Huomasin sellaisen mielenkiintoisen pienen jutun taas, että nyt kun olen tuntunut olevan pari päivää täysin jumissa tuossa Hugh Laurien versiossa St. James Infirmarystä, niin sekin on tuolla Bobby Blandin Two Steps From The Bluesilla, samoin kuin se viime keväänä jumittamani Mark Laneganin I'll Take Care of You löytyi tuolta samalta levyltä. Tomppa osti sen kirpparilta meikälle juuri pari päivää ennen Walesiin lähtöä vuosi sitten, ja kuuntelin sitä viimeisenä iltana aika paljon. Nyt sen arvo on noussut omissa silmissä aika paljon korkeammalle. Tiedänpä ainakin, että jos joskus vanhana patuna duunailen blues-levyn, niin nuo kaksi biisiä on siinä. Samoin Crow Jane, Bring Me My Shotgun ja helvetisti Tom Waitsia.
Heräilin tuossa tunti sitten, ajattelin, että tämän päivää voisin opetella toisten biisejä, kun en sellaiseen ole oikein koskaan taipunut. Ei riittänyt ikinä mielenkiinto hinkkailemaan jotain heviriffejä, ja jos jotain osaan soittaa, niin se perustuu huonoon muistiin ja korvakuuloon, joka meikäläisen tapauksessa on vinksallaan, kun ei tämä sävelkorva ole absoluuttista nähnytkään. Absoluuttisen väärä sävelkorva. Rytmien päälle tajuan kyllä. Ehkä sen takia blues on aina ollut siistiä. Siinä on varaa keinua ja leikkiä ja sekoilla niin paljon, kuin tahtoo. Paitsi monilla valkoisilla bluesmiehillä on se lievä musanörtteysongelma, pitää vaan alkaa tunkea mahdollisimman paljon nuotteja joka paikkaan ja näyttää, että more is more, vaikkei se todellakaan ole niin. On sitä kyllä ilmassa ihan ihonväriin katsomatta, kyse taitaa olla ennemmin siitä, kenet on koulutettu fiilistelemään soittotaitoa, ja kuka vain nauttii soittamisesta. Monesti olen huomannut, että ainakin täällä bluesmiehet esitelmöivät juurista ja pätevät nippelitiedolla, kun taas ne muutamat mielenkiintoiset soittajat (Tuomari Nurmio, Faarao Pirttikangas, mitä näitä nyt on) vaan tulevat ja örähtävät mikkiin ja alkavat vetää. Toki joskus voi heittää jonkun mielenkiintoisen horinan. Aina on tilaa horinoille. Kunhan horisee omiaan..
Joskus ajattelin, että sähköinen blues eksyi Chicagossa huumeisiin ja vasta Jack White näytti miten sitä bluesia pitäisi sähköisenä vetää, mutta eihän se ihan niinkään mennyt. Howlin' Wolfit ja Muddy Watersit vaan kuitenkin jäivät omissa kuunteluissa tuolloin vähemmälle, joten itseäänhän siitäkin voi vaan syyttää. Jostain syystä meikä on aina vieroksunut musiikissa tosi paljon kasaria ja kokaiinia. Jälkimmäinen vaikutti oikeastaan kaikkeen ensimmäisen musiikissa, ja koska se on sellainen raskas egoboostailuhuume, josta on iloa vaan käyttäjälle itselleen, koen että koko tuon vuosikymmenen musiikkitouhut oli hieman juppinousuissa ja kokaiinipöllyissä tehtyä runkkailua. Ei tietenkään Black Flagit ja Napalm Deathit ynnä muut sellaiset, mutta kyllä Tom Waitsin Rain Dogsillakin on Downtown Train, joka kelpasi Rod Stewartillekin, mikä kertoo paljon. Nyt huomaan itse horisevani kaikenmaailman nippelitietoa ja muuta turhaa. On se vaikeaa elää kuten saarnaa.. No, onneksi horisen sentään omiani, eikä kukaan yleensä taida olla tästä samaa mieltä. Ehkä kokaiini/kasari-vieraantumiseni johtuu siitä, että olen aina tiennyt kuuluvani siihen "I've got the blues"-tuloluokkaan, jolla ei koskaan ole varaa kokaiiniin tai vitun kalliisiin kitaroihin. Ehkä vaan ostan ukulelen ja menen tuonne Stockmannin ja Handelsbankenin väliin lauleskelemaan Tuki-laulua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti