllättävän hyvin. Jostain syystä se tuntui tosi oudolta. Liian helpolta. Tämä oli taas sellainen keikka, joka laittaa meikäläisen vaakakupille miettimään, mitä tässä pitää taas tehdä itselleen vaikeammaksi, jotta se tuntuu siltä miltä pitää. Viimeksi tällainen kokemus tarkoitti sitä, ettei enää tehdä settilistoja. Nyt ehkä pitää vaan skarpata ja tehdä lisää uusia biisejä, jotta saa riittävästi haastetta hommiin. Soitettiin lisäksi Sepulturan Convicted In Life coverina, helvetin hyvä biisihän se on, mutta pitkä kuin nälkävuosi, tai ainakin sen kitaristi (hahhahahhaaa).

Famine Yearin keikan ajan myin paitoja, mikä oli vähän ikävää, koska olisin mieluummin kreisibailannut ja sekoillut ihan täysillä. Mutta kauppa kävi hyvin, mekin myytiin enemmän paitoja ja levyjä kuin aikoihin. Itseasiassa meillä on enää neljä The Doors of Deceptionia itsellä jäljellä. Eli sen uuden levyn tekeminen alkaa olla taas ajankohtainen, kun on pelkkiä sludgelevyjä. Vaikka se on meikästä edelleen yksi parhaita juttuja mitä on tehty, niin silti on vähän hassua soittaa grindikeikka ja myydä ihan erilainen levy. Toisaalta taas se joku puoli meikästä virnistää vitusti, kun joku tulee kännissä katsomaan keikkaa, on ihan vitun innoissaan ja tulee ostamaan levyn, ja seuraavan aamun krapulassa sitten laittaa sen soittimeen, ja miettii että "mitä vittua, oliko se oikeasti näin hidasta?" Ehkä hän sitten menee internetiin googlettelemaan ja löytää tämän postauksen ja kuulee nauruni päässään lukiessaan näitä sanoja. Kohta pitäisi sentään tulla Indonesiasta Havoc Supremen kasettipainoksesta muutamat kappaleet, niin on edes jotain myydä. Pitäisi. En oikein luota Indonesian ja Suomen väliseen postitoimintaan.

Nyt sitten lähden pikkuhiljaa töihin päin, ja olen todellakin poissa seuraavan viikon, maaseudun rauhassa. Mellakkakeskustelu on avannut ajatteluuni uusia uria, mutta en vieläkään osaa olla asiasta yhtään mitään mieltä.. Sosiaalisessa mediassa ihmeteltiin ja kauhisteltiin tätä ja oltiin varmoja, ettei tällaisten kanssa olisi sotaa sodittu. Siitä olen kuitenkin vahvasti eri mieltä. Etteikö sota olis ollut täynnä juurikin tuollaista porukkaa? Nuoret miehet on kuitenkin läpi historian olleet samanlaisia. Ja nuoria tuollakin paljon oli, kuten oli sodassakin. Leikatkaa nuorisotyöstä ja sosiaalituesta, maksatte sitten tällaisten jälkipyykeissä. Omaan päähäni järkevintä olisi keskittyä eriarvoistumisen katkaisuun, hävittää luokat ja ajatella ihmisiä ihmisinä. Se vaatisi myös koululaitoksen perusteellista uusimista, mistä laitoinkin opetusministerille postia myös. Jo ennen tuota hässäkkää. Nykyinen koululaitos nimittäin tekee jo rakenteissaan melko selväksi sen, mihin kastiin kuulut ja millaista elämää saat odottaa, kun kansakunnan kynttilät tekevät selväksi, ettei parturikampaajan ja konkurssin tehneen työttömän pojalla voi olla edellytyksiä ymmärtää jotakin asiaa. Eikä tämä ole vitsi, vaan 9 vuotta meikäläisen kouluhistoriaa. Vaikka numerot olivat suhteellisen hyviä, stipendit jaettiin aina rikkaiden muksuille. Ymmärsin kyllä, että näin tämä tulee luultavasti menemään, ja että kyllä siinä on eväät johonkin kaunaan ja katkeruuteen, jos niitä tahtoo kantaa. Mutta ymmärsin myös, että eivät nekään ole vanhempiaan valinneet.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti