Montakohan kertaa tässäkin yhteydessä on tullut pohdittua aikaa, ajan kokemista ja sen todellista kulumista ja koko todellisuuden kokemista ylipäätään. Katsoin juuri Areenasta Prisman, joka nyt ei varsinaisesti tarjonnut yhtään mitään uutta tähän asiaan, mutta oli silti ihan mielenkiintoista ajankulua. Tässä Hervannassa aika tuntuu selkeästi kulkevan todella paljon hitaammin, kuin mitä Terhin edellisessä yksiössä tai edes Lahden kaksiossa. Se on minusta helvetin mielenkiintoista. Yritän koko ajan kaikilla aisteillani napata kiinni kokemuksesta, siitä hetkestä, jota kulloinkin elän, koitan ajatella sitä ja hahmottaa sitä kaikkea. Tein tänään viisiminuuttisen biisinkin. Kun ajattelee, että sellaiseen yhdeksän raidan soittamiseen menee aikaa jo 45 minuuttia, puhumattakaan sanojen kirjoittamisesta, miksauksesta ja kaikesta muusta siihen liittyvästä toiminnasta, luulisi ajan menneen äkkiä. Siltikään se ei ole kulunut ohi, kello on yhä vasta kuusi.
Tämä on aivan helvetin mielenkiintoista. Ehkä aivoni yrittävät adaptoitua tähän uuteen tilaan, jossa olen, ja uudelleenmäärittää myös ajankuvaani sen tilan suhteen. Kun olen sopeutunut, aika saattaa kulkea taas "normaalisti". Tämä siis vain vastaa samaa reaktiota, kun joku heittää sinua vaikka lumipallolla, näet miten se hidastuu ilmassa ja voit napata sen helposti kiinni, jos se ei hajoa käsiisi. Kyse on vain hitaammasta ja isommasta prosessista, koko ympäristö muuttuu, ja aivot tallentavat enemmän muistikuvia muodostaakseen täydellisemmän kuvan siitä ympäristöstä päähän, jotta on helpompi sopeutua siihen ympäristöön. Olen mielestäni etuoikeutettu jo siksi, että saan havainnoida tällaista minusta tai persoonastani täysin riippumatonta psykologista prosessia ikään kuin vierestä. Samalla tämä minun minäni sitten käyttää tämän psykologisen murrosvaiheen jotenkin hyväksi, ja tekee aivan vitusti musiikkia ja kuvia ja kaikkea tuollaista.
Vaikka joka ikkunasta näkee kerrostaloja, on täällä silti helvetin hienot maisemat. Auringon nousujen ja laskujen värjäämä taivas ja mustat puunlatvat sitä vasten sattuvat silmiin huomattavasti useammin, kuin vaikkapa naapuri röökillä parvekkeellaan. Naapureitten ääniä kuuluu niin vähän, että on monesti unohdettu olevamme kerrostalossa. Tämä tuntuu täydelliseltä. Nyt sitä vaan toivoo, että duuniasiat ja kaikki muutkin virastojen kanssa pelleilyt menisivät niin hyvin, kuin mahdollista. Huomenna on aika ratkaisun hetket. Saa nähdä mitä tapahtuu. Rumpujen pärinää ja hengen pidätystä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti