torstai 5. joulukuuta 2013

Everything went better than expected.

Ja niin hän valmistautui taisteluun, autuaan tietämättömänä siitä, että byrokraatti oli herännyt jo kaksi tuntia aiemmin. Hän oli istunut tyhjässä yksiössään, teroittanut kaikki kynänsä, ladannut nitojansa, juonut eilisillasta keittimeen jääneet kahvinsa. Byrokraatti istui olohuoneen lattialla jalat ristissä, katsellen seinälle ripustettua valvontakamerakuvaa. Kuvassa oli suttutukkainen, likainen hippi. Kuvan oli lähettänyt hänelle Lahden TE-keskus viikkoa aiemmin, ja siitä asti hän oli joka ilta istunut sen edessä keksimässä lisää syitä vihata tuossa kuvassa eksyneesti ympäri työkkärin käytäviä harhailevaa hippiä...
  
Kaikki meni paremmin kuin odotin. Ensimmäistä kertaa ikinä työkkärikäynnin jälkeen tuntui siltä, että tältä normaalisti taitaa tuntua tuollaisen käynnin jälkeen. Tähän asti on tuntunut siltä, että se Ketosen ja Myllyrinteen vankiladraaman omaisesti kuvattu parodia on ollut vain sellainen kevyt ja siistitty versio aiheesta. Täällä sain heti eteen naaman, nimen ja puhelinnumeron, johon voi soittaa, jos jotain ihmeellistä tulee. Ajatelkaa, joku on valmis ottamaan minusta vastuun ihmisenä, sen sijaan että vierittäisi sitä vaan aina alemmas tikkaita, kaataen paskaämpärin seuraavan niskaan ja paeten itse paikalta, niin kuin tuolla Lahdessa on käytäntönä. Sain työkokeiluasiat eteenpäin, ja toivottavasti kaikki sujuu niin helposti ja sujuvasti, kuin nyt näyttäisi sujuvan. Niillä näkymin olisin jo ennen joulua töissä.
Sitä kautta oikeastaan aukenee myös lisää melko mielenkiintoisia näkymiä. Hommien aikana pitää jossain muodossa kokeilla osuuskuntatoimintaa, ja kun tuo novellikokoelma nyt on roikkunut ja ollut jumissa pöytälaatikon välissä vaikka kuinka kauan, niin Osuuskumman kautta sitä voisi ehkä olla mahdollisuus saada työnnettyä ainakin pois sieltä pöytälaatikosta, kohti jonkinlaista konkretiaa. Sitä paitsi noin niinkuin fiiliksen puolesta tuo taitaisi olla oikea kustantaja sille joka tapauksessa, jos vaan saisi homman natsaamaan. Periaatteessa meikää kyllä vähän kiinnostaisi, kiinnostaisiko ketään sitä ostaakaan, varmaan 15 novellia (tai ehkä 20 on mukavampi tasaluku) ja meikäläisen ja joidenkin muiden kuvitusta, ainakin Pohjasen Jusa ja Terhi ovat kelailleet sitä kuvittamista jo, ja itsekin sitä on kuin huomaamattaan tehnyt niitä edes jonkun verran. Toisaalta mietin, että sellainen vähän zen-henkinen abstrakti mustemaalauskuvitus voisi toimia ainakin joissain hommissa aika hyvin. Mutta olen ajatellut, että etsitään nyt ensin sitä julkaisijaa, katsellaan sitten sitä kuvituspuolta. Saa nyt nähdä, mitä tapahtuu. Siitäkin huolimatta elellään nyt jänskiä aikoja.
Kävin silti työpaikallakin vähän fiilistelemässä, lämmittelemässä uunia ja muuta tuollaista, ihan jo työympäristönä tuollainen vanha, puulämmitteinen rakennus on melko helvetin hieno juttu. Meikällä ei ole mitään puilla lämmittämistä vastaan, saihan niitä Pertunmaalla kantaa omaankin uuniin päälle seitsemän vuotta, sen lisäksi niitä sai joka helvetin vuosi olla tekemässä koivun rungoista. Mieluummin olisin sahannut ja hakannut ne kirveellä itse, meikää vitutti eniten niissä hommissa se traktorin ja pilkkojan moottorin huuto, bensan haju ja sahanpurut joka helvetin reijässä homman jälkeen. Niitä sai sitten koko kesän mättää liiteriin, minkä lisäksi tehtiin kaikkien naapureidenkin vastaavat hommat sellaisina talkoina, että olisi saattanut jotain sosiaalityöntekijää vähän kiinnostaa ne meidän olosuhteet ja palkkaus. Mutta eipä kiinnostanut, ja siellä sitä sitten oltiin. 
Käytiin sen jälkeen vähän kirppareilla ja kirjakaupoissa ja missä vielä, nyt on vain sellainen olo, että pitäisi mennä kirjastoon lainaamaan Markus Kajon uusimmat tykittelyt. Se on kyllä meikäläiselle niitä harvoja suomalaisia kirjallisia sankareita, koska se on ainoa, joka tajuaa kirjoittaa ihan mistä tahansa muusta, paitsi sodasta ja traumoista, joita ei ole edes itse käynyt läpi. Toki Vonnegutkin kirjoitti Dresdenin pommituksista melkein joka helvetin kirjassa, mutta onhan se nyt varmaan ollut melko psykedeelistä, että illalla sinut viedään kiireisen kaupungin jonkun sopukan kellariin, ja aamulla kömmit ylös keskelle täysin tasoitettua erämaata ja raunioita. Voisin minäkin kirjoittaa isopappani sotakokemuksesta, hän menetti siellä jalkansa ja kaksi lähimpänä hiihtänyttä kaveria, kun omat eivät olleetkaan raivanneet miinoja riittävän hyvin.(Toisaalta ehkä juuri tämä on myös ohjannut meidän sukumme anarkistista suhtautumista maailmaan, kun on nähty että omiinkin miinoihin voi menettää raajojaan aivan samalla tavalla, kuin vihollismiinoihin, ja pohjimmiltaan kaikki on kiinni vain ihmisten huolellisuudesta ja virheellisyydestä.) Mutta elämässä ei ole kyse menneiden traumojen looppaamisesta, vaan niiden assimiloimisessa osaksi omaa persoonaa, eteenpäin menemisestä. Niiden tarkoitus on olla kuumina levyinä, joihin isketään sormet tajutaksemme, että ne polttavat. Sitten sitä virhettä ei tehdä enää. Suomalainen kirjallisuus on vuositolkulla pitänyt kättä levyllä ja itkenyt, kun sattuu. Olisiko aika jo nostaa se käsi siltä levyltä ja tehdä vaikka ruokaa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti